Didrichsenin pienen taidemuseon Edvard Munch -näyttely on jo, muutama päivä ennen näyttelyn sulkeutumista (1.2.2015) ollut museon kautta aikojen suosituin näyttely.
Mekin pääsimme näyttelyyn vasta toisella yrittämällä – arki-aamuna jonot avajaisaikaan sentään etenivät kohtuullisesti siinä missä jo viikkoja sitten sunnuntai-iltapäivällä käännyimme pois museon ollessa jo täynnä.
Näyttelyn suosiota selittää varmasti sen ainutlaatuisuus, jota Helsingin Sanomat hehkutti arviossaan (linkki poistettu vanhentuneena) jo näyttelyn avautuessa syyskuun alussa. Tavalliselle kävijälle ainutlaatuisuus avautuu viimeistään turvatarkastuksessa, joka tarkkuudessaan tuntui olevan samaa luokkaa kuin länsimaisilla lentokentillä – ei teräviä esineitä, ei syötävää tai juotavaa.
Näyttely on kahdessa kerroksessa, maalaukset ylhäällä ja litografiat alhaalla, joten kierrostaan museossa voi yrittää hiukan optimoida sen mukaan missä kulloinkin on väljempää – etenkin opastukset keräävät ison ihmisjoukon teosten eteen. Emme seuranneet kokonaista opastuskierrosta, mutta kuuntelimme pätkiä opastuksesta – ja sen myötä mielenkiintoisia pätkiä Munchin elämästä – kummassakin kerroksessa.
Osaavat oppaat – kuten myös tietysti esillä olevat teokset – innostivat katsomaan näyttelyä Edward Munchin naissuhteiden näkökulmasta: äidin kuolema, suhde Tulla Larseniin ja sarja naispuolisia malleja.
Näyttelylle nimensä antanut Elämän tanssi oli esillä toisessa kerroksessa iloisen keltaisella seinällä – ja sen vieressä lainaus Edvard Munchin kirjeestä Tulla Larsenille: ”Minun on valittava rakkauden ja työn välillä”
Munchin kuuluisimmasta työstä, Huudosta, oli esillä litografia – Huuto-maalauksen nähdäkseen on vierailtava Oslossa, näitä teoksia (niitä on useampia versioita) ei ole lainattu muualle enää vuosiin. Maalaus oli kuitenkin hyvin ”esillä” museokaupassa, postikorttina, mikrokuituliinana, jääkaappimagneettina ja postimerkkinä, ainakin. Samoin museon toisessa päädyssä oli näyttelyvieraiden huviksi tarjolla Huuto-versio, johon saa omat kasvonsa, kun sen edessä sopivalla kohdin esitti oman huutonsa.
Omat suosikkini näyttelyssä olivat teokset Verannalla vuodelta 1902 ja pieni Koira-teos vuodelta 1927 – kumpikin iloisia ja valoisia teoksia, siis hiukan vähemmän tunnettua puolta Edvard Munchista.
Museossa oli myös esillä Edvard Munchin (1863-1944) elämänkerta isoilla seinätauluilla, suomeksi ja ruotsiksi, samoilla teksteillä, mutta eri kuvituksella, eli kannattaa katsoa molemmat seinätaulut. Itsekin purjehdusta harrastaneena kuva Edvard Munchista purjeveneessä viehätti minua valokuvista eniten.
Elämänkertatiedoissa kohta, jossa luetellaan hänen vuonna 1940 Oslon kaupungille testamenttaamat työnsä: yli 1000 maalausta, 18 000 grafiikan lehteä, 4 500 akvarellia, 6 veistosta, 92 luonnoslehtiötä, valokuvia ja käsikirjoituksia, kertoi yksinkertaisella tavalla taiteilijan tuotteliaisuudesta ja merkityksellisyydestä niin Norjalle kuin koko maailmalle.
(Rakkauden aalloilla ja Huuto-litografian kuvat ovat museon lehdistömateriaalista.
Muut kuvat ovat omiani – näyttelyssä sai ilman salamaa kuvata vapaasti.)