Matka naiseksi Anna-lehdessä

Anna_feature

Heinäkuun alun Anna-lehdessä oli Matka naiseksi -sarjassa lyhyt elämänkerrallinen juttu minusta!

PSc 197409Jutun otsikoksi oli valikoitunut melko raflaava ”En halunnut olla kuin äitini” – ehkä itse en olisi asiaa ihan näin jyrkästi sanonut. Äitini valinnat, ja mahdollisuudet valintoihin, vaan olivat erilaisia kuin minun.

Alla juttu sellaisena kun se lehdessä oli – toimittaja Elisa Hurtigin jäljiltä.

Juttusarjan formaatissa käytetään kahta kuvaa, yhtä nuoruuskuvaa, joksi tarjosin oheista kuvaa minusta 18-vuotiaana ja kuvaajan (Arto Wiikari) ottamaa tuoretta kuvaa (tämän jutun lopussa).

 

Pirkko Schildt, 58, avioitui nuorena, mutta toiveestaan huolimatta hän ei saanut lapsia. Lapsiperheen arjen sijaan uranaiselle on kuitenkin avautunut koko maailma matkustamisharrastuksen kautta.

Päätin jo nuorena, että minusta tulee erilainen kuin äidistäni. Äitini oli koulutukseltaan farmaseutti, mutta oli kotona kunnes pikkuveljeni täytti 12 vuotta. En tosin olisi nuorena kuitenkaan uskonut, että minusta kasvaisi isäni kaltainen.

Isäni työskenteli Turun telakan toimitusjohtajana. Hän oli organisoija, joka pani asioita tapahtumaan ja sai joukot liikkeelle. Sellainen minustakin sitten tuli, reipas ja tomera.

Esikoisena organisoin nuoremmille sisaruksilleni tekemistä kesäisin, kun koulut loppuivat ja lähdimme koko kesäksi maalle. Minulla oli kaksi nuorempaa sisarusta, jotka juoksivat koko ajan kintereilläni. Jos pyydystin perhosia, perässäni kulki pian kaksi perhosia pyydystävää sisarusta.

Teininä täytin kesäni erilaisilla kursseilla.Kävin esimerkiksi myyräkurssilla, jossa opin nylkemään pieniä eläimiä. Sittemmin nyljin yhden hamsterinikin sen kuoltua, olinhan oppinut miten se tehdään! Tykkäsin myös matkustella: kävin kielikurssia Englannissa ja vietin useamman kesäkuun Partaharjun kesälukiossa.

Minulle ei tullut teiniajan kapinaa, sillä perhetilanteemme vuoksi se olisi ollut kohtuutonta. Perheemme oli tuolloin hieman hajallaan, sillä isämme työskenteli ajoittain kuukausien pätkiä ulkomailla. Perheen vanhimpana lapsena minulle tarjoutui tilaisuus matkustaa tapaamaan isääni Hollantiin, Portugaliin ja Sveitsiin. Minusta tuli isän tyttö ja taisin jo tuolloin saada kipinän matkusteluun. Tajusin, että maailmalla pärjää, vaikkei osaisi edes vieraita kieliä. Interrailille vanhempani eivät minua päästäneet, mutta 17-vuotiaana pääsin yksin viikoksi Roomaan ja toiseksi Pariisiin.

Opin isältäni myös tavan kirjoittaa päiväkirjaa. Lapsena lauantai-aamun rutiineihin kuului isän tekemä tupatarkastus: onhan huone siisti ja ovathan viikon tapahtumat päiväkirjassa.

Mieheni Lassen tapasin Turussa Kauppakorkeakoulun diskossa 17-vuotiaana. Istuin ystävieni kanssa tuolilla, kun Lasse tuli hakemaan minua tanssimaan. Myöhemmin hän kertoi, että oli noustessani miettinyt, että kuinka korkealle minua riittää. Olin 180 senttiä pitkä.

Lasse on minua runsaat kymmenen vuotta vanhempi ja oli tuolloin jo työelämässä. Tapasimme elokuussa. Seuraavan talven aikana Lasse vietti työnsä vuoksi paljon aikaa Tukholmassa, ja sehän sopi Turun tytölle, sillä matkustaminen sinne oli helppoa. Keväällä, heti kirjoitusten jälkeen, muutimme yhdessä Helsinkiin.

Olin isäni tapaan kiinnostunut tekniikasta ja pääsin Teknilliseen korkeakouluun Espooseen. Pääaineenani oli tietojenkäsittelyoppi. Äitini oli koulutuksestaan huolimatta vuosia kotona, mutta itse olen aina ollut työorientoitunut. Minusta äitini oli vähän nössö jäädessään kotiin, vaikka ymmärsinkin, että isäni vaativan työn vuoksi se oli luultavasti ainoa mahdollinen valinta.

Viihdyin teekkariporukassa, sillä en ollut koskaan kokenut olevani kovin naisellinen. En käyttänyt korkokenkiä enkä juuri meikannut. Naisten kylpylälomat ja illanvietot eivät olleet minun juttujani. Vaateostoksilla tunsin itseni isoksi ja opin ostamaan vaatteita aina kun löysin sopivan kokoisia.

Kun olin 21-vuotias, menimme naimisiin. Toiveesta huolimatta emme saaneet lapsia. Mitään vikaa ei löytynyt, ja kävimme vuosien ajan läpi erilaisia hoitoja. Jossain vaiheessa päätimme, että nyt riittää. Samoihin aikoihin siskoni ja veljeni saivat lapsia, joista tuli meille läheisiä. Ostimme jopa yksiön Turusta, jotta saatoimme helposti tavata heitä usein. Näin saimme nauttia lapsista, mutta rankimmat vaiheet jäivät heidän omille vanhemmilleen.

Perustin mieheni kanssa Meriharakka.net –nimisen blogin 11 vuotta sitten.Silloin oli vielä ihan uutta, että että yksityishenkilötkin voivat julkaista netissä juttujaan. Aluksi päivittelin sinne vain kuulumisiani sukulaisiamme varten. Pikkuhiljaa blogimme jalostui matkablogiksi. Harrastamme maabongausta, ja nyttemmin blogissamme onkin jo juttuja yli 100 maasta.

Mieheni jäätyä eläkkeelle aloin pohtia mahdollisuutta pitää itsekin hiukan vapaata jo ennen omaa eläkeikääni. Olinhan ollut valmistumisestani alkaen vuosikymmeniä töissä Nokialla.

Viime syksynä jäin puolen vuoden mittaiselle sapattivapaalle. Sen aikana matkustimme paljon ja Moldovassa saavutimme tavoitteemme: nut olemme käyneet kaikissa. Aloitin myös elämänkerran kirjoittamisen, mutta huomasin, että vielä on liikaa asioita tekemättä, jotta voisin kirjoittaa sen.

Nykyisin vanheneminen alkaa muistuttaa itsestään:on kaiken maailman kolotuksia. Ajatus vanhenemisesta ja siitä, että jään pois töistä, ei kuitenkaan tunnu ikävältä.Olenhan nähnyt mieheni nauttivan niin paljon elämästään eläkkeellä!

PSc 201506

Lopuksi muutama korjaus juttuun:

Olin siis ollut, ennen viime talven sapattivapaatani, töissä vuosikymmeniä, mutta en Nokialla vaan useammalla työnantajalla. Nokialla, kun toimittaja tuli sen tuohon juttuun nyt sisällyttäneeksi, vaikka siitä oli jopa hiukan puhetta, ettei se varmaan olisi tarpeellista, olen ollut ”vasta” 8 vuotta.

Samoin tuo kohta vanhenemisesta: ”on kaiken maailman kolotuksia”, ei ole minun lauseeni. En tiedä mistä se juttuun tuli. Haastattelussa kommentoin sitä, että pakkohan sitä on huomata vanhenevansa, kun gynekologikin (sattumalta juuri samaisella viikolla) vuositarkastuksessa huomautti, että määrävuosiseulonnatkin sitten kohta osaltasi loppuvat!

P.S. Joku näytti jopa pitäneen jutusta! Tämä kuvakaappaus on Annan numerosta 16.7.

