Kolumni: Jos en minä, niin ei muutkaan!

Helsingin Sanomat julkaisi 21.2.2015 toimittaja Olavi Koistisen kirjoittaman jutun ”Miksi tehdä töitä harmaassa Suomessa, kun internetiin pääsee kaikkialla maailmassa?”. Jutussa haastatellaan Mirje ja Antti Hallaa, jotka luopuivat kodistaan jo yli vuosi sitten ja lähtivät kiertämään maailmaa läppärikulkureina työskennellen omassa nettikonsultointia tekevässä yrityksessään milloin mistäkin. Muu omaisuus kulkee  kahdessa 45 litran rinkassa. Toisena esimerkkinä samassa jutussa oli Maija, joka on elänyt kulkurina jo kolme vuotta ja rahoittaa elämäänsä tekemällä käännöstöitä.

Juttu kirvoitti runsaasti kommentteja ja niistä on koostettu kiva yhteenveto Kulkuri.org -verkkolehteen (linkki Kulkuri.org -sivustoon poistttu sivuston poistuttua keväällä 2018).

Toki osa alkuperäisen jutun kommenteista olivat myötäsukaisia: ihmisiltä, jotka ymmärtävät Mirjen, Antin ja Maijan valintoja tai jotka ovat jopa itse irroittautuneet lyhyemmäksi tai pitemäksi aikaa oravanpyörästä, mutta monet kommentoijista arvostelevat tiukasti näitä läppärikulkureita.

Pahimmillaan heiltä halutaan ottaa Suomen kansalaisuus pois, koska HE eivät ole sitoutuneita Suomeen. Tätähän joku ehdotti äskettäin myös jonkun hyvätuloisen veropakolaisen osalta. Suomeen saapuvat pakolaiset toki ovat sitoutuneita Suomeen ja ansaitsevat kansalaisuuden.

Kommenteissa muistutetaan myös, että kaikkia töitä ei voi tehdä etänä: jos kaikki ryhtyisivät läppärikulkureiksi maailmalle, niin kuka auraisi meillä tiet ja hoitaisi vanhukset? Toki sen takia, että jonkun pitää aurata ne tiet, kaikkien muidenkin pitää pysyä Suomessa.

Myös nettikonsultointia, ohjelmointia ja lehtijuttujen kirjoittamista työnä arvostellaan kutsumalla niitä leikkitöiksi – joista ei siis pitäisi maksaa palkkaa?

Ajatus kaikkien hyvinkoulutettujen ja hyväosaisten lähtemisestä maailmaa kiertämään viedään niin pitkälle, että todetaan, että jos tämä tapa leviäisi tarpeeksi laajalle,niin maailma ajautuisi kaaokseen ja ruoka loppuisi.

Myös yletöntä matkustamista arvostellaan: mitä järkeä on tuollaisessa päättömässä matkustelussa? Ja eihän lomaympäristössä pidä yrittää tehdä töitä: lomat lomana ja työt työnä. Siis suomalainen ei voi tehdä töitä Meksikossa, mutta meksikolaiset voivat? Toki kommentoijatkin myöntävät, että vaatii itsekuria tehdä niitä töitä lomaympäristössä, mutta se, vaadittava itsekuri tai sen puute, ei sittenkään taida olla muiden kuin tällaisen valinnan tehneiden ongelma.

Onneksi kaikki eivät halua tehdä samanlaisia valintoja. Kaikki eivät halua luopua asunnostaan ja myydä kaikkea muuta omaisuuttaan kuin sitä, joka mahtuu rinkkaan. Kaikki eivät halua asua seuduilla, joissa tällainen elämäntyyli taloudellisesti on helpointa, alueilla kuten Aasiassa, Euroopan edullisimmassa maissa, Väli-Amerikassa. Joten miksi emme voi antaa heidän, jotka niin haluavat tehdä, elää haluamallaan tavalla? Niinhän mekin elämme!

Omalta osaltani en haikaile näin kiertävää elämäntapaa, mutta ymmärrän Mirjen, Antin ja Maijan valintoja. Luen Mirjen ja Antin Kotona kaikkialla –blogia aina silloin tällöin.

Itse en ole luopunut asunnosta ja pääosasta tavaroitani, mutta haluan pitää tavaramäärät eri osa-alueilla minimissään, jotta lähteminen, aina silloin tällöin, olisi helppoa.
Haluan matkustaa, mutta myös palata matkoilta kotiin. Mielestäni valinnat ovat omiani, niin asunnon, tavaroiden, ajankäytön kuin rahankäytön suhteen – ja niin ovat näiden diginomadeidenkin valinnat. Harvassa taitavat olla ne ihmiset, jotka, jos TODELLA haluavat jättää kaiken ja asettua vaikka Aasiaan eivät voisi sitä tehdä: jostain, ehkä paljostakin, pitää silloin luopua, mutta MAHDOTONTA se ei varmasti monellekaan olisi.

(Tämä kolumni on, paitsi blogimme aihepiiriin hyvin sopiva juttu, myös harjoitustyöni Johanna Nykoppin vetämälle Lehtikirjoittamisen peruskurssille, jolle osallistun tänä keväänä. Kurssin harjoitustyöt käsittävät mm. arvion, henkilöhaastattelun, henkilökuvan, kolumnin, uutisen ja lehtiartikkelin. )