Joskus, harvoin, tulemme käyneeksi Espoon kaupungin järjestämissa kulttuuritapahtumissa, kuten esimerkiksi katsomassa Kuukauden elokuvan Tapiolassa.
The Lunchbox -elokuva innosti meidät kuitenkin arki-iltana elokuviin, etenkin kun sitä varten ei tarvinnut edes lähteä Helsinkiin.
Elokuvan ytimessä on intialainen järjestelmä, jossa kotirouvat valmistavat puolisolleen kotona aamupäivällä lounaan, jonka sitten tähän erikoistuneet logistiikan ammattilaiset hakevat kotoa ja toimittavat puolison työpaikalle. Tuhansia ja taas tuhansia eväsrasiatorneja haetaan yksityisistä kodeista, yksi jokaisesta ja viedään tuhansille ja taas tuhansille työpöydille lounasaikaan mennessä.
Suomalaisessa yhteiskunnassa eläneenä on vaikea ymmärtää, että jos vaikka sen ruuan haluaakin kotona valmistaa, niin miksei sitä voi ottaa mukaan jo töihin lähtiessään ja lämmittää sitten lounasaikaan. Elokuvan myötä kuljetusjärjestelmä saa hiukan ymmärrystä sikäli, että ehkä sen täyden eväsrasiatornin kuljettaminen ruuhkabusseissa on vähän hankalaa. Mutta edelleen, eikö sitä tyhjää tornia edes voisi illalla tuoda tullessaan. Ehkä ei.
Romanttisen elokuvan tarina on melko yksinkertainen, mutta kaunis.
Kaksi elämässään hiukan sivuraiteelle ajautunutta ihmistä onnistuvat sattuman kautta tönimään kummankin elämän uuteen, onnellisempaan suuntaan. Maailmanmatkaaja katsoo elokuvaa kuitenkin enemmän Intian ja intialaisen työ- ja perhe-elämän kuvauksena. Insinööri pohtii myös jutun logiikkaa: jos intialainen Dabbawallah -nimellä tunnettu kuljetusjärjestelmä on tunnettu luotettavuudestaan, ja se tekee kerran virheen, joka johtaa yhden aterian väärälle ihmiselle, niin miten tuo sama virhe toistuu samanlaisena päivästä toiseen?
Niin, todellakin, jopa Harvardin yliopisto on tutkinut tätä intialaisten eväsrasioiden kuljetusjärjestelmää, Dabbawallahia, ja todennut sen hämmästyttävän virheettömäksi: kuulemma 1 kuljetus 1,6 miljoonasta häviää siinä missä lentoyhtiöt hukkaavat 3 laukkua 3 000 matkustajaa kohti! Lisää hämmästeltävää: koska useimmat kuljetusjärjestelmän parissa työskentelevät henkilöt eivät osaa lukea, ei rasioissa ole nimiä ja osoitteita, vaan koodeja, jotka kertovat jokaisessa keräily- ja jakelupisteessä minne juuri tämä rasia on matkalla.
Aika uskomaton juttu kaikenkaikkiaan. Uskon toki, että järjestelmä toimii, mutta silti!
Onkohan kukaan ollut Mumbaissa ja nähnyt sen toiminnassa?
Ja nuo eväsrasiatornit ja niiden kuljetuslaukut, saisikohan niitä ostaa jostain intialaista ruokaa myyvästä liikkeestä Suomessakin – vai pitäisikö sitä varten käydä Mumbaissa? Jotenkin kivan tuntuinen idea tuo eri ruokalajien laittaminen kukin omaan rasiaansa ja rasiat sitten pinoon.
Tosin nämä siistin näköiset metallirasiat olisivat sikäli epäkäytännöllisiä, että ruokaa ei voisi niissä lämmittää mikrossa.
(Kuvat ovat elokuvan esittelymateriaaleista ja Wikipedian ja Flickrissä vapaaseen käyttöön annettuja kuvia.)
Mä katsoin tämän elokuvan lentomatkalla Suomesta Japaniin tai toisinpäin, en enää muista. Tykkäsin kyllä elokuvasta, vaikka loppu jäi jotenkin avoimeksi. Kiva, että olit kirjoittanut myös evästornirasioista faktoja.
Kiitos kommentistasi Tiia! Jotenkin kiehtova systeemi tuo on!
Olen käynyt Mumbaissa ja nähnyt kun peltirasiat liikkuvat kaupungilla. Suomessa olen nähnyt näitä rasioita myytävänä, muistaakseni Kasvihuoneilmiössä. Aika pälkkipeltiä ovat.. Myös Indinska (?) liike on niitä myös kuulemma Suomessa myynyt.
Kiitos Jani! Jotenkin tuo idea, että aterian eri osaset ovat eri kerroksissa mutta samassa astiassa vaikuttaa kivalta, vaikka harvemmin eväiden varassa olenkaan tai jos olen, niin sitten lähinnä voileipien ja hedelmien.