Tähän korona-aikaan monet matkabloggaajat julkaisevat listoja vaikka matkailua sivuavista elokuvista, joita voi katsoa nyt, kun itse ei maailmalle pääse. Vanki nimeltä Papillon ei ole mahtunut vaikka tähän 60 matkaelokuvan listaan, mutta kertasimme elokuvan ennen matkaamme Surinameen ja sieltä edelleen Saint-Laurent du Maroniin Ranskan Guyanan puolelle. Alkuperäisen, vuoden 1973 version elokuvasta olimme nähneet jo 70-luvulla. Sitä ei enää löytynyt mistään helposti, joten tyydyimme kirjastosta löytyneeseen vuoden 2017 versioon. Ihan hyvä sekin oli.
Saint-Laurent du Maronin kaupunki on rakentunut ison kuljetusleirin, Camp de la Transportationin, ympärille. Se oli Ranskan Guyanan suurin vankila, jonne tuomitut saapuivat käsittelyyn 20 päivän merimatkan jälkeen. Hyvin monelle vankeusrangaistus Ranskan Guyanassa oli kuolemantuomio, sillä vankien kuolleisuus oli jopa 75 prosenttia.
Ranskan Guyanan vankilakokonaisuus oli käytössä vuosina 1852-1953 ja Saint-Laurent du Maronin lisäksi siihen kuului kolmen saaren ryhmä (Salvation Islands) Kouroun edustalla: Île du Diable, Île Royale ja Île Saint-Joseph, joista ensimmäinen, Pirunsaari, on näistä kuuluisin. Tälle kallioiselle saarelle pääsi pääsaarelta, Île Royalelta, vain kaapelivaunulla. Pirunsaarelle päätyivät erityisesti poliittiset vangit.
Päiväretkellä Paramaribosta ehdimme vierailemaan vain Saint-Laurent du Maronin vankilassa, mutta jos Ranskan Guyanassa on enemmän aikaa, niin Kouroun rantakaupungista voi tehdä retken myös Île Royalelle ja Île Saint-Josephille – Pirunsaarelle ei pääse rantautumaan. Ystävämme Pirjo ja Harri kävivät myös näillä saarilla pari vuotta sitten ja saatan Pirjon avustuksella tehdä vielä erillisen jutun näistäkin saarista lähipäivinä.
Ranskan Guyanaan – sittenkin!
Matkamme Ranskan Guyanaan ei alkanut suotuisten tähtien alla. Tällä kertaa matkanjärjestäjä Aventura petti odotuksemme. Olisimme halunneet aloittaa parin viikon kiertomatkamme Surinamesta Curacaolle muutamaa päivää ryhmää aikaisemmin ja Paramaribon sijaan Ranskan Guyanan pääkaupungista Cayennesta, mutta jostain syystä he eivät suostuneet tarjoamaan kuin viikon kestävää matkaa kahden tuhannen euron (per nuppi) hintaan. Hylkäsimme tarjouksen ja lohduttauduimme ajatuksella, että eihän Ranskan Guyana ole edes itsenäinen maa, ei sillä niin väliä, vaikka Etelä-Amerikan karttaamme jäisikin tähän kohtaan pieni käymätön kohta. Mutta sitten joku kyseli Facebookin Every Passport Stamp -ryhmässä retkistä tällä suunnalla maailmaa ja toinen vastasi. Ymmärsin, että Paramaribosta voisi käydä Saint-Laurent du Maronissa, rajakaupungissa, päiväseltään ja aloin kysellä lisää. Tusinan verran mailejä suuntaan ja toiseen ja olin maksanut 340 dollaria hollantilaiselle pankkitilille Orange -nimiselle yritykselle neljän hengen päiväretkestä Saint-Laurent du Maroniin. Retki ei ole heidän vakioretkiään, mutta niiden tusinan mailejä myöten retki syntyi, meille. Mukaan lähtivät myös matkaystävämme, tietysti, olihan Ranskan Guayanassa käynti heillekin tärkeää, sillä tätä lähemmäs sitä tuskin kukaan toista kertaa tulisi.
Paramaribosta Saint-Laurent du Maroniin
Päiväretkeä harkitessamme olin hiukan huolissani matkan pituudesta, onhan 2 x 3 tuntia bussissa (tai meidän tapauksessamme pikkubussissa) aika paljon, mutta onneksi sunnuntaina tiet olivat melko tyhjiä ja matka Paramaribosta Albinan rajakaupunkiin taittui jopa hiukan alle kolmessa tunnissa. Automatkalla ei erityisiä kohokohtia ollut, paitsi heti Paramaribosta lähdettäessä Jules Wijdenboschin sillan ylitys. Matkalla pidimme yhden vessa/jaloittelutauon.
Rajajoen, Suriname-joen, ylitys Albinasta Saint-Laurent du Maroniin tapahtui pitkällä puuveneellä, jota hetken odottelimme Albinan puoleisella rannalla. Menomatkalla vene kuljetti vaan meidät neljä, paluumatkalla iltapäivällä, mukana oli muitakin matkustajia.
Albinasta lähdimme pienen ravintolan rannasta – emme siis viralliselta rajanylityspaikalta – ja palasimme samaan rantaan. Retken järjestäjällä, Orange Surinamella, oli kuulemma sopimus rajaviranomaisten kanssa, että he saavat päiväretkillään kuljettaa ryhmänsä joen yli ilman, että Surinameen tarvittava vierailijakortti ”mitätöityy”. Jos rajanylitys olisi tapahtunut virallisesti, olisimme tarvinneet kaksi näitä vierailijakortteja, jotka maksoivat n. 50 euroa per nuppi. Toisenkaan turistikortin hinta ei nyt sinänsä olisi ollut este retkellemme, mutta epävirallinen ylitys oli myös nopeampi, sillä emme päätyneet jonoihin kummallakaan rannalla kumpaankaan suuntaan. Ranskan Guyanan rajaviranomaisten vaateista ei ollut puhetta, mutta toisaalta retkeä varatessamme kerroimme olevamme suomalaisia, eli retken järjestäjät tiesivät meillä olevan EU-passit.
Vankila
Saint-Laurent du Maronin pieneen satamaan saavuttuamme suuntasimme ensimmäiseksi vankilaan. Vankila on niin iso osa pientä kaupunkia, että sitä on vaikea välttää, vaikka jostain syystä haluaisikin. Se on myös jo ensimmäisiä asioita, jonka kaupungista joelta päin erottaa.
Vankilan, tai siis kuljetusleirin, portilla on nimikyltti, joka tuo etäisesti mieleen Auschwitzin portin. Eikä ajatus keskitysleiristä selvästikään ole kovin kaukana tästä, opimme kierroksemme myötä, onhan vankilan tiloja käytetty myös keskitysleirinä ja vankilassa käytetyt kidutusmenetelmät eivät olleet keskitysleireissä käytettyjä menetelmiä ”huonompia”.
Ranskasta tänne kuljetetut vangit jakaantuivat neljään kategoriaan.
Pääosa vangeista, vuosien mittaan n. 50 000, kuuluivat ryhmään ”Transported” ja heidän kohtalonaan oli työleiri. Vankien rikokset saattoivat olla vakavia, kuten murha, mutta myös varkauksista saattoi päätyä Ranskan Guyanaan. Tuomiot saattoivat olla määräaikaisia tai elinkautisia. Määräaikaisen tuomion jälkeen vanki vapautettiin, mutta hänen oli jäätävä Ranskan Guyanaan vielä yhtä moneksi vuodeksi kuin hänen tuomionsa oli ollut ja tänä aikana hänen käyttäytymistään valvottiin, jonkinlainen ehdonalainen siis. Yli kahdeksan vuoden tuomion jälkeen Ranskan Guyanaan oli jäätävä loppuelämäkseen.
Toinen suuri ryhmä oli karkoitetut, ”Banished”, jotka pääosin eivät olleet vankeja, mutta jotka oli karkoitettu Ranskasta syystä tai toisesta.
Poliittiset vangit, vakoojat, maanpetturit ja vakavia talousrikoksia tehneet, mm. rahanväärentäjät, jaettiin vielä kahteen ryhmään, joista vaarallisimmat päätyivät Pirunsaarelle, muut kahdelle muulle saarelle Pirunsaaren lähellä.
Erilaisista sääntörikkomuksista myös muut kuin poliittiset vangit saattoivat päätyä saarille – tai giljotiiniin.
Selli numero 47
Elokuva Vanki nimeltä Papillon perustuu Henri Charrièren osittain omaelämäkerralliseen romaaniin. Henri Charrière oli ranskalainen ammattirikollinen, joka kertoo kirjassaan Ranskan Guyanassa suorittamastaan elinkautisesta pakkotyörangaistuksesta ja paostaan. Kirjan nimi tulee Charrièren rintaan tatuoidusta perhosesta (ranskaksi papillon), joka oli kirjoittajan lempinimi ja kirjan nimihenkilö.
Vankilassa esitellään edelleen selliä 47, jonka sanotaan olleen Papillonin käytössä. Sellin lattialta löytyy paristakin kohdasta hänen nimensä. Tarinan aitoudesta en osaa sanoa suuntaan tai toiseen.
Sellejä kiertäessämme kuulimme myös tarinoita siitä, miten nerokkaat suunnittelijat olivat tehneet toinen toistaan älykkäämpiä keksintöjä vankien pitämiseksi kurissa. Esimerkiksi vastaanottosellien seinät oli maalattu mustiksi, jotta huomattaisiin mahdollisesti seiniin nojailevat vangit: nojailu ei luonnollisesti ollut sallittua. Jalkaraudassa taas oli ”sääntövaraa”, jos se kiinnitettiin oikeaan jalkaan, niin liikkuminen laverin reunalla ja sellissä olevalle paljulle oli helpohkoa, mutta jos se kiinnitettiin vasempaan jalkaan liikkuminen vaati myös kääntymisen vatsalleen. Miten nerokasta, yksinkertaisella välineellä pienellä oivalluksella saadaan näin monipuolinen väline. Joo …
Alueella oli myös pieni museo, jossa kerrottiin vankien ja vankilan historiaa.
Paitsi tuomionsa syyn ja keston perusteella vangit jaoteltiin useampaan luokkaan myös työtehtäviensä perusteella. Aluksi kaikki Ranskan Guyanaan saapuvat vangit kuuluivat kolmanteen luokkaan. He työskentelivät metsäleireillä vankilan lähettyvillä ja nukkuivat isoissa makuusaleissa, joissa tilaa per vanki oli 50 cm. Hyvin käyttäytyvät vangit saattoivat päästä toiseen luokkaan ja työskennellä kevyemmissä huoltotöissä. Osa vangeista ”yleni” ensimmäiseen luokkaan ja saattoivat työskennellä palvelijoina tai sairaanhoitajina. Heillä oli parhaat elinolosuhteet ja jonkinlaiset mahdollisuudet pakoonkin.
Ranskalainen Saint-Laurent du Maroni
Vankilan jälkeen kiertelimme hiukan sunnuntaihiljaisen Saint-Laurent du Maronin kaduilla. Pieni leipomo sentään oli auki ja kauppa kävi sujuvasti, euroilla, olimmehan Ranskassa. Oppaamme osti pullon viiniäkin, kertoi, että Ranskan puolella käydessään surinamelaiset usein täydentävät viinivarastojaan ranskalaisilla viineillä. Paluumatkalla veneellä Suriname-joen yli ainakin yhdellä matkustajalla oli kassissaan myös iso nippu ranskalaisia patonkeja! Nopeasti etenevinä turisteina emme ostaneet viiniä, emme patonkeja, emmekä juustoja – vain muutaman leivonnaisen välittömästi nautittavaksi.
Valitettavasti sunnuntain takia pienen kaupungin markkinatkin olivat suljettuina, eli jos pystyt valitsemaan päivän, jolloin käyt Saint-Laurent du Maronissa, niin valitse joku muu kuin sunnuntai. Meidän aikataulussamme sunnuntai oli ainoa vaihtoehto.
Melontakilpailut
Toisaalta oli onni, että satuimme paikalle sunnuntaina. Suriname-joella oli nimittäin meneillään melontakilpailut, joiden tiimoilta rannalla oli elämää niin melontajoukkueiden kuin kannustajajoukkojen muodossa. Pääosa nykyisin Ranskan Guyanan asukkaista on kreoleja tai mulatteja (eurooppalaisten ja afrikkaisten jälkeläisiä), mutta edelleen maan väestöstä on yli 10 % eurooppalaista alkuperää, pääosin ranskalaisia.
Melontajoukkueiden jäsenet näyttivät kyllä olevan 90-prosenttisesti ranskalaisia, todennäköisesti tämäkään harrastus ei ole ihan halvimmasta päästä ja kaukaasialaiset ovat todennäköisesti edelleenkin keskimääräistä vauraampia myös täällä.
Paluu Paramariboon
Vankilan, kaupungin, melontakilpailujen ja rannan hyvin varustetun matkamuistomyymälän jälkeen olimme valmiita palaamaan Surinameen, joten ei kun menoksi. Laiturille odottamaan seuraavaa venettä ja takaisin toisella rannalla odottaneeseen minibussiin ja tien päälle. Sunnuntain takia söimme lounaankin vasta matkan varrella, Surinamen puolella, jossa sentään muutama ravintolakin oli auki, toisin kuin Saint-Laurent du Maronissa.
Olen vastoittain tuon leffan katsonut, olisi mielenkiintoista päästä noita paikkoja joskus itsekin katsomaan :)
Kiitos Mira! Leffasta tosiaan tehtiin uusi versio melko äskettäin – sen myötä ilmeisesti myös moni paljon meitä nuorempi on ”tutustunut” näihin seutuihin.
Saa nähdä, kauanko joudumme tyytymään elokuvien katseluun livematkailun sijaan. Matkailu ei taida palata pitkään aikaan ennalleen tämän pandemian jäljiltä. Joku taisi täälläkin kommentoida, että vastaisuudessa joutuu valitsemaan kohteensa erityisen tarkkaan, ja niinhän se varmaan on. Halpojen lentolippujen aika taitaa olla mennyttä. Mutta ainakin teidän blogissa on tarjolla nojatuolimatkailua pitkäksi aikaa.
Kiitos Tuuli! Nähtäväksi jää pitkäksikö tauko venyy. Halvat viikonloppureissut saavat meidän puolestamme poistuakin matkailun arsenaalista – pitkillä kaukomatkoilla lentojen osuus ei kuitenkaan muodostu kokonaisuudessa kohtuuttomaksi luultavasti jatkossakaan.
Tuo on tosi mielenkiintoista, että käy paikassa ja katsoo elokuvan tai toisin päin. Myös itse olen tehnyt näin, että katsonut leffan ja käynyt kuvauspaikoilla katsomassa.
Kiitos Melissa! Enemmän kuin elokuvien kuvauspaikoilla olemme käyneet joissakin kohteissa kirjojen innoittamana – molempi parempi!
Olen joskus kauan sitten lukenut kirjan. Kiinnostava tarina ja olisi hauskaa vierailla paikan päällä. Entisajan vankiloissa on varmasti yleisestikin ollut ihan järkyttävät olet, tuo kuolleisuus on ihan käsittämättömän korkea.
En nyt ihan ymmärrä, selvisikö miksi Aventura ei tarjonnut lyhyempää retkeä? Kuulostaa ihmeelliseltä.
Kiitos Mikko! Pyysimme heitä järjestämään meille, neljälle, muutaman lisäpäivän Ranskan Guyanaan. Tarjosivat sitten viikkoa hintaan 2000 euroa per nuppi. Pidimme sitä liian pitkänä ja kalliina, mutta eivät halunneet tarjota lyhyempää versiota Cayenne – Paramaribo -välille ajatuksena, että halusivat tarjota lisäretkeä kaikille (me olisimme voineet skipata joitakin juttuja, esimerkiksi Kouroun, koska se ei meitä ihan erityisesti kiinnostanut, mutta jos retkeä tarjotaan kaikille, niin se ei kuulemma käynyt). Lopulta kukaan kymmenen hengen ryhmästä ei kuitenkaan sitten ostanut tuota viikon lisäretkeä, eli olisivat mielestäni hyvin voineet toteuttaa meidän neljän toivomuksen, juuri meidän kiinnostusten mukaisena.
Olen katsonut myös elokuvan ja oli jännä nähdä näitä alkuperäisiä paikkoja.
Tästä vuodesta on tulossa mielenkiintoinen ja saattaa mennä tovi ennen kuin pääsemme taas matkustamaan!
Kiitos kommentistasi! Kansainvälisissä matkailuryhmissä kertovat jo ensimmäisistä lentoyhtiöistä, jotka ovat palauttamassa säännöllistä lentoliikennettä. Tosin eri maiden soveltamat karanteenisäädökset saattavat vaikeuttaa matkustamista vielä pitkään vaikka lentoja alkaisi ollakin.
Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta, olen tuon tuoreemman elokuvan nähnyt ja tämän kautta tietysti tullut tämäkin paikka tutummaksi. Vastaavanlaiset paikat ja niistä kertovat artikkelit kiinnostavat kyllä aina kovasti, oli varmasti todella mieleenpainuva kokemus tuolla käydä. Ehkä joskus itsekin, toivottavasti. Hienoja kuvia, eikä onneksi muita matkailijoita linssin edessäkään. Heh. :)
Kiitos Tiina! Matkailijat maailmassa tapaavat tungeksia samoissa kohteissa, joten jos vaikka maabongausharrastuksen innoittamana päätyy suosituimpien maiden ulkopuolelle, niin useimmiten muista turisteista ei ole haittaa.
Olen lukenut kirjan joskus kauan sitten jl olisi kiva päästä näkemään tuotakin vankilaa. Epäilen kyllä, että tulevaisuudessa täytyy valita tarkkaan paikat mihin matkustaa. Matkustamisesta tulee varmasti eliittiharrastus.
Kiitos Terhi! Niin, ne lennetään halvan lentotarjouksen perässä minne sattuu matkat saattavat pudota pois matkavalikoimista. Emme jää kaipaamaan – eivät ne tätä ennenkään ole olleet oikein meidän kohteitamme.
Mielenkiintoinen päiväreissu jälleen kerran :-) Hyvä leffa, käymisen arvoinen vankila aivan varmasti. Mukavan värikkäät kuvat värittivät myös postausta. Haluaisin ehdottomasti tutustua tällaisiin vähemmän tunnettuihin Ranskan alueisiin, tai nyt oikeammin vähemmän käytyihin.
En muista, olisinko koskaan ainakaan tietoisesti käynyt elokuvan maisemissa. Paitsi Barcelonasta kertova leffa – senkään nimeä en nyt muista – oli kyllä tosi hitti sen jälkeen, kun olin ollut siellä vaihdossa.
Nyt on kyllä leffa- ja kirjavinkit tosiaan tervetulleita! Juuri luinkin Juha Vakkurin Afrikan poikki sinun suosituksestasi. Kiitos vaan!
Kiitos Teija! Elokuvien maisemia enemmän olemme kierrelleet kirjojen maisemissa – ehkä siksi, että olen elämäni mittaan keskimäärin ehkä panostanut sittenkin enemmän lukemiseen kuin elokuviin.
Onpas kohtuu karmea paikka :/
Itse olen jonkun leffan tuosta katsonut, mutta ehdottomasti mieleenpainuvin oli lukea kirja. Olin todella nuori ja se oli kirjahyllyssämme. Äitini löysi kirjan sänkyni viereltä ja kauhistui, koska tiesi kirjan olevan aika järkyttävää luettavaa. En olisi saanut ottaa sitä ilman hänen lupaansa. Noh, henkiin jäätiin tuostakin kokemuksesta huolimatta. Muistan edelleen kirjan perhosaiheisen kannen.
Kiitos Anna! Tuosta tarinastahan tulee melkein lapsuus mieleen – ajat jolloin Turun isossa kaupunginkirjastossa oli eri osastot lapsille ja aikuisille ja eri kirjastokortit. Lasten kortilla ei saanut lainata aikuisten osastolta. Mahtaakohan vielä olla näin …
Mielenkiintoinen, mutta varmasti myös ahdistava kohde. Tuo leffa vaikuttaa sellaiselta, joka on itsellä ”katsomislistalla”, mutta jota en ikinä katso, koska tiedän että käy ahdistamaan. Toki on tärkeää tietää vääryyksistä, mutta välillä miettii haluaako niihin uppoutua kuinka syvälle vai riittääkö vain historiankirjoista saatava fakta.
Kiitos kommentistasi! Uusin versio elokuvasta oli kieltämättä vähän … jos ei nyt ahdistava … niin jotenkin inhottava, sillä se jossain määrin mässäili väkivaltakohtauksilla.