Irakin yhteenvetojutussamme mainitsin, että Irakin osalta suunnitelmana oli Bagdad tai ei mitään. Emme välttämättä ihan kaikissa maissa ole käyneet pääkaupungissa, mutta Irakin osalta se tuntui tärkeältä. Onhan Bagdad ollut paitsi esillä uutisissa usein sotavuosina myös monen elokuvan näyttämönä. Suosittu, nyt jo vähän vanhempi, elokuva Bagdad Cafe ei kuitenkaan sijoitu Bagdadiin, mutta Irakiin kuitenkin :-)
Michael Palin kirjassaan Into Iraq intoutuu hänkin Bagdadista näin: “ALL BEING WELL, WE SHALL BE IN BAGHDAD BY TONIGHT. And for some romantic reason that thought makes me smile. I think it’s the prospect of seeing for real the city at the heart of so many stories.”
En kuitenkaan ihan osaa vieläkään sanoa, että mitä kaupungilta odotin. Miljoonakaupungin, asukkaita ehkä 8, ehkä 9 miljoonaa, todellisuus tuli vastaan heti ensimmäisenä päivänä, sillä iso osa ajastahan kuluu näissä kaupungeissa liikenneruuhkissa. Tuli Teheran mieleen, sillä Iranin pääkaupungissa tuntui samalta, tuolla se kaupunki on, jossain, mutta me olemme tässä, bussissa, liikenneruuhkassa. Mahdollisuuksia tutustua kaupunkiin kävellen oli tarjolla vähän – ehkä tämä oli käyttämämme matkatoimistomme valinta tai ehkä sopivia alueita siihen ei vaan oikein ole.
Seuraavassa kohteita Bagdadissa ja sen lähistöllä ryhmiteltynä vähän tyypeittäin – käyntijärjestyksemme niissä oli ehkä liikenteen, ehkä sattuman ohjaama.
Al-Mutanabbi -katu
Al-Mutanabbi -katu ympäristöineen oli ainoa kohde Bagdadissa, jossa liikuimme vähän pitempään jalan – ja jossa ohjelmaan oli jätetty myös hiukan vapaata aikaa kierrellä aluetta itsekseen. Katu on ollut Bagdadin kirjallisuuden ja keskustelun sydän ja kävijälle se näkyy erityisesti kirjakauppoina ja kahviloina. Joskus näillä kaduilla on ehkä keskusteltukin kirjallisuudesta, mutta satunnaisena aamupäivänä näimme lähinnä joidenkin katukauppiaiden äänekkäitä välienselvittelyjä – ei näyttänyt kirjallisuuskeskustelulta.
Itse Al-Mutanabbi (915–965) oli yksi arabialaisen kirjallisuuden suurimmista runoilijoista, jonka runoutta luetaan ja opetetaan yhä laajasti kautta arabimaailman. Al-Mutanabbi -kadun päässä on runoilijan patsas Tigris-joen rannalla.
Shabandar-kahvila
Kadun varrella on Bagdadin vanhimmaksi ja kuuluisimmaksi väitettyy kahvila, Shabandar Cafe. Poikkesimme siellä mekin, mutta lähinnä katsomassa – kuuluisuus tuo mukanaan ruuhkat ja jonot ja lähellä on muita viihtyisämpiäkin kahviloita. Vuonna 2007 kahvila tuhoutui lähes kokonaan pommi-iskussa, joka tappoi useita paikallisia, myös kahvilan omistajan perheenjäseniä, mutta surun keskelläkin kahvila rakennettiin uudelleen.
Kahvilan seinillä on lukuisia vanhoja valokuvia julkisuuden henkilöistä, jotka ovat käyneet täällä – ehkä ne siis ainakin osittain säilyivät tuossa pommi-iskussa tai ehkä niistä oli negatiivit tai tiedostot tallella jossain muualla ja ne pystyttiin tulostamaan uudelleen.
Kahvilaa vastapäätä avautuu myös pieni soukkikäytävä (Al-Saray Market), jossa myydään vähän kaikkea, myös matkamuistoja. Jääkaappimagneettimme Irakista on peräisin täältä.
Qushlan kellotorni
Osa ryhmästämme lähti pienelle veneretkelle Tigris-joelle, olimmehan sen rannalla, mutta päätimme, että meille riittää näkymä joelle. Sen sijaan lähdimme tutustumaan joen rannalla sijaitsevaan vanhaan ottomaaniaikaiseen Qushlan rakennukseen, jonka toisesta kerroksesta oli kivat näkymät rakennuksen puutarhaan ja kellotornille. Pieni kahvilakin siellä oli, luultavasti nykyisin enemmän paikallisten, ainakin nuorempien, suosiossa kuin Shabandar. Qushlan avoin piha toimii nykyisin kulttuuritapahtumien ja taidenäyttelyiden näyttämönä.
Patsaita ja monumentteja
Al-Shaheed
Al-Shaheedin monumentti, joka yleisesti tunnetaan myös Marttyyrien monumenttina, oli sekin suljettu vierailumme aikana. Onneksi se on kuitenkin niin suuri, että sen näkee isohkon kentän reunaltakin vaikka itse kentälle ei saa mennä. Epäonneksemme pysähdyimme sen kohdalla auringon jo melkein laskiessa, joten kuvaaminen kaukaa ei enää tuottanut kovin upeita otoksia.
Al-Shaheedin monumentti on yksi Bagdadin tunnetuimpia moderneja maamerkkejä ja omistettu Irakin sodissa kaatuneille sotilaille. erityisesti Iran–Irak -sodan marttyyreille. Monumentti koostuu kahdesta isosta turkoosinsinisestä kupolista, joiden väliin jää tyhjää tilaa. Halkaistu kupoli symboloi haavaa ja uhrausta. Muistomerkin keskellä on ikuista tulta muistuttava elementti ja kuulemma museo ja muistohuonekin, mutta niitä emme päässeet näkemään.
Tahrir Square / Liberation Square
Bagdadissa taisimme vähintään kolmannen kerran käydä Tahrir Squarella, siis Vapauden aukiolla. Ainakin myös Kairossa ja Libyan Tripolissa on samannimiset aukiot. Bagdadissa aukion ylle nousee iso veistosseinä, Freedom Monument, joka kuvaa Irakin vuoden 1958 vallankumouksen vaiheita. Teoksen jokainen osa kuvaa jollain tapaa kaipuuta vapauteen.
Aukion toisella puolella on iso puisto isoine vesiaiheineen. Puisto saattaa olla kaunis, mutta tapahtumat aukiolla ja sen lähistöllä eivät yleensä Bagdadissa ole olleet kauniita. Aukio on aina ollut kaupunkilaisten kokoontumispaikka. Jos (kun) johonkin asiaan ollaan tyytymättömiä, niin ihmiset kokoontuvat tänne – eivätkä vaan kokoonnu vaan leiriytyvät tänne. Paikallisoppaamme kertoo miten nuoret ja opiskelijat joitakin vuosia sitten vaativat työtä ja elämisen edellytyksiä ja miten lopulta, kun he eivät luovuttaneet, tuhannet heistä kuolivat viranomaisten luoteihin ellei ihan aukiolla niin pyrkiessään lopulta pois aukiolta.
Firdos Square, jolla Saddamin patsas kaatui
Firdos-aukion keskellä on pieni neliö. Jos et ole perehtynyt asiaan saatat ihmetellä, että mikä tämän aukion nähtävyysarvo on. Toki, 17 Ramadan -moskeija sen reunalla on kaunis ja aukion reunalla voi kuvauttaa itsensä Bagdad -kyltin edustalla.
Mutta Firdos-aukion on pointti on se, mitä siellä ei enää ole. Siellä ei enää ole Saddam Husseinin patsasta, sillä se kaadettiin täällä televisiokameroiden edessä huhtikuussa 2003 Yhdysvaltain joukkojen saapuessa kaupunkiin. Hetki levisi ympäri maailmaa ja siitä tuli Irakin sodan symbolinen käännekohta.
Tuhannen ja yhden yön tarinoita
Bagdad on myös ollut tuhannen ja yhden yön tarinoiden näyttämö. Useimmat meistä lienevät kuulleet Tuhannen ja yhden yön tarinoista (Arabian Nights), jotka ovat laaja kokoelma Lähi-idän, Persian ja Intian vanhojen kansantarinoiden kokoelma, joka rakentuu kehyskertomuksen varaan: älykäs ja rohkea kuningatar Scheherazade kertoo tarinoita kuningas Shahriarille, joka on vannonut surmaavansa jokaisen vaimonsa seuraavana aamuna. Scheherazade aloittaa joka ilta uuden tarinan, mutta lopettaa sen jännittävään kohtaan, jolloin kuningas säästää hänen henkensä kuullakseen jatkoa. Näin tarinat jatkuvat yöstä toiseen, ja kertomuksista tulee keino selviytyä ja muuttaa kuninkaan sydän.
Tarinakokoelmassa Bagdadilla on erityinen roolinsa, sillä monet tarinat sijoittuvat Abbasidien aikakauden Bagdadiin, joka 800-900 luvuilla oli islamilaisen maailman keskus ja sen myötä tiedon, runouden ja kaupan kukoistava metropoli. Kaupungin basaarit, palatsit, kujat ja elämä joen varrella ovat satujen näyttämönä.
Tarinoista tunnetuimpia ovat Aladdin, Ali Baba ja neljäkymmentä rosvoa ja Sindbad merenkulkija.
Bagdadin kaduilla nämä tarinat heräävät eloon siellä täällä irakilaisen kuvanveