Spinalongalla kirjan Saari innoittamana

Vuoden 2015 lopussa hahmottelin vuoden 2016 matkoja ja aloitin kohdan Eurooppa näin: “Haluaisin tehdä uusintavierailun Kreetalle ja käydä Spinalongan saarella televisiosarjan Saari innoittamana. Ehkä samaan matkaan saisi mahdutettua uusintavierailun Ateenassakin.” Sarja näytettiin Suomessa melko tuoreeltaan talvella 2013-2014 ja uusintana kesällä 2015. Kertausreissu Ateenaan toteutuikin sitten jo syksyllä 2019, mutta Kreeta sai odottaa vuoroaan aina kesään 2024 asti. Televisiosarja perustuu brittiläisen kirjailijan Victoria Hislopin teokseen Saari. Televisiosarja toteutettiin Kreikassa ja siitä tuli yksi Kreikan kaikkien aikojen suosituimpia sarjoja. Sarja myötä myös kreikkalaiset kiinnostuivat Spinalongan saaresta – ulkomaalaisia turisteja saarella on käynyt jossain määrin “aina”.

Agios Nikolaos ja Spinalonga

Palasimme siis Kreetalle 16 vuoden jälkeen ja tällä kertaa valitsimme tukikohdaksi Agios Nikolaoksen kaupungin. Toisena vaihtoehtona olisi ollut Elounda – kummallakin, niin Agios Nikolaoksella kuin Eloundalla on liittymä tarinaan, joka innoitti meidät tälle matkalle. Kaikkein eniten kirjassa/sarjassa oleskellaan Spinalongan saaren lisäksi pienessä Plakan kylässä, mutta se on niin pieni kylä, ettemme halunneet sitä tukikohdaksemme. Spinalongalla kävimme kahdesti, ensimmäisen kerran Plakasta, josta merimatka saarelle on kaikkein lyhin. Toisen retken teimme Agios Nikolaoksesta, josta merimatkaa kertyy melkein tunti, mutta koska asuimme Agios Nikolaoksessa, se oli helppo ja kätevä vaihtoehto sekin.

Hislopin kirjojen, Saari, ja sitä syventävä jatko-osa Eräänä elokuun iltana, lisäksi Spinalongaan sijoittuvia tarinoita on monta muutakin. Itse luin keväällä ennen matkaamme myös Nike Azoroksen kirjan Eagle of Spinalonga. Azoroksen kirjaa ei ole taidettu suomentaa.

Mutta, lähdetään matkaan, Plakaan ja Spinalongan saarelle, ensin Victoria Hislopin sanoin. Aluksi lyhyesti faktat, nekin Hislopin sanoin:

SPINALONGA: Turkkilaisten 1700-luvulla valtaama saari, jota hallitsee jykevä venetsialainen linnoitus. Valtaosa turkkilaisista poistui Kreetalta, kun se julistettiin autonomiseksi vuonna 1898, mutta Spinalongan asukkaat eivät suostuneet jättämään kotejaan ja tuottoisaa salakuljetustoimintaa. He lähtivät vasta vuonna 1903, kun saaresta tehtiin spitaalisten siirtokunta. Vuonna 1941 saksalaiset hyökkäsivät Kreetalle, ja se pysyi miehitettynä vuoteen 1945, mutta spitaalisten vuoksi Spinalonga jätettiin rauhaan. Siirtokunta hylättiin vuonna 1957.

Lepra tai Hansenin tauti

Ja hiukan spitaalista, leprasta, vielä 1900-luvun alkupuolella:

Hänen mielessään kaikuivat Kolmannen Mooseksen kirjan sanat, jotka kylän pappi oli lukenut useammin kuin olisi ollut tarpeen: Jos miehen tai naisen ihoon tulee pilkkuja, valkoisia pilkkuja, niin hän on pitalinen ja saastainen; pappi julistakoon hänet heti saastaiseksi. Joka sairastaa pitalia, hän käyköön rikkirevityissä vaatteissa, tukka hajallaan ja parta peitettynä ja huutakoon: ’Saastainen, saastainen!’ Monet uskoivat yhä, että leprasairaita tuli kohdella Vanhan testamentin julmien ohjeiden mukaisesti. Tätä raamatunkohtaa oli kuunneltu kirkossa satoja vuosia, ja käsitys jonka mukaan sairastunut mies, nainen ja jopa lapsi piti karkottaa yhteisöstä, oli piintynyt ihmisten mieleen.

Lepra tai Hansenin tauti, on krooninen bakteerin aiheuttama infektiosairaus. Se vaikuttaa ihoon, ääreishermoihin, ylähengitysteihin ja silmiin. Sairaus tarttuu todennäköisimmin pisaratartuntana, mutta sen tarttuvuus on alhainen ja iso osa ihmisistä omaa luontaisen vastustuskyvyn taudille. Oireet kehittyvät hitaasti, usein vuosien kuluessa tartunnasta. Alkuvaiheen oireita ovat iholla ilmenevät vaaleat tai punertavat läiskät, joilla on heikentynyt tunto. Myöhemmin, jos tautia ei hoideta, se voi aiheuttaa hermovaurioita, mikä johtaa lihasten heikkenemiseen ja jopa amputaatioihin. Nykyisin lepra on hoidettavissa useamman antibiootin yhdistelmällä, mutta hoito kestää 6-12 kuukautta. Ajoissa diagnostisoitu tauti paranee kuitenkin täysin. Nimen Hansenin tauti lepra sai laprabakteerin löytäneen norjalaisen lääkärin ja tiedemiehen mukaan.

Lepraa esiintyy edelleen monissa köyhissä ja kehittyvissä maissa, mutta myös esimerkiksi Intiassa, Brasiliassa ja Indonesiassa.

Plaka

Matka Agios Nikolaoksesta Plakaan taittui kätevimmin taksilla (27 euroa), toki bussejakin välillä kulkee. Ennen lähtöä Spinalongaan kiertelimme tovin Plakan kylää, joka nykyisin on, tietysti, turistikeskittymä lukuisine ravintoloineen ja matkamuistokauppoineen. Spinalonga hallitsee näkymää merelle.

Keskikesällä saarelle vietiin joka päivä venelasteittain turisteja, mutta useimmat viipyivät siellä enintään puoli tuntia, ja sitten bussi vei heidät takaisin suuriin lomakohteisiin kauemmas rannikolle. Useimmat tulivat paikalle pelkästään sairaalloisesta uteliaisuudesta, ja Stefanosin kuulemista keskustelunpätkistä päätellen matkalaiset yleensä pettyivät, jos ylipäätään jäivät Plakaan syömään. He olivat ilmeisesti odottaneet näkevänsä muutakin kuin autioita taloja ja kirkon, jonka ovi ja ikkunat oli naulattu umpeen. Mitä te oikein haluatte? hänen teki usein mieli kysyä. Ruumiita? Hylättyjä kainalosauvoja? Turistien tunteettomuus sai hänet joka kerta ärtymään.

Kirjassa Stefanos pitää Plakassa tavernaa. Tavernaan mekin päädyimme lounaalle – ja kävimmepä katsomassa kirkonkin, jonka edustan iso paikoitusalue oli täynnä isoja busseja. Tänne tullaan bussiretkillä ilmeisesti koko Kreetan saarelta. Lounaan jälkeen tapasimme satamassa Spinalongan oppaamme ja matkamme Spinalongan saarelle alkoi. Halusin tutustua saareen oppaan kanssa, mutta ilman isoa ryhmää.

Giorgis oli käynyt Spinalongalla vuosien mittaan lukemattomia kertoja, täydentänyt kalastajan niukkoja ansioita kuljettamalla tarvikkeita leprasiirtolaan, mutta ei ollut koskaan
osannut kuvitella joutuvansa tällaiselle matkalle. Vene oli valmiina, ja hän katseli vaimonsa lähestymistä käsivarret tiukasti ristissä ja pää painuksissa. Jos hän seisoisi näin, kankean jäykkänä, hän saisi hallittua vellovat tunteensa ja voisi estää niitä purkautumasta tahattomina tuskanhuutoina. Hänen sisäänrakennettu kykynsä kätkeä voimakkaatkin tunteet sai tukea vaimon ihailtavasta itsehillinnästä. Sisimmässään hän oli kuitenkin surun murtama. Minun on hoidettava tämä, hän totesi itselleen aivan kuin kyse olisi ollut tavallisesta venematkasta. Tämä olisi vain yksi tuhansista matkoista salmen poikki.

Giorgisin vaimo, Eleni, sairastuu lepraan ja Giorgis joutuu viemään hänetkin saarelle. Myöhemmin myös tyttärensä, Marian.
Jo tässä kohtaa oppaamme ampuu ensimmäisen luodin kirjan tarinaan. Ei Plakassa mitään saarelle joutuneiden potilaiden omaisia asunut. Plakassa asui saarella työskenteleviä henkilöitä ja heidän omaisiaan.

Matka Spinalongalle

Kaukana alhaalla, Mirabellon lahden häikäisevän sinisissä vesissä, erottui melkein ympyrän muotoinen luonnonsatama ja sen syleilyyn sulkeutuvien käsivarsien välissä maatilkku, joka näytti pieneltä, pyöreältä kukkulalta. … Ympäröivät maisemat saivat ylväänä kohoavan saaren näyttämään pikkuruiselta. Sen toisessa päässä erottuivat selvästi venetsialaisen linnoituksen rauniot, ja niiden takana oli hieman sumeampi joukko viivoja, joiden täytyi olla katuja. Siellä se oli, tyhjä saari. Siellä oli asuttu tuhansia vuosia, mutta vajaat viisikymmentä vuotta sitten asukkaat olivat jostain syystä lähteneet.

Kirjassa tarinaa keritään auki Giorgisin vaimon, Elenin, tyttären Annan, tyttären Sofian tyttären Alexisin kokemuksen kautta. Alexis matkustaa kodistaan Lontoosta Plakaan etsiäkseen juuriaan, jotka hänen vanhempansa ovat häneltä kätkeneet. Kuten kuulemma, oppaamme mukaan, monet kreikkalaiset, joiden suvusta joku on sairastunut lepraan. Vasta kirjan ja sarjan myötä kreikkalaiset rohkaistuivat puhumaan asiasta liittämättä siihen enää häpeää kuten aikaisempian vuosikymmeninä.

Netistä ei oikein löydy hyvää karttaa saarelta, mutta sellaisen saa ainakin Agios Nikolaoksen turisti-infosta. Tässä jutussa kartan tekijä kertoo miten juuri kyseinen kartta syntyi ja toki viimeisestä tuon jutun kuvasta karttaa pystyy melko hyvin lukemaankin.

Danten portti ja kivilaituri

Turisteja saarelle tuovat veneet ja laivat rantautuvat saaren eteläpuolelle ja matka saaren aikoinaan asuttuun osaan alkaa pitkän tunnelin kautta. Myös saaren länsipuolella on laituri, jota pääasiassa aikoinaan käytettiin saaren huoltoliikenteeseen.

Hänen edessään kohosi venetsialaisen linnoituksen mahtava kivimuuri. Kuinka hän pääsisi läpitunkemattomalta vaikuttavan esteen ohi? Silloin hän huomasi muurin kaarevassa osassa matalan, hädin tuskin miehenkorkuisen oviaukon. Lähestyessään laajaan vaaleaan kivipintaan jätettyä pimeää aukkoa hän huomasi sen johtavan pitkään tunneliin, jonka mutka esti näkemästä toiseen päähän. Meren ja muurin välissä hänellä oli vain yksi vaihtoehto: astua pimeään, ahdistavan ahtaaseen käytävään.

Menneisyyttään etsivä Alexis on saapunut Spinalongan saarelle.
Mekin aloitimme matkamme saarella samaisen tunnelin läpi. Oppaamme tosin ampuu taas alas tarinaa – tätä tunnelia käytettiin vain harvoin, eikä silloinkaan yleensä leprapotilaille.

En malta olla poimimatta kirjasta vielä toistakin lainausta tuohon tunneliin liittyen, etenkin kun siinä mainitaan Agios Nikolaoskin. Tässä perheen toinen tytär, joka myöhemmin, äitinsä jo kuoltua Spinalongalla, sairastuu hänkin lepraan ja saapuu sitten isänsä tuomana saarelle.

Mies viittasi Mariaa seuraamaan perässään tunneliin. Vain muutama viikko sitten Maria oli katsonut Agios Nikolaosissa Hollywood-elokuvaa, jossa limusiinilla paikalle kaartanut sankaritar johdatettiin punaista mattoa pitkin loistohotelliin ja laukunkantaja huolehti matkatavaroista. Nyt hän yritti kuvitella itsensä tuohon kohtaukseen.

Spinalongan kylä

Eleni, vaimo ja äiti

Eleni ja Dimitri seurasivat käsi kädessä Petros Kontomarisia tunneliin. Giorgisin kokemusten ansiosta Eleni tiesi Spinalongasta enemmän kuin moni muu mantereella asuva. Tunnelin päästä avautuva näkymä oli silti hänelle yllätys. Kapealla kadulla heidän edessään tungeksi väkeä aivan kuin toripäivänä Plakassa. Ihmisten korit olivat täynnä kasviksia, kirkon ovesta astui pappi, ja kaksi vanhaa naista matkasi uupuneen näköisten aasien selässä hitaasti katua ylöspäin. Jotkut kääntyivät tuijottamaan uusia tulokkaita, ja monet nyökkäsivät tervehdykseksi. Eleni yritti katsella ympärilleen vaikuttamatta epäkohteliaalta, koska ei kyennyt tukahduttamaan uteliaisuuttaan. Sitkeät huhut olivat pitäneet paikkansa. Useimmat leprasairaat näyttivät päällisin puolin terveiltä, kuten hänkin.

Dimitri on nuori poika, opettajana Plakassa toimineen Elenin oppilas, jolla on myös todettu lepra. Petros Kontomaris on saaren omilla vaaleilla valittu johtaja Elenin saapumisen aikoihin. Tuohon, että leprasairaat näyttävät terveiltä oppaamme kommentti, että useimmat saarelle päätyneet leprasairaat eivät todellakaan olleet kovin hyvässä kunnossa. Tästä syystä he olivat asettuita saaren tähän osaan, jossa maasto oli suhteellisen tasaista, sillä heidän kuntonsa ei olisi riittänyt kiipeämiseen korkeammalle saaren rinteille.

Maria, tytär

Giorgisin ja Elenan tyttären Marian saapumista Spinalongan kylään kirjailija kuvaa näin:

Kun Maria astui tunnelin pimeydestä uuteen maailmaansa, hän oli yhtä yllättynyt kuin kaikki muutkin saarelle saapuneet. Pitkän tien varressa oli rivi kauppoja, joiden ikkunaluukut oli vastikään maalattu, taloja joiden ikkunalaatikoissa ja ruukuissa kukki myöhäiskesän pelargoneja, sekä pari komeampaa asuinrakennusta, joissa oli koristeelliset puuparvekkeet. Oli vielä niin aikaista, ettei kovin moni ollut hereillä, mutta yksi asukas oli noussut jo varhain. Leipuri. Kadulle tulvi tuoreen leivän ja leivonnaisten tuoksu. Kafenion ja kylän tavernat olivat iltaisin kuulemma tupaten täynnä.

Kylänraitilla tunnelista kylään tultaessa on ensin kahvila, Kafenion, sen jälkeen vanhoja kauppoja, niin värikkäästi restauroituja kuin raunioita turkkilaisten ajalta. Aukion laidalla on yksi saaren kirjoista ja sen jälkeen on yksittäisten asuintalojen raunioita. Tien päässä Alexiksen tuossa kuvaama kerrostalo, asuntola. Saarelle päätyneet muodostivat perheitä, saivat jopa lapsia, tosin jos ne olivat terveitä, niin ne otettiin pois vanhemmiltaan ja vietiin pois saarelta. Mahdollisuuksien mukaan perheet saivat asuttavakseen talon, jos niitä oli  vapaana ja yksinäiset henkilöt saivat huoneen asuntolasta. Asuntolahuoneiden taso oli usein vanhoja asuintaloja parempi.

Leipää saarella ei kuulemma oppaamme mukaan juurikaan leivottu – kyllä se tuotiin laivalla Plakasta. Kiviportin yhteydessä oleva desinfiointihuone on ilmeisesti kuitenkin joskus ollut leipomokin, ainakin niiltä tienoilta kylästä säilyneen yhden valokuvan mukaan. Ehkä niin oppaamme kuin kirjailija olivat tässä asiassa oikeassa.

Alexis, tyttärentyttären tytär

Alexis kuvaa vaikutelmiaan kylästä näin:

Päästyään hämärästä takaisin iltapäivän hehkuvaan kirkkauteen hän totesi rakennusten mittakaavan muuttuneen täysin. Hän jähmettyi paikoilleen. Hän seisoi pitkän, kaksikerroksisten talojen reunustaman kadun päässä. Aikoinaan täällä oli luultavasti näyttänyt samalta kuin missä tahansa kreetalaisessa kylässä, mutta rakennukset oli jätetty oman onnensa nojaan. Ikkunat repsottivat rikkinäisten saranoiden varassa, ja ikkunaluukut liikahtelivat ja narisivat leppeässä merituulessa. Hän asteli empien pitkin tomuista katua ja katseli ympärilleen. Oikealla oli kirkko vankkoine yhdestä puusta veistettyine ovineen, rakennus joka oli suurista ikkunoista päätellen ollut kauppa, ja aavistuksen hienompi yhden perheen talo, jossa oli puinen parveke sekä kaareva oviaukko ja jota ympäröivät aidatun puutarhan jäänteet. Kaiken yllä leijui aavemaisen syvä hiljaisuus.
Hän ohitti vanhan kahvilan, yhden suurehkon rakennuksen ja toisen, jossa oli riveittäin betonialtaita, ilmeisesti pesulan. Niiden vieressä oli ruma ja pahoin ränsistynyt kolmikerroksinen talo, jonka parvekkeissa oli ollut käytännölliset valurautaiset kaiteet. Viimeinen rakennus poikkesi mittasuhteiltaan muista, ja tuntui oudolta ajatella, että joku oli rakentanut sen vain seitsemänkymmentä vuotta sitten ja pitänyt sitä nykyaikaisuuden huipentumana. Nyt sen valtavat ikkunat ammottivat avonaisina merituulessa, ja sisäkatosta roikkui sähköjohtoja, jotka olivat kuin jähmettynyttä spagettia.

Sairaala

Kylän yllä kohoaa vielä yksi kerrostalon näköinen rakennus, sairaala.

Jonkin matkan päässä oli rakennus, joka oli useita satoja vuosia uudempi kuin johtajan talo. Sen puhtaissa, suorissa linjoissa ei ollut äskeisen kodin
klassista estetiikkaa. Käytännöllinen rakennus oli sairaala ja tutustumiskierroksen seuraava etappi. Elenin ja Dimitrin saapuminen oli osunut samalle päivälle mantereella
asuvan lääkärin vierailun kanssa. Tämä uudistus ja sairaalan rakentaminen olivat tulosta Petros Kontomarisin kampanjasta, jonka tavoitteena oli leprasairaiden terveydenhuollon kehittäminen. Ensimmäisenä haasteena oli ollut taivutella viranomaiset myöntämään hankkeelle rahoitus, toisena vakuuttaa heidät siitä, että huolellinen lääkäri pystyisi hoitamaan leprapotilaita altistumatta itse tartuntavaaralle. Lopulta viranomaiset olivat taipuneet kaikkiin esitettyihin toiveisiin, ja saarella oli alkanut käydä lääkäri maanantaisin, keskiviikkoisin ja perjantaisin.

Oppaamme muistuttaa realismista: saarella työskennelleet lääkärit ja hoitajat eivät olleet laupeuden esikuvia, vaan niin köyhiä, että heidän oli otettava vastaan nämä työpaikat. Tosin monet kyllä selvisivät saamatta tartuntaa, sillä leprahan ei tartu kovin helposti.

Sairaalaa kirjassa kuvataan myöhemmin, saarella työskentelevän lääkräin (Lapakis) esitellessä sitä uudelle lääkärille (Kyritsis) näin:

Saaren johtaja jätti heidät kahden, ja Lapakis esitteli ylpeänä laajennettua sairaalaa. Uuden siiven korkeissa huoneissa oli lattiasta kattoon ulottuvat ikkunat. Jykevät ikkunaluukut ja paksut seinät suojasivat potilaita talven rankkasateilta ja ulvovalta tuulelta, ja kesäisin avoimista ikkunoista tulvi sisään mereltä nouseva, rauhoittava tuulenvire. Potilashuoneissa oli vain kaksi tai kolme sänkyä, ja miehet ja naiset olivat omilla osastoillaan. Kaikkialla oli säihkyvän puhdasta, ja Kyritsis pani merkille, että kussakin huoneessa oli oma suihku- ja peseytymistila. Melkein jokaisessa sängyssä oli potilas, mutta sairaalan ilmapiiri oli rauhallinen ja hiljainen.

Kirkko

Saaren kirkoista St. Panteleimonin kirkko sijaitsee kylänraitin varrella. St. Georgioksen kirkko puolestaan hautausmaan lähellä saaren toisella puolella.

Spinalongan kylä eli omaa, mutta niin normaalia elämää, kuin mahdollista. Elämään kuuluivat myös kirkolliset juhlapäivät, hautajaiset tietysti, mutta myös vihkimisiä ja kasteita. Pääsiäistä kuvaa seuraava ote kirjasta:

Keskiyöllä, kun Plakan kirkonkellon lyönnit kantautuivat tyynen veden yli, pappi sytytti yhden kynttilän. ”Tulkaa, ottakaa valo”, hän käski. Papa Kazakos lausui pyhät sanat kunnioittavasti mutta suoraan, eikä saaren asukkaille jäänyt mitään epäilystä siitä, että se oli käsky lähestyä pappia. Lähinnä seisovat ojensivat yksi kerrallaan tuohuksensa, ja niistä jaettiin tulta, kunnes kirkon sisälle ja ulkopuolelle muodostui lepattava liekkimeri. Vajaassa minuutissa pimeys oli muuttunut valoksi.
Papa Kazakos, lämminsydäminen, parrakas mies, joka rakasti elämän nautintoja – jotkut suhtautuivat oikeutetun epäilevästi siihen, oliko hän pidättäytynyt paastonaikana yhtään mistään – ryhtyi lukemaan evankeliumia. Kertomus oli tuttu, ja monen iäkkään asukkaan huulet liikkuivat sanojen tahtiin.

1950-luvun loppupuolella lepraan oli löytynyt lääke ja viimeisetkin Spinalongan asukkaat lähtivät saarelta kesällä 1957. Saaren pappi jätti saaren kuitenkin vasta vuonna 1962 säilyttääkseen kreikkalaisen ortodoksisen perinteen muistella haudattua henkilöä 40 päivää, 6 kuukautta, 1 vuosi, 3 vuotta ja 5 vuotta hänen kuolemansa jälkeen.

Vettä ja sähköä

”Tähän me keräämme vettä”, hän liversi ja osoitti valtavaa vesisäiliötä kukkulan juurella. ”Täällä on aina väkeä, ja me kaikki vietämme täällä paljon
aikaa. Juttelemme ja vaihdamme kuulumisia.” Todellisuudessa häntä suututti sanoinkuvaamattomasti, että asukkaat joutuivat vettä saadakseen laahustamaan satoja metrejä alamäkeen ja sitten vielä takaisin. Hän itse suoriutui siitä, mutta pahemmin rampautuneet jaksoivat hädin tuskin nostaa tyhjää vesiastiaa, saati sitten piripintaan täytettyä.

Ylläoleva pätkä tekstiä on saarelaisten Elenille hänen saapumisensa aikoihin pitämästä esittelykierroksesta.
Meidänkin oppaamme paneutuu yksityiskohtaisesti saaren vesihuollon ja vesisäiliöiden esittelyyn.

Kreikkalaiset potivat ainakin jossain määrin huonoa omatuntoa leprapotilaiden kohtelusta ja niinpä keräykset, joissa kerättiin varoja saarelaisille tuottivat hyvin. Niin hyvin, että saarelle saatiin sähkö ennen kuin kuin vaikka Plakaan tai muihin rannikon pienempiin kyliin.

Kymmenen päivää ennen kuin generaattorin osat saapuivat saarelle merkittyinä ja täysilukuisina, niihin kohdistuva innokas odotus oli pääosassa identtisissä kirjeissä, jotka Eleni kirjoitti Annalle ja Marialle: Generaattori muuttaa meidän elämämme täysin. Täällä on aikaisemminkin ollut sellainen, joten osa sähköasennuksista on jo tehty, ja Ateenasta tulleiden miesten joukossa on kaksi alan ammattilaista, jotka hoitavat loput (luojan kiitos). Jokaiseen taloon on luvattu vähintään yksi lamppu ja pieni lämmitin, ja niiden pitäisi saapua yhtä aikaa muiden tarvikkeiden kanssa.

Saarelaiset saivat myös eläkettä, eli elämä päivästä toiseen ei ollut keräysten varassa, mutta isompia uudistuksia ja joitakin yhteisiä rakennusprojekteja niillä rahoitettiin.

Hautausmaa

Useimmat kierrokset Spinalongalla alkavat Danten portista ja monet saattavat palatakin samaa tietä takaisin laivoille. Jos aikaa jää, niin saaren etelärannasta kannattaa kuitenkin vielä tehdä ainakin pieni retki saaren kaakkoiskulmaan ja käydä katsomassa saaren hautausmaata. Saarelle haudattujen lukumäärästä ei ole tarkkaa tietoa, mutta vainajia on ollut ainakin satoja.

He ohittivat aavalle ulapalle tähyävän pikkuruisen kappelin ja tulivat viimein aidatulle hautausmaalle. ”Sinun äitisi on haudattu tänne”, Katerina sanoi Marialle. ”Spinalongalla kaikki päätyvät tänne.” Katerinan sanat eivät olleet tarkoituksellisen tylyjä, mutta Maria ei myöskään reagoinut niihin. Hän yritti hillitä tunteensa. Saarella käveli joku ihan muu. Oikea Maria oli kaukana poissa, syvällä omissa mietteissään. Hautakivissä ei ollut nimiä siitä yksinkertaisesta syystä, että kussakin haudassa oli useita vainajia. Saarella kuoli niin paljon väkeä, ettei kukaan voinut nauttia tuonpuoleisessa ylellisestä yksinäisyydestä. Toisin kuin useimmat hautausmaat, jotka oli sijoitettu kirkon ympärille muistuttamaan kirkkokansaa alinomaa kuolevaisuudestaan, tämä oli syrjässä ja salainen. Kukaan Spinalongan asukkaista ei varsinaisesti tarvinnut memento moria. Jokainen tiesi liiankin hyvin, että päivät olivat luetut.

Lähtö saarelta

Viimeisimpinä Spinalongalle tulleet asukkaat, kuten kirjan Maria, eivät kuitenkaan päätyneet hautausmaalle vaan saattoivat lähteä saarelta.

Kun Maria katsoi vielä viimeisen kerran pääkatua, äkillinen haikeuden tulvahdus sai hänet melkein pyörtymään. Muistot palasivat hänen mieleensä yksi toisensa jälkeen, limittyivät ja törmäilivät toisiinsa. Erikoislaatuiset ystävyyssuhteet, toverilliset pyykkipäivät, muistopäivien ilonpito, uusimpien elokuvien tuottama mielihyvä, ihmisten auttamisesta saatu tyydytys, aiheeton pelko jonka herättivät lähinnä ateenalaisten kafenionissa käymät raivokkaat väittelyt, joiden aiheet tuntuivat harvoin koskettavan heidän arkielämäänsä. Tuntui kuin hän olisi vasta eilen seissyt tässä ensimmäistä kertaa. Neljä vuotta sitten hän oli vihannut Spinalongaa yli kaiken. Silloin kuolema oli tuntunut huomattavasti paremmalta vaihtoehdolta kuin loppuikä saarella, mutta nyt lähtöön liittyi hetkellistä haluttomuutta. Muutaman sekunnin kuluttua alkaisi uusi elämä, eikä hän tiennyt, mitä se toisi mukanaan.

Kirjassa kuvataan miten Maria palaa elämäänsä Plakassa. Todellisuudessa useimmat Spinalongalta lähteneet päätyivät johonkin sairaalaan manner-Kreetalla. Lepratausta tarkoitti vielä pitkään hyljeksintää ja pelkoa, joten vain harva hyväksyttiin yhteiskunnan normaaliksi jäseneksi.

Villimpi Spinalonga

Halusin kirjoittaa tämän ensimmäisen Spinalonga-jutun Hislopin tarinan ympärille, sillä tuo tarina toi meidät tälle saarelle.
Palaan vielä Spinalongan saarelle toistamiseen, sen tuulisemmalle itärannalle ja korkealla sijaitseviin puolikaarten muotoisiin linnoituksiin. Ehkä myös Spinalongan kotkan tarinaan, sillä siinä missä saarelaiset olivat vankina saarella, kotka lensi vapaana sen yläpuolella ja ympärillä.