Auringonlasku Norjanmerellä

Parin autolauttamatkan lisäksi halusimme Lofooteilla myös oikeasti merelle. Harkitsimme hetken valassafaria, mutta ne lähtevät Andenesista, emmekä halunneet ajaa niin pohjoiseen, etenkään, kun siellä olisi sitten oikeastaan pitänyt viipyä pari päivää siltä varalta, että sää tai valaat eivät hetimmiten olisi olleet suotuisia (Andenesin valasretkillä on valastakuu, jos et ensimmäisellä retkellä näe valaita, saat osallistua toiselle retkelle samaan hintaan.)

Henningsvaerissa tarjolla oli risteily keskiyön aurinkoa katsomaan – ja sehän sopisi meille, olimmehan juuri onnistuneet varaamaan kaksi yötä tässä idyllisessä kalastajakylässä, joten varasimme veneretkenkin, tyyntä ja kirkasta iltaa toivoen.

Puoli tuntia ennen klo 22 tapahtuvaa lähtöä olimme valmiina Lofoten Oppleverserin pienessä toimistossa lämpimästi puettuina, pipot ja hanskat taskussa. Parin vaatekerroksen päälle puimme vielä kelluntapuvut ja pelastusliivit ja vedimme pipot päähän ja olimme, kuten parikymmentä muutakin innokasta, valmiina nousemaan veneeseen.

Tai oikeammin laskeutumaan veneeseen, sillä laskuveden aikaan kumiveneet olivat kovin matalalla korkealta laiturilta katsoen, mutta pitkiä portaita pitkin kuitenkin saavutettavissa. Ilta oli kaunis ja meitä lähtijöitä oli paljon, kahden kumiveneen verran. Iso avovene hirvitti minua taas kerran, vaikka samanlaisilla veneillä olemme ennenkin olleet merellä – tiesin sen pahimmillaan hyppivän niin, että jokaisella aallolla pitäisi yrittää joustaa jaloilla ja olin myös hiukan huolissani mukaan ottamastani olkalaukusta: olisi ehkä sittenkin kannattanut jättää osa rahoista, korteista ja passit hotellille jos laukku sattuisi putoamaan. Mutta, matkaan!

Ilta oli lähes tyyni ja aloitimme kunniakierroksella Henningsvaerin satama-altaassa – pitihän meidän saada siitä muutama kuva iltavalaistuksessa. Sitten ulos merelle! Lofooteille tyypilliset vuoret kohosivat uljaina ympärillämme. Välillä veneet kiisivät lujaa ulapalla ja sitten taas jarrutettiin ja pujoteltiin pienten saarien välistä.

Kapteenimme tähyili korkealla etsien katseellaan merikotkia. Me katsoimme myös muita lintuja pienillä saarilla ja tunnistimmekin hetimmiten myös muutaman meriharakan! Ihan kuvausetäisyydelle emme päässeet, sillä kapteeni ei merikotkaa pienemmistä otuksista ollut nyt kiinnostunut.

Ja sieltä se sitten laskeutuikin kohta korkeuksista, vuoren rinteeltä alas meren päälle, ensin uros, sitten naaras. Naaras nappaa kalan vedestä ja nousee takaisin korkeuksiin. Me veneessä arvuuttelemme linnun kokoa ja kuulemma siiven kärkien väli voi helposti olla yli 2 metriä.

Matkamme jatkuu Henningsvaerille vievien siltojen alta kohti avomerta. Olemme Norjanmerellä, pohjoisen Atlannin ja Jäämeren välissä.
Taivaanranta punertuu auringon painuessa yhä alemmas. Heinäkuun lopulla yötön yö ei enää ole täysin yötön, auringonlaskun ja -nousun väliin jää jo lähes 2 tuntia.

Avomerellä käy maininki ja veneemme pomppii rajusti aalloilla. Lasse istuu ihan eturivissä, minä hänen takanaan. Eturivin paikat olivat kuvaamisen kannalta hyviä, mutta nyt jo hiukan epämukavia. Voisimme nostaa kätemme sen merkiksi, että haluamme jo vaihtaa takariviin, mutta emme halua sitäkään tehdä, sillä näytämme ajavan kohti ulkoluotoja, joilla linnut ovat asettuneet kuvauksellisesti riviin, nekin auringonlaskua katsomaan?

Luotoja lähestyessämme hiljennämme vauhtia ja kapteenimme osoittaa merestä nousevia päitä: hylkeitä, monen monta. Yksi kerrallaan joku katsoo meitä uteliaasti, huomaa kameroiden olevan valmiina – ja sukeltaa! Toinen nousee pintaan hiukan eri kohdassa – ja sukeltaa. Vähitellen kyllästymme piiloleikkiin ja keskitymme auringonlaskuun – se ei ainakaan painu välillä upoksiin.

Kelluntapuvut pitävät hyvin lämpöä kuitenkin täällä, kaukana merelläkin, melko lämpimässä kesäillassa: olihan Henningsvaerissa päivällä yli 20 astetta lämmintä. Aurinko painuu alemmas, mutta ei suinkaan näkymättömiin.

Me käännymme takaisin. Kapteeni haluaa, että vaihdamme paikkoja siten, että takana olleet pääsevät eteen ja me asetumme tyytyväisinä takapenkille paluumatkaa varten. Avomeriosuudella vene hyppii kuten matkalla luodoille, mutta se ei tunnu takapenkillä miltään. Katsomme vaaleanpunaiseksi värjäytyvää vuoristojonoa ja nousevaa kuuta ja tiedämme olevamme taas yhtä kokemusta rikkaampia.

Käy tykkäämässä Meriharakan Facebook-sivusta, niin saat uudet päivitykset suoraan uutisvirtaasi. Seuraa kuviamme ja kommenttejamme myös Instagramissa (@Meriharakka) ja Twitterissä (@Meriharakka1)! – etenkin matkoilla ollessamme ensimmäiset kuvat ja vaikutelmat julkaisemme usein näissä kanavissa.