31 tuntia kestänyt junamatkamme päättyy Ulan Batorin rautatieasemalle. Emme nyt varsinaisesti ole väsyneitä, istumisesta, mutta kun seuraava etappi kuitenkin on siirtyä hotellille, niin olisihan sitä kiva päästä perille.
Ulan Batorin iltapäivässä vain muutaman kilometrin matka kestää kuitenkin kauan, sillä liikenne enimmäkseen seisoo. Autoja on vaan niin paljon kaupungin tältä osin ehkä jo hiukan jälkeen jääneeseen infraan nähden.
Lopulta olemme kuitenkin perillä, Premium Hotel Ulan Batorissa. Hotellin on valinnut Mongolia Discovery -niminen yritys, jolta olemme ostaneet matkamme koko Mongolian osuuden, eli muutaman päivän Ulan Batorissa ja kolme päivää Tereljin luonnonpuistossa tai muuten kaupungin ulkopuolella.
Hotelli on ehkä persoonaton, mutta (lähes) hyvää länsimaista tasoa, toimivine suihkuineen ja ravintoloineen. Näköalakin 12. kerroksen huoneista on huikea.
Palattuamme Tereljistä hotelliin vielä yhdeksi yöksi ennen paluulentoa Moskovaan saimme vielä kulmahuoneiston, josta näimme kaupunkia kahteen suuntaan!
Mongoliaan tutustumisen aloitimme kiertelemällä päivän verran kiltisti pääkaupungin luostareita, temppeleitä, museoita, aukioita ja näköalapaikkoja.
Gandantegchinlingin luostari
Ulan Batorin luostareiden ja temppelien historiaan kuuluu nykyisin myös osuus, jossa kerrotaan miten ne selvisivät kommunismin ajasta. Mongoliahan oli viimeisen kuninkaan, Bogd Khanin jälkeen, vuodesta 1924 aina vuoteen 1992 sosialistinen valtio ja sosialismin aikaan liittyy kaikkialla maailmassa kirkkojen ja temppelien ottaminen muuhun käyttöön.
1800-luvun alussa rakennettu Gandanin luostarikin sai tästä osansa. Se suljettiin kokonaan vuonna 1938, mutta avattiin uudelleen minimaalisella miehityksellä vuonna 1944.
Venäläiset joukot tuhosivat myös luostarin ylpeyden, maailman korkeimmaksi sisätiloissa olevaksi patsaaksi väitetyn Avalokitesvaran – tai Migjid Janraising Sum -patsaan.
Se rakennettiin kuitenkin uudelleen vuonna 1996, Mongolian kansan lahjoittamin varoin. Patsas on 26,5 metriä korkea ja kieltämättä sitä tuntee itsensä pieneksi sen äärellä, vaikkei sen uskonnollista merkitystä ajattelisikaan.
Jännää muuten miten ihmiset ympäri maailmaa löytävät näitä lisämääritteitä maailman suurimmille/korkeimmille/vanhimmille: patsaan ei tarvitse olla maailman korkein, kunhan se sijoitetaan sisätiloihin, jolloin voidaan todeta, että se on maailman korkein sisällä oleva patsas.
Temppelin alueella on myös kätevästi pieni leikkipuisto ja siinä lapsibuddha, joka ei sekään ole ihan pieni. Oikeastaan hienoa, ettei uskonto täällä ole niin vakavaa etteivätkö lapset voisi leikkiä temppelin edustalla!
Choijin Laman temppelimuseo
1900-luvun alussa rakennettu kuuden buddhalaisen temppelin muodostama kokonaisuus on sekin säilynyt yli kommunismin ajan. Temppelikylänä alue suljettiin 1937, mutta viisaat munkit onnistuivat avaamaan sen uudelleen jo seuraavana vuonna museona. Museostatuksen (tai rahanpuutteen) takia temppelit ovat jo hiukan rähjäisiä, mutta se ei vähennä alueen viehätystä. Uusi ja vanha elävät täällä nyt, 2010-luvulla, sovussa keskenään.
Temppelimuseossa, kuten tietysti monessa paikassa muuallakin etenkin köyhemmissä maissa, käytössä on pienen pääsymaksun lisäksi myös erillinen valokuvausmaksu. Muutaman euron maksuja olemme maksaneet monessa paikassa, ihan mielellämme, mutta täällä valokuvausluvasta sisätiloihin pyydetään yli 50 euroa, ammattikuvaajilta lähes 200 euroa, joten tyydymme ulkokuviin (yhtä ”ihan vahingossa” napattua koirakuvaa lukuunottamatta). Ihan noin isoilla summilla emme sittenkään halua tukea buddhalaista kulttuuria.
Jostain syystä meille sattuneella temppelioppaalla oli ilmeisesti huono päivä, sillä vähäisestäkin tarkkaamattomuudesta sai helposti huomautuksen. Selvästikään ei pidä tulla buddhalaiseen temppelimuseoon, ellei ole kiinnostunut niin buddhalaisuuden kuin juuri näiden temppelien historiasta, yksityiskohtaisesti.
Päätimme kuitenkin ottaa ilon irti tästäkin oppaasta ja vaikka pyrimmekin kuuntelemaan opastusta tarkkaavaisesti loppukierroksen ajan, niin virnuilimme toisillemme aina oppaan silmän välttäessä. Maassa maan tavalla tai siis museossa museon tavalla.
Kierroksen jälkeen paikallisoppaamme, joka ei siis täällä saanut itse opastaa, pyysi meiltä anteeksi tätä hiukan töykeää opasta, mutta emme jääneet sitä suremaan: voihan sitä itse kullakin olla joskus huono päivänsä.
Bogd Khanin palatsimuseo
Tiibettiläissyntyinen Bogd Khan oli vuonna 1911 Kiinasta itsenäistyneen Mongolian ensimmäinen ja viimeinen kuningas. Paikallisoppaamme haluaa kertoa tarinaa lapsettomasta kuningaspariskunnasta, mutta voihan hyvinkin olla, että riippumatta siitä olisiko Bogd Khanille ja hänen vaimolleen suotu jälkeläisiä tai ei, niin vuoden 1924 tapahtumien jäljiltä Mongoliasta olisi joka tapauksessa tullut sosialistinen tasavalta.
Kuninkaan palatsit ovat säilyneet ehkä temppelimuseota paremminkin. 1900-luvun alussa rakennetulla alueella on säilynyt useita temppeleitä ja niissä buddhalaista taidetta ja käsitöitä. Ja onpa alueella kuninkaallisessa käytössä olleita gerejäkin, jotka pääsivätkin jo mukaan gerejä käsittelevään juttuun.
Itsenäisen Mongolian viimeistä hallitsijaa taisivat niin venäläiset kuin sosialismin ajan mongolialaiset kuitenkin kunnioittaa sen verran, että palatsialue on säilynyt näihin päiviin asti. Talvipalatsin monissa huoneissa on edelleen alkuperäiset kalusteet ja vierailija pääsee näkemään kuninkaan ja kuningattaren makuuhuoneet, valtaistuimet, lasivitriineihin säilöttyjä vaatteita ja mielenkiintoisimpana osiona kuninkaan täytettyjen eläinten kokoelman.
Aikansa buddhalaisia temppelejä Mongoliassa kierreltyään on oikeasti pakko pysähtyä täytettyjä pingviinejä sisältävän vitriinin eteen pohtimaan, että miksi nämä ovat täällä?
Ja ne, pingviinit, ovatkin vaan esimakua tulevasta.
Seuraavissa huoneissa on täytettyjä eläimiä suunnilleen kaikkialta maailmasta vyötiäiset ja kissapedot melkein sulassa sovussa keskenään. Melkein, sillä tilat ovat kuitenkin sen verran rajalliset, että eläimiä ei ole ihan voitu sijoittaa oikein maantieteellisten alueiden mukaan, joten vierekkäisillä vitriineillä ei välttämättä ole mitään muuta yhteistä kuin se, että ne ovat Bogd Khanin kokoelmiin päätyneitä täytettyjä eläimiä.
2000-luvulla täytettyjen eläinten kokoelma alkaa jo tuntua ajatuksenakin hiukan koinsyömältä, mutta oli meillä kotonakin vielä 70-luvulla muutamia täytettyjä lintuja ja jopa pieniä nisäkkäitä. Luultavasti osittain siksi, että isäni hyvä ystävä Veikko Salkio rakensi itselleen täytettyjen eläinten kokoelmaa, joka sittemmin on päätynyt esille Luontokeskus Kieppiin Kokkolassa.
Zaisanin näköalakukkula
Zaisanin näköalakukkulalla buddhalaisuus ei enää ole vahvasti läsnä.
Täällä – kunhan olemme kiivenneet ne noin 300 kukkulalle vievää porrasta – meitä tervehtii Lenin. Kukkulan laella oleva muistomerkki on rakennettu toisessa maailmansodassa kuolleiden mongolialaisten ja venäläisten sotilaiden muistoksi ja isoon muraaliin on poimittu näkymiä mongolialaisten ja venäläisten ystävyydestä.
Nuoret kukkulalle kiivenneet mongolialaiset eivät taida kuitenkaan enää välittää Leninistä tai toisesta maailmansodasta, mutta näkymät korkealta mäeltä eri puolelle Ulan Batoria ovat kiipeämisen arvoiset.
Yhdellä suunnalla uudennäköisen kerrostalon pihalla on iso kullanvärinen buddha-patsas. Jos sattuisi asumaan tuossa talossa ja joka aamu ikkunasta ulos katsoessaan vastassa olisi suurikokoisen buddhan kasvot, niin ainakin sitä tietäisi asuvansa jossain muualla kuin Etelä-Suomessa.
Toisella suunnalla uuden näköiset talot nousevat melkein vuoren rinteille ja oppaamme kertoo, että tuo alue on Ulan Batorin halutuinta ja kalleinta aluetta, sillä ilma siellä on myös talvikuukausina puhtaampaa kuin muualla kaupungissa, jossa monia taloja vielä lämmitetään hiilellä, jolloin pitkän ja kylmän talven aikana kaupungin ilma saattaa olla sakeana savusta.
Jatketaan Tsingis-kaanilla
Eikä tässä vielä kaikki, Ulan Batorista, mutta jos me olimme jo hiukan uupuneita tämän kierroksen jälkeen, niin ehkä Sinäkin, joka luet tätä juttua, joten jätetään Tsingis-kaani ja dinosaurukset vielä hetkeksi odottamaan. Etenkin kun Tsingis-kaani on Mongoliassa sen verran iso juttu, että kyllä hän oman tilansa myös blogissamme tarvitsee!
Hullua tuo 50€:n valokuvaus maksu. Olisi jäänyt maksamatta ? On varmasti ollut uuvuttava päivä noiden kaikkien temppeleiden ja museoiden jälkeen, varsinkin kun koko päivä on opastettua. Itselle ehkä riittäisi muutama temppeli päivään :) Mielenkiintoisia paikkoja :)
Kiitos Sandra! No niin jäi meiltäkin maksamatta. 5-10 euroa voimme vielä maksaakin, ainakin yhdestä kamerasta. Isot kaupungit ovat vähän sellaisia, että ne kannattaa sitten kiertää kerralla, sillä välimatkat, etenkin ruuhkaisessa Ulan Batorissa, ovat ajallisesti ainakin vähän sellaisia, ettei kannata paljoa välillä palata vaikka hotellille ja aloittaa sitten myöhemmin toista kierrosta.
Tykkään siitä, miten tuotte pointteja historiasta nykypäivään. Ulan Bator on ollut minun ja äitini yhteinen haave jo vuosia, mutta syystä tai toisesta koko Mongolia on vielä jäänyt toiseen kertaan. Lohdullista kuitenkin lukea muiden kokemuksia. :)
Kiitos Maiju! Niin kommentista kuin kehuista :-)
Mielenkiintoinen juttu, ja tokihan nuo muutkin Mongolia-jutut pitää lukea.
Kiitos Tanja!
Ulan batoria on tullut mietittyä usein Pekingiin Helsingistä lentäessä, mutta eipä ole tullut kaupungista ennen luettua. Mielenkiintoinen bloggaus, kiitos!
Kiitos kommentista! Ainakin Aeroflotilla tuo pistäytyminen Ulan Batorissa matkalla Pekingiin tai Pekingistä käy luontevasti.
Mielenkiintoinen postaus taas :) Mä en yleisesti ottaen ole suuri opastettujen kierroksien ystävä, mutta ehkä tuollaisessa paikassa sellaisesta voisi saada jotain irti!
Kiitos Jenna! Me taas usein käytämme paikallisoppaita, ja usein siten, että ryhmässä olemme vaan me, jolloin retken rytmitystä ja kohteita voi säätää toiveittemme mukaisesti. Samalla saa tilaisuuden jutella ainakin yhden kielitaitoisen paikallisen kanssa päivän mittaan.