Anna palaute

Join the Conversation

33 Comments

  1. says: Ansku BCN

    Ihana artikkeli!! Olen aina tykännyt lukea näitä kasvutarinajuttuja, ja kerran ystävääni haastateltiin tähän samaan sarjaan. Opin paljon uutta hänestä!
    Mä olen miettinyt muuten paljon tuota, että mitenhän minun tyttöni näkevät aikuisina naisina minut ja ottavatko roolimalliksi vai haluavatko olla ihan erilaisia. Monista pakon sanelemista syistä olen ollut suurimman osan heidän lapsuudestaan kotiäitinä ja silti, tai ehkä juuri siksi, olen painottanut koko ajan heille, että oma ura tulee tehdä eikä olla kenestäkään riippuvainen. Mielenkiintoista nähdä, tuleeko heistä enemmän isänsä kaltaisia insinöörejä vai minun kaltaisiani haaveilijoita ja levottomia reissunaisia :)

    1. says: Pirkko

      Kiitos Ansku!
      Eiköhän elämässä kuin matkustamisessa ole hyvä ajatella, että tyyli on vapaa ja jokainen valitsee itselleen parhaiten sopivan vaihtoehdon, eikä kategorisesti voi mistään sanoa, että joku vaihtoehto olisi aina parempi kuin joku toinen.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Maarit Johanna! Juu, minustakin kuvani alle kakskymppisenä on ainakin tässä vaiheessa elämää katsottuna ihana :-)

  2. Aika ihanaa, että nimenomaan isä ohjeisti pitämään päiväkirjaa. Normaalisti päiväkirjan kirjoittaminen ei ole kovin ”miehekästä” tai ”isämäinen” juttu, ehkä siksi nimenomaan tämä kohta kolahti! :) Ihana tarina.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Saana! Tarkennuksena ehkä tuohon päiväkirjakuvioon, että isäni lempeä ohjaus päiväkirjamaailmaan oli kyllä miehekäs lähestyminen asiaan. Niin hänen kuin minun päiväkirjani ovat enemmän tyyliin muutama lause, joka dokumentoi päivän tapahtumat, ei mitään suurempia tunteiden vuodatuksia ”rakkaalle” päiväkirjalle!

  3. says: Rosita

    ”Kaiken maailman korotuksia” ei kuulostakaan yhtään sinun lauseeltasi. Toimittajan ei kannattais käyttää erivapauksia! ;)

    Hieno artikkeli, onnea siitä! Oli mukava lukea tarinasi.

    1. says: Pirkko

      Kiitos Rosita!
      En tosiaan tiedä mistä tuo kolotukset tuli lehtijuttuun, mutta ainahan niissä, lehtijutuissa on virheitä. Kauan sitten minua haastateltiin työni puolestä yhdestä teknisestä asiasta silloiseen Insinööriuutiset -lehteen. Lopputulos oli yhdellä palstalle 10 cm tekstiä ja siihenkin oli mahtunut muistaakseni 3 virhettä!

  4. Tykkään aina lukea tällaisia tarinoita, elämästä kertovia, niistä jossa avataan niitä kipeitäkin kohtia mitä on ollut. Tuskin kukaan selviää elämästä ilman minkäänlaisia pettymyksiä tai vastoinkäymisiä – ja sitten toisaalta hienoa on myös miten asiat ovat kääntyneet hyväksiksin!

    Kerronnassa pisti muutama juttu silmään, asia joka useasti toistuu kertomuksissa naisista yhdistettynä uraan tai perheeseen. Ne kaksi asiaa laitetaan usein vastakkain, eli kun on perhe, ei ikäänkuin voisi olla uraa, tai jos on ura, ei voi olla perhettä. Toivoisin jotenkin niin ettei sitä kuvaa enää toimittajien puolelta maalattaisi ja vahvistettaisi tietynlaisia stereotypioita kun muunlaisiakin mahdolllisuuksia on. Viimeeksi ilahduin kovin kun HS:ssä oli hyvä juttu siitä miten huippu-ura ja perhe yhdistetään, ja haastatelluista toinen oli mies.

    Ihana muuten tuo teidän rakkaustarina, miten nuorina te tapasittekaan ja menitte naimisiinkin! Mahtavaa että rakkaus on kestänyt läpi kaikki nämä vuodet ja unelmia eletään edelleen!

    – Gia

    1. says: Pirkko

      Kiitos kommentistasi Gia!
      Minun kohdallani tuossa ei ainakaan haastattelussa ollut mitään vastakkaisasettelua sikäli, että toista vaihtoehtoa ei ollut oikein tarjolla ja jonkinlainen urahan siitä helposti urkenee, jos on pitkään töissä :-)
      Ja vielä tuolloin, 70-luvun lopulla, naimisiinmeno ei ollut jotenkin yhtään niin iso juttu kuin häät nykyisin. Olimme olleet jo muutaman vuoden yhdessä ja monet ystävämme menivät sitten yhtenä keväänä naimisiin ja sitten mekin päätimme mennä! Ja sillä tiellä ollaan, edelleen!

    2. Juu, sinun puoleltasi siinä ei mitään ollutkaan, se paistaa tuosta ihan selvästi läpi, näin naisten representaatioita mediassa tutkineena se huomattavan usein vaan esiintyy siellä toimittajien puolelta esitettynä. Niin saadaan sellaista kärkevyyttä niihin juttuihin, mutta samalla unohdetaan että se kasvattaa myös tietynlaisten mielikuvien asemaa.

      Välilllä tulee muuten kauhisteltua itsekin tuota nykyistä häiden korostuneisuutta – ihmiset laittavat melkein pienen asunnon hinnan yhden päivän bileisiin. Eikä siinä mitään, itsekin tykkään hyvistä bileistä, mutta mietin aina välillä onko sittenkään ihan pakollista että morsiamella on kolme eri monen tonnin pukua yksiin kinkereihin. Mutta jokainen tyylillään! Mikä sitten kenetkin onnelliseksi tekee. :)

      Katsoiko kukaan muuten tuolloin mitenkään kieroon ikäeroa? Voisin kuvitella että nykyään se voisi olla monelle iso juttu.

    3. says: Pirkko

      Ehkä kummankin suku hetkellisesti hätkähti ikäeroa, mutta tottui siihen sitten. Minulle se alkuun miehen suvun puolella tarkoitti, että sukutapaamisissa olin vähän eri planeetalta kun Lassen vanhempien veljien puolisot: yhteiset puheenaiheet olivat vähissä :-) Mutta kyllä niitäkin myöhemmin löytyi.
      Itsellemme se on tarkoittanut sitä, että olemme olleet hiukan eri vaiheissa alussa ja nyt lopussa: kun minä opiskelin mieheni oli jo töissä, mikä johti siihen, että opiskeluni tapahtui ”normaaliin työaikaan”, ei viimeisinä iltoina tai viikonloppuina ja nyt mieheni on jo eläkkeellä ja minä vielä töissä, mutta se on oikeastaan pääosin minun kannaltani ollut ihan mukavaa, hän ehtii hoitamaan pääosan kotihommista ja lomien sovittaminen on helppoa, kun toiselle sopii kaikki viikot :-)

  5. Tosi kaunis ja mielenkiintoinen juttu, mukavaa että jaoit sen tänne meidän luettavaksi! Itsekin kaikenlaisia elämänuria vielä etsiessä (tai eihän se etsiminen kai koskaan kokonaan lopu?) on niin mukava lukea, miten kaikin eri tavoin ihmiset päätyvät elämään elämäänsä onnellisina.

    1. says: Pirkko

      Kiitos kommentistasi Arja! Vähän kahden vaiheilla olin jakamisen suhteen, mutta jos se nyt jo lehden myötä meni parille sadalle tuhannelle lukijalle, niin ehkä pari tuttua näistäkin piireistä voivat sen lukea :-)

  6. Mun on pitänyt käydä jo aikaisemmin kommentoimassa tätä, mutta se jostain syystä unohtui. En muista missä näin jo reilu viikko sitten jonkun kommentoineen, että oli nähnyt sinut Anna-lehdessä. Kiinnosti sen verran, että piti ostaa Anna Suomessa käydessäni. Ja kivan tarinan sieltä löysinkin! :) Oli kiva lukea ihmisestä blogin takana paljon henkilökohtaisempia juttuja kuin mitä blogin sivuilta on saanut selville. Aika huisia tuo, että olet päässyt yksin reissuun jo 17-vuotiaana!

    1. says: Pirkko

      Kiitos Terhi! Pitäisikö kiittää lehdenkin puolesta :-)
      Ehkä blogissa pitäisi jakaa enemmän henkilökohtaisiakin juttuja, mutta olen varmaan pyrkinyt olemaan liian asiakeskeinen sitä tehdäkseni – paitsi jossain blogihaasteissa tms.
      Tuo matkaan 17-vuotiaana tuli summana siitä, että vanhemmat eivät halunneet minun lähtevän Interrailille ja isällä sattui olemaan vaihtokelpoisia lentolippuja ja luottivat kai, että kun on lennot ja hotelli, niin perusasiat ovat kunnossa.
      Tosin olen itsekin joskus miettinyt, että ehkä naivius silloin suojasi pahimmilta skenaarioilta, vaikka paikallisten kanssa päädyinkin mm. retkelle rannalle Roomasta.

  7. Kaunis tarina, Pirkko! Luin tämän tekstin suurella mielenkiinnolla ja rohkea olet kun haastateltavaksi suostuit yhdessä Suomen suurimmista naistenlehdistä. :) Tykkään lukea elämäntarinoita ja henkilökuvia ja tämä oli ehdottomasti yksi mielenkiintoisimmista. Tietenkin, kun tavallaan tietää kenestä on kyse, olkoonkin että blogin kautta :)

  8. No nyt hokasin minäkin maijamyöhänen tämän! Ihana juttu. Ja rohkeaa, kun lähdit haastateltavaksi. Olen varma, että moni lapsettomuudesta kärsivä tai muuten vain elämäänsä jumiutunut sai tästä uutta pontta. Mikä tahansa on mahdollista! Itse tässä suunta määritellään. :-)

  9. says: Amanda

    Voii, tää oli mennyt multa aivan ohi, mutta onneksi nyt eksyin lukemaan! Olipa kaikinpuolin kiinnostava ja kaunis juttu, inspiroivaa :)

  10. says: Kirsikka

    Minulle tulee ajoittain Anna-lehti ja luen Matka naiseksi-jutun joka kerta. Juuri tämän lehden ilmestyessä ei ollutkaan lehtitilausta, joten tämä juttu meni ohi. Onneksi Pirkko julkaisi tästä tiedon myös Facebookissa, joten nyt loman loppumetreillä ehdin tarttua juttuun.

    Tosi mielenkiintoinen kirjoitus ja Pirkon tuntien tätä oli vielä kiinnostavampi lukea! Lapsettomuus itsellekin aikanaan ajankohtainen ja kipeä asia, joten luen näitä selviämistarinoita erityisen huolella. Pirkon tarina on ihanan positiivinen ja varmasti avaa monien silmät elämässä olevien eri vaihtoehtojen osalta. Pirkko on rohkea, kun antautui haasteltavaksi.

    Toivottavasti tämä palsta pysyy lehdessä jatkossakin!

    1. says: Pirkko

      Kiitos kommentistasi Kirsi – hetken tosiaan mietin, että mitä muilta elämän alueilta kuin matkustamisesta haluaan julkisesti jakaa, mutta vanhemmiten, kun kokemukset ovat jo ”historiaa” niistä kertominen ei enää tunnu vaikealta ja oikeasti ajattelin itsekin, että on ehkä jollekin kiva nähdä, että vaikkei elämä menen ihan niin kuin ensin ajatteli, niin se voi mennä ihan kivasti silti!

  11. says: Pirjo

    Pirkko, ne lue Anna-lehteä mutta Facebookista löysin tämän linkin. Juttu oli koskettava ja siksi hyvä. Koska tunnen Sinut pitkältä ajalta niitä siitä minusta huokui se Sinun mahtava suunnitelmallisuus: se mitä suunnittelet se myös toteutuu. Se on aina Sinussa ollut todella ihailtavaa. Vaikka vastoinkäyminen tulee vastaa (niitä tulee kaikille!) niin löydät kiertotien ja jatkat matkaa tasaisesti. Mukavaa elämää, eikös vain Pirkko?

    1. says: Pirkko

      Kiitos Pirjo! Niinhän tuo vähän on, kuten totesit, että jos yksi polku näyttää loppuvan, niin sitten pitää etsiä toinen ja näkymät sillä toisellakin polulla voivat osoittautua upeiksi :-)

Leave a comment
Leave a comment

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *