Kazakstanissa, Malinovkan kylässä, noin 30 kilometriä Astanasta, sijaitsi yksi Neuvostoliiton Gulag -leirijärjestelmän leireistä. Tänne, Alzhiriin, Akmolan leiriin isänmaan pettureiden vaimoille, saapui vuosina 1938 – 1953 jopa 20 000 naista ja alle 3-vuotiasta lasta. Naisten tuomioiden pituudet vaihtelivat 5-8 vuoteen ja 8 000 naista oli leirissä tuon pisimmän tuomion ajan.
Kazakstanin aroilla on talvella kylmä ja kesällä kuuma. Me tulemme Astanasta hyvin lämmitetyssä autossa, nykyaikaisissa talvivaatteissa ja siirrymme suoraan sisälle museoon. Vangit matkustivat tänne kaikkialta Venäjältä, Moskovasta, Leningradista, Ukrainasta, Valko-Venäjältä, Georgiasta, Armeniasta ja Keski-Aasiasta puisissa junavaunuissa, matkan kestäessä useita viikkoa, useimmat kevyissä juhlavaatteissa, sillä naisille tavattiin kertoa, että he ovat lähdössä tapaamaan miestään. Perille päästyään he rakensivat itse omat asumuksensa, savesta ja kaislasta, valmistivat itse omat työvaatteensa ja jatkoivat sen jälkeen ompelimossa valmistaen vaatteita ensin armeijalle ja myöhemmin jopa vientiin – ilman palkkaa. Leirin sijaintia Kazakstanin aroilla pidettiin erinomaisena tarkoitukseensa, sekä ilmasto, että pitkät etäisyydet kaikkiin suuntiin, pyyhkivät kaikki ideat karata leiriltä nopeasti pois mielestä.
Museo on uusi, avattu vuonna 2007, ja meille näytetäänkin ensin museon avajaisten yhteyteen toteuttu ihan kelvollinen elokuva, jossa on useita entisten vankien haastatteluja ja Kazakstanin presidentin puhe, jossa hän muistaa, ehkä ihan aiheellisesti, toistaa, että se, että kasakit eivät olleet syyllisiä.
Museon katossa on metalliverkosta laadittu teos, jossa osa kyyhkysistä (vangeista) löytää tien ulos, osan jäädessä, kuolleina, verkkoon.
Lattialla musta ruusu puhkoo tiensä graniitin läpi: elämä voittaa aina.
Toisessa kerroksessa kerrotaan vankien tarinaa useammassa vitriinissä, tosin osa tarinasta jäisi ilman opastamme ymmärtämättä, sillä englanninkielisen tekstiä on kuitenkin aika niukasti.
Museon pihaa hallitsee suuri kaari. Surun kaari on perinteisen kasakkien hääpuvun päähineen muotoinen. Pihalla on myös mies- ja naisvankeja kuvaavat patsaat, kaukana toisistaa, pääkäytävän reunoilla, sillä tällä leirillähän olivat vain naiset ja pienet lapset. Mies katsoo murtuneena alas, mutta nainen katsoo ylös, tulevaisuuteen, kärsimysten tuolle puolen. Lasten täytettyä 3 vuotta heidät siirrettiin lasten ojennuslaitoksiin.
Käymme myös pikaisesti vilkaisemassa esimerkkiparakkia ja esimerkkijunanvaunua, pikaisesti, sillä Kazakstanin aroilla tuulee vielä maaliskuussa kylmästi.
Museon takana on myös 8000 uhrin nimet kaiverrettuna marmoritauluihin, vain niiden, jotka olivat leirillä 8 vuotta. Osa naisista oli leirillä ”vain” 5 vuotta, tämä ei ollut riittävästi nimeen taulussa.
(Alla oleva kuva, jossa olemme molemmat, on matkaystävämme, Pirkko Mäntysalon, ottama ja hänen luvallaan julkaistu.)
Vuonna 1989 Malinovkan kylässä järjestettiin leiriltä hengissä selvinneiden vankien tapaaminen, tosin kovin monta naista ei tullut paikalle, muistot eivät tietenkään olleet mieluisia ja osa ilmeisesti pelkäsikin edelleen matkustaa leirille.
Neuvostoliiton Gulag-leirijärjestelmän tunnetuin kuvaaja on tietysti Aleksandr Solženitsynin kirjoittama Vankileirien saaristo -teossarja. Alzhir on vain pieni osa tuota leirijärjestelmää, ja naisten leirinä ehkä kuitenkin astetta varsinaisia keskitysleirejä ”parempi”, mutta antaa sekin toki pilkahduksen Neuvostoliiton vallankumouksen hinnasta: joidenkin arvioiden mukaan vanki- ja työleireillä oli Neuvostoliiton aikana jopa 60 miljoonaa ihmistä.
Onpa mielenkiintoinen, vaikkakin synkkä tarina!
Kiitos Veera Bianca kommentistasi – minustakin tämä oli mielenkiintoista erityisesti siksi, että vähemmän näistä Gulag-leireistä sittenkin taidetaan puhua kuin natsien keskitysleireistä.