Aihearkisto: Matkaelokuvia

Ngong Hill

Minun Afrikkani -elokuvan maisemissa

Meille tärkein kohde Nairobissa oli Karen Blixen -museo. Niin tärkeä, että kun se ei kuulunut Aventuran Ruanda, Kenia, Uganda -matkaan, niin lisäsimme matkan loppuun ylimääräisen vuorokauden ihan vaan käydäksemme täällä.

Muutama vuosi sitten kävimme Karen Blixenin kotitalossa Rungstedtissa Kööpenhaminan lähellä ja pidimme siitä kovasti. Erityisesti huone, jossa oli hyllymetreittäin Blixenin kirjoittamia kirjoja, sillä hyllyissä oli esillä kustakin teoksesta kaikki eri kieliset versiot, oli vaikuttava.

Karen Blixen Nairobi

1910-luvulla kahvitila Ngong Hills -vuorien juurilla oli vielä Nairobin ulkopuolella, nyt vuosisata myöhemmin, se on jo osa Nairobia, matkaa keskustasta on runsas kymmenen kilometriä.

Ruotsalainen Åke Sjögren perusti kahvitilan ja rakensi talon, jota pidettiin aikanaan Brittiläisen Itä-Afrikan hienoimpana vuonna 1913, mutta liiketoimet eivät sujuneet odotetusti ja tila siirtyi Blixenien omistukseen vuonna 1917. Kuten Blixenien tarinaa tuntevat tietävätkin, tila ei lopulta menestynyt heidänkään omistuksessaan ja Karen Blixen lähti Keniasta vuonna 1931.

Tila muuntui tämän jälkeen golf-kentäksi ja talon osti lopulta brittiarmeijan kenraali, joka asui siellä vuoteen 1954, hänen tyttärensä vielä muutaman vuoden senkin jälkeen. Vuonna 1963 Tanskan hallitus osti talon ja lahjoitti sen samana vuonna itsenäistyneelle Kenian valtiolle. Lahjoituksen myötä Kenia sai varoja tyttökoulun perustamiseen tilalle. Vasta Minun Afrikkani -elokuvan myötä idea museosta toteutui.

Sittemmin taloa on kunnostettu alkuperäiseen asuunsa ja sinne on saatu takaisin osittain Blixenin aikaisia huonekaluja ja esineitä ja osittain elokuvan kuvauksiin hankittua rekvisiittaa. Mielenkiintoisina yksityiskohtina esimerkiksi Meryl Streepin ja Robert Redfordin elokuvassa käyttämät asut vaatekaapissa ja Karen Blixenin matka-arkku – tuolloin ei Afrikkaan lähdetty ihan käsimatkatavaroilla! Tai käkikello, jota kikujut tulivat katsomaan tasatunnein, jolloin lintu tuli kellosta ulos.

Karen Blixen Nairobi Karen Blixen Nairobi Karen Blixen Nairobi

Talon sisällä ei saanut kuvata, mutta taloon pääsee tietysti sisälle paitsi käymällä Nairobissa, katsomalla elokuvan Minun Afrikkani.

Museon pääsymaksuun kuuluu henkilökohtainen opastus, meitä opasti reipas nuori mies, joka kertoi tunnontarkasti meille (englanniksi) kaiken Blixenien elämästä ja tilan historiasta, vaikka välillä vihjailimmekin tarinan jo tuntevamme.
Emmekä me kaikkea tietysti tienneet, emmekä muistaneet heti kaikkea oppaamme kertomaakaan: jossain vaiheessa kysyin uudelleen jotain yksityiskohtaa ja vastaus alkoi ”kuten juuri kerroin”. Ehkä saman tarinan kertominen monta kertaa päivässä ja päivästä toiseen voi välillä kyllästyttää!

Talokierroksen lisäksi kiertelimme sitä ympäröivässä puutarhassa, jossa on esillä myös vanhoja työkaluja ja kuljetuskalustoa. Olipa puutarhassa muutama kahvipensaskin ja niissä tähän aikaan vuodesta vihreä hedelmä.

Karen Blixen Nairobi Karen Blixen Nairobi Coffee Karen Blixen Nairobi Coffee Karen Blixen Nairobi

Ja toki, puutarhasta oli upea näkymä Ngong Hill -vuorille:

I had a farm in Africa, at the foot of the Ngong Hills.

Ngong Hill Karen Blixen Nairobi

Museokierroksen jälkeen saimme idean yrittää käydä myös Muthaiga -klubilla. Blixenien talon ja tilan ohella todella monta kirjan ja elokuvan kohtausta sijoittuu klubirakennukseen tai sen piha-alueelle ja erityisesti sen vain miehille tarkoitettuun baariin, jonne tarinan lopussa Karen Blixenin kutsutaan ennen Tanskaan palaamistaan drinkille, kunnianosoituksena.

Tämä siirtomaa-ajalta säilynyt klubi on edelleen toiminnassa ja edelleen tiukasti yksityisklubina. Niin tiukasti, että emme onnistuneet puhumaan itseämme edes viideksi minuutiksi klubin alueelle.

Muthaiga Country Club Nairobi

Ehkä jos olisimme saaneet idean aikaisemmin, olisimme jotain kautta pystyneet jäjittämään jonkun klubin sadoista jäsenistä, joka olisi suostunut kutsumaan meidät klubille vieraanaan!

Aika hassua sinänsä, että Time -lehden Nairobi opas listaa klubin yhtenä 10 Things to Do in Nairobi, vaikka sinne ei siis pääsääntöisesti pääsekään!

Minun Afrikkani -elokuvan maisemiahan ihastelimme myös Naivasha-järvellä Crescent-saaren rannalla.

Denys Finch Huttonin haudalle Ngong Hillsin alueella emme yrittäneet, sillä paikka ei ole varsinaisesti turisteille tarkoitettu eikä ilmeisesti ihan helposti löydettävissäkään.

Crescent

Naivasha – kylä Afrikassa

Nakuru-järveltä pieni Kenian kierroksemme jatkui Naivasha-järvelle.

Naivashan kylään (tai pieneen kaupunkiin) olimmekin jo ehkä hiukan yllättäen ”tutustuneet” oppaamme Sarin juttujen kautta siellä edes käymättä. Naivasha on nimittäin Sarin kotikaupunki. Ja opiskelukaupunki, sillä hän on opiskellut Kenia Wildlife Service Training Institutessa.

Yellow billed stork Afrikan ibishaikara NaivashaMarabou Naivasha

Mutta aloitetaan järveltä. Naivasha on makeanveden järvi, jossa on runsas linnusto ja virtahepoja. Virtahevot tuntuivat melkein pelottavilta kun niitä katseli silmästä silmään pienestä veneestä! Marabouhaikarat, afrikan ibishaikarat, merimetsot ja kiljumerikotkat kansoittivat järven rantoja. Veneemme kippari yritti järjestää meille myös näytöksen, jossa kiljumerikotka nappaa vedestä kalan heittämällä kalan linnulle ja yksi lintu olikin vielä nälkäinen. Vesi oli tälläkin järvellä korkealla ja siksi osa puustoa oli kummitusmaisesti pystyyn kuollutta: luonnon tasapaino on herkkä asia.

Lake Naivasha Cormoran Naivasha Hippos Naivasha

Veneretken parhaat ja mielenkiintoisimmat näkymät tarjosi kuitenkin Crescent Island. Niemimaa, jolla oli eläimiä lähes ruuhkaksi asti. Niemimaa, jonne tuotiin Masai Marasta eläimiä Minun Afrikkani -elämän kuvauksiin. Eläimiä, jotka sitten jäivät tänne. Crescent Islandille voi myös tehdä kävelysafareja, sillä siellä ei ole petoja, mutta aikataulumme ei venynyt moiseen.

Crescent Naivasha Crescent Naivasha

Järvi on myös osa Sarin kotikulmia: siinä missä me saatamme viikonloppuna liikkua Espoon rantaraitilla, niin Sari saattaa lähteä Naivasha -järvelle tai sen rannalle.

Afrikkalainen kouluvuosiAfrikkaan rakastuneen Sarin opintoihin Naivashassa muutama vuosi sitten pääsee mukaan lukemalla kirjan Afrikkalainen kouluvuosi.

Opiskelu Keniassa, vaatii kärsivällisyyttä. Aikataulut toteutuvat hyvällä tuurilla tuntien tarkkuudella, mutta säännöt koulussa ovat kuitenkin tiukat. Nuorten opiskelutovereiden ja Naivashassa asumisen myötä afrikkalainen arki tulee tutuksi. Kuten monet Kenian luonnonpuistoista ja niiden eläimet.

Luonnonpuistossa, tosin sellaisessa, jossa ei ole petoja, myös yövytään osana opintoja, yksin:

”Iltapäivällä alkaa monien kauhulla odottama koitos, ”Solo night” eli yön viettäminen yksin savannipusikossa itse rakentamassaan suojassa. Illallistakaan ei ole tiedossa, vaan toimeen tullaan itse varatuin eväin. Ohjeistuksena oli, että ei lihaa eikä makeaa mukaan, hyeenat tulevat norkoilemaan lihapalan perässä ja hyönteiset keskittyvät makeaan.”

Yöpyminen savannilla (Sari Manninen)
Yöpyminen savannilla (kuva: Sari Manninen)

Kuuden viikon työharjoittelun Sari tekee Ol Pejetan kansallispuistossa Kenian pohjoisosissa: siinä missä monen kenialaisen toiveena oli päästä Mombasan lähelle, niin suomalainen viihtyy mieluummin viileämmässä. Työharjoittelussa luonnonpuistossa ei niinkään ajella ympäriinsä eläimiä katsomassa ja kuvaamassa vaan työ on eläinten käyttäytymisen seurantaa, tilastointia, papanoiden keruuta ja sairaiden eläimien auttamista.

”Kirahvit ovat kovin yhteistyöhaluisia, näyte irtoaa melko nopsasti, ja papanat ovat kauniin pyöreitä ja vain vähän tuoksahtelevia. Näytteet poimitaan hanskat kädessä minigrip-pussiin, laji ja alue merkitään pussin päälle, ja Kimberlyn ajaessa miten pusertelen papanoita murskaksi – se helpottaa käytettyjen tutkimuskemikaalien vaikuttamista.”

Työharjoittelussa (Sari Manninen)
Työharjoittelussa (Kuva: Sari Manninen)

Otteet ovat Sarin kirjasta, jonka voit halutessasi ostaa täältä (tai lainata kirjastosta). Keniassa käyneille tai sinne vasta suuntaaville kirja tarjoaa monta mielenkiintoista yksityiskohtaa maasta ja sen eläimistä.

Ennen Afrikan matkaamme kirjoitin elokuvista, joita katsoimme uudelleen ennen matkaamme. Nyt matkamme jälkeen olen lukenut paitsi Sarin kirjan, myös aikoinaan Keniassa samburusoturin kanssa naimisiin menneen Corinne Hoffmanin kirjat Back from Africa ja Reunion in Barsaloi (jatko-osia ensimmäiselle kirjalle White Masai), jotka kertovat hänen ja hänen puoliksi samburu-tyttärensä vaiheista Keniasta paluun jälkeen. Back to Africa on vielä lukujonossa. Sarin ansiota tuokin tieto minulle, että nämä jatko-osat ovat olemassa, en ollut niitä tullut etsineeksi, vaikka White Masai -elokuvan olinkin aikanaan nähnyt.

White Masai

Samburuista muuten mielenkiintoinen ote vielä Sarin kirjasta, kenialaisten opiskelutovereiden suhtautumisesta vierailuun samburuiden kylässä:

”Jälleen moni opiskelutovereistani on suorastaan järkyttynyt alkukantaisuudesta, ”tämä ei voi olla Keniaa”, ”tämmöinen alkeellisuus vetää koko maan kehitystä taaksepäin” ovat yleisiä kommentteja. Kukaan ei ajattele alkuperäisten kulttuurien säilyttämisen tärkeyttä, vaikka luennoitsijammekin kertoo tällaisten kylien olevan tärkeitä ja suosittuja vierailukohteita, varsinkin ulkomaalaisten keskuudessa.”

Opiskelijoita (Sari Manninen)
Opintoretkelle lähdössä (kuva: Sari Manninen)

 

 

Ruanda, Uganda, Kenia

Afrikka kotonamme

Parin viikon päästä olemme jo keskellä lähtöä Afrikkaan.

Erilaisia valmisteluja olemme tehneet jo syksyn mittaan – erityisesti rokotuksia on tälle matkalle Ruandaan, Ugandaan ja Keniaan on tarvittu paljon. Lähipäivinä täytyy vielä käydä ostamassa Rumbabor-tabletit malarian torjuntaan.

Olemme syksyn mittaan myös katsoneet vanhoja elokuvia näiltä alueilta.

Sumuisten vuorten gorillat vaikutti ehkä jo hiukan vanhanaikaiselta ja raikkaasta luonnosta huolimatta hiukan tunkkaiselta. Mutta maisemat ja gorillat olivat hienoja!

Ruanda gorillas

Hotelli Ruanda kertoi karmaisevaa tarinaa kansanmurhasta, jonka jäljet johtavat ehkä hiukan yllättäen Belgiaan. Hutuja ja tutuja ei ollut ennen kuin belgialaiset alkoivat luokitella ihmisiä tuolla seudulla. Elokuvan loppuosan kuvaukset pakolaisleireistä ja ihmisistä pakenemassa Ruandasta muistuttivat, että ei tämä Euroopan pakolaisongelma ole ihan uusi ongelma.

Ruanda hotel

Last King of Scotland kertoi Ugandan diktaattori Idi Aminista ja hänen Ugandassa toimeenpanemastaan kansanmurhasta. Ja nuoresta ja naivista skotista, joka lähti Afrikkaan hakemaan seikkailua elämäänsä. Ainakin näin hiukan vanhempana ja kokeneempana välillä elokuvassa melkein häiritsi, että voiko joku olla noin tietämätön ja ymmärtämätön. Vähän samaan tapaan kuin monessakin komediassa minua alkaa jonkin ajan kuluttua häiritsemään, että miten vaikeaa se nyt voi olla, sanoa ei. Vaikka nyt Solsidanin Alex, joka ei koskaan saa sanottua Ovelle ei 🙂

Uganda dictator

Viimeiseksi olemme säästäneet pääosin Keniaan sijoittuvan Out of Africa -elokuvan. Isompia kansanmurhia siinä ei sentään ole, mutta Lasse on kyllä etukäteen vähän jo nyrpistänyt nenäänsä elokuvan rakkaustarinalle: liian sokerinen, kuulemma. Mutta kyllä ainakin minä katson ne maisemat, taas kerran.

Kenia Blixen

Out of Africa -elokuva meillä on omana DVDnä, muut olemme lainanneet kirjastosta. Aikaisemmin tapasin enemmänkin ostaa elokuvia DVD:llä ja sitten myydä niitä edelleen, mutta nyttemmin, etenkin kun niitä ei käytännössä enää saa myytyä halutessaan eteenpäinkään, olen lakannut niitä ostamastakin. Joitakin poikkeuksia lukuunottamatta. Mad Men -sarjan viimeisenkin osan (Kausi 7, osa 2), ostin kokoelmani täydennykseksi, kun olen muutenkin ostanut kaikki muut sen kaudet DVD:llä, kun se kovin nopeasti meni maksullisille kanaville: tuli halvemmaksi ostaa DVD-boxit kuin maksaa maksukanavasta vain tätä sarjaa varten.

Australia tracks

Elokuvien tiimoilta poikkesimme välillä myös äskettäin Australian. Tracks -elokuvan asetelma oli ihan uskomaton, kävellä Itä-Australian aavikon poikki seurana muutama kameli ja koira, naisena. Mutta hieno elokuva se oli. Ja opetti taas ainakin yhden uuden asian maailmasta: aboriginaaleja on varoitettava jos elokuvassa voi esiintyä jo kuolleita ihmisiä!

aboriginal warning

Elokuvien jälkeen ajattelin vielä yrittää ehtiä lukea ainakin Ruandaa, Ugandaa ja Keniaa koskevat osuudet Juha Vakkurin kirjasta Afrikan Sydämeen.

Hangon elokuvajuhlat

Elokuvia ja keskusteluja Hangossa

Paitsi elokuvia, elokuvajuhlat on tietysti myös keskusteluja elokuvista.

Hangossa keskusteltiin juhlien alussa, sekä lauantaina että sunnuntaina, Kaupungintalolla, lauantaina tähdistä ja sunnuntaina intiimistä,päiväkirjamaisesta kerronnasta Markku Veijalaisen johdattelemana.

Elokuvamaailmat tähdet rajautuivat tällä kertaa kuulemma lähinnä James Bondiin (45 minuuttia) ja  Marilyn Monroeem (1 minuutti) ja  koska en oikein osaa (?) arvostaa Bond-leffoja ja hiukan feministiäkin minusta löytyy, joten ehkä oli hyvä, ettemme ehtineet paikalle lauantai-aamuna.

Period Stories

Hangon elokuvajuhlat
Kristian Åberg, Heta Saukkonen, Charlotte Forsgård ja Markku Veijalainen

Sunnuntaina keskustelijoina olivat Period Stories -elokuvan ohjaaja Charlotte Forsgård ja animaattori Heta Saukkonen sekä Hanko ja Meri –elokuvan ohjaaja Kristian Åberg.
Markku Veijalainen oli hetken hiukan hukassa, kun tajusi ehkä vasta aamulla, että keskustelun aiheena on kuukautiset, joista hänen ikäluokkansa miehet eivät ole tavanneet puhua, mutta ammattilainen on ammattilainen eikä aihe juontoa haitannut. Eikä sekään, ettei hänkään ollut elokuvaa nähnyt (mekään emme osuneet paikalle Period Stories –elokuvan kumpaankaan esityskertaan, joten saamme odottaa sen päätymistä You Tubeen joskus ensi vuoden alussa.

Period Stories

Mutta, ainakin jo vaihdevuotensakin eläneelle naiselle, elokuvan aihetta kiinnostavampaa oli kuulla  tarina elokuvan tuottamisesta. Kyse on siis kokoelmasta lyhyitä videoita (koko  elokuvakin on vain 20 minuutin mittainen), jossa naiset ympäri maailman kertovat kuukautisiin liittyviä tarinoitaan.

Tekijöiden kantavana ajatuksena on ollut arkipäiväistää kuukautisia, poistaa niiltä vielä edelleenkin oleva tietynasteisen tabun maine, joka toki vaihtelee paljon maasta toiseen ja ikäpolvesta toiseen.

Heta ja Charlotta
Heta Saukkonen ja Charlotte Forsgård

Elokuva on tehty joukkoistamalla (crowdsourced), eli se koostuu tekijöiden eri puolelta maailmaa saamista videoista. Ja tarina siitä, miten näitä videoita saatiin kerättyä lyhyessä ajassa kaikilta mantereilta (Etelä-Amerikkaa lukuunottamatta) on kiehtova.

Ohjaaja kuvasi ensin oman tarinansa, latasi sen You Tubeen ja pyysi katsojia kertomaan omansa ja lähettämään sen hänelle. Aikaa ei ollut käytettävissä liialti, sillä elokuva on Metropolian ammattikorkeakoululle tehty ensimmäisen opiskeluvuoden dokumenttiprojektin työ, jolla oli tiukahko aikataulu. Charlotte levitti asiaa omien verkostojensa kautta ja sai sille Suomen YK:n naisjärjestön tuen kautta tietynlaisen legitimiteetin, joka toki auttaa verkossa.
Hän toteutti myös ystäviensä kanssa (ja Vuokkoset –siteiden tuella) kampanjan, jossa punaiseksi maalattuja siteitä levitettiin ympäri kaupunkia levittämään viestiä. Lisäksi aiheelle ostettiin mainosaikaa Twitteristä.

Ja  videoita tuli:  kaikilta mantereilta paitsi Etelä-Amerikasta (ehkä siksi, että niitä ei huomattu pyytää espanjaksi) ja Aasiasta (länsimainen sosiaalinen media ei siellä tavoita ihmisiä samalla tavalla kuin muualla).

Jonkin verran asiaa Charlotte  joutui perustelemaan aihettaan siihen kielteisesti suhtautuville, mutta kun hän lähti, vastoin yleisiä ohjeita, vastaamaan kritiikkiin blogissaan ja linkkaamaan blogitekstejään Twitter-keskusteluihin, niin monet ihmiset muuttivat mieltään aiheesta.

Ohjaaja onnistuikin mielestään tavoitteessaan arkipäiväistää kuukautisia: elokuva levittää viestiä, että asioista voi puhua niiden oikeilla nimillä. Minulla ei ole ”päänsärkyä” vaan minulla on kuukautiset (ja ehkä sen myötä päänsärkyä). Eikä asiassa ole mitään hävittävää! Ja viesti leviää, sillä elokuva on jo kiertänyt maailmaa elokuvafestivaaleilla Amerikkaa myöten! Elokuva saataneen myös myöhemmin levitykseen kouluihin, auttamaan nuoria naisiakin asian normalisoimisessa.

Elokuvan tekotavan siivittämänä juttui jatkui myös vlogien maailmaan ja uusiin mahdollisuuksiin tuottaa elokuvia pienelläkin budjetilla. Rajoitteita niin rahoituksen kuin jakelukanavien osalta on tulevaisuudessa vähemmän. Tai ne ovat toisenlaisia: enää portinvartijana ei ole televisio tai elokuvateatterit vaan esimerkiksi Google. Ja netissäkin rahalla on merkitystä, rahalla saa viestinsä paremmin läpi.

Havannan taivaan alla ja Spectre

Period Stories –elokuvaa emme Hangossa nähneet, mutta sen sijaan näimme ”isot” elokuvat Havannan taivaan alla ja sen Bond-elokuvan, Spectren. Ja Hangosta kertovan Kristian Åbergin ohjaaman Hanko ja Meri –elokuvan.

Kino Olympia Hangon elokuvajuhlat

Näistä suosikkimme oli Havannan taivaan alla, joka toki saattoi saada hiukan etua siitä, että se sattui olemaan ensimmäinen Hangossa katsomamme elokuva. Viiden ystävän Havannan yössä käymä keskustelu Kuuban menneisyydestä ja nykyisyydestä oli kiehtova: miten jotkut olivat vähään tyytyväisiä, miten helposti päädyit yhteiskunnan viholliseksi ja miten yrittäessäsi selviytyä voit sotkeutua omaan verkkoosi. Ei ole tainnut elämä Kuubassa olla kovin auvoista, mutta ei kai kukaan sitä ole luullutkaan.

Spectren päädyimme katsomaan lauantai-illan ”ylimääräisenä” ja olihan siinä vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Ja kävihän se matkailuleffastakin esitellen Mexico Cityä,  Roomaa, Itävaltaa, Lontoota, Marokkoa – nämä nyt ainakin …

Hanko ja meri

Hanko ja meri

Hanko ja meri -elokuva oli ehkä hiukan sisäänlämpiävä. Meidän Hanko-historiamme, vaikka sitäkin on, käsittää kuitenkin vain pistäytymisiä kaupungissa ja etenkään työskentelyyn merenkulun tai kalastuksen parissa meillä ei ole juurikaan yhtymäkohtia. Merellisten ammattien joukkoon ei tähän elokuvaan ollut mahtunut lainkaan huviveneilyyn liittyviä tehtäviä, vaikka luulisin, että myös ison pienvenesataman myötä omilla veneillään kaupungissa vierailevat tarjoavat ainakin osan vuotta työtä hankolaisille.

Toisaalta näitä Hanko-aiheisia elokuvia on tulossa lisää vielä ennen Suomen 100-vuotisjuhlia, joten ehkä veneilijöiden ja kesäasukkaiden vaikutus kaupungin elämään mahtuu johonkin seuraavista käsittääkseni kahdesta elokuvasta.

Hanko vai Sodankylä

Hangon elokuvajuhlat

Yhteenvetona voisimme todeta, että pidimme, taas kerran, niin Hangosta, kuin pienen kaupungin elokuvajuhlista, joissa kaikki on lähellä ja elokuvajuhlien myötä elokuvia on tarjolla joka lähtöön ja joka makuun. Me viivyimme tällä kertaa vaan viikonlopun, mutta jos aikaa olisi ollut enemmän, niin elokuvia olisi kyllä riittänyt: The Assassin, Timbuktu, Äidin toive ja Känn ingen sorg – joitakin vaan mainitakseni.

Ehkä hyvinkin palaamme Hankoon, elokuvakaupunkiin Sodankylän ja Berliinin välissä ensi vuonnakin. Vaikka matkaystävämme äskettäin tekemällämme Iranin matkalla suosittelivatkin Sodankylää: Hanko on sentään niin paljon lähempänä!

(Juttu on tehty yhteistyössä Hangon elokuvajuhlien kanssa, eli kävimme katsomassa pari elokuvaa pressilipuilla. Spectren liput maksoimme kyllä ihan itse.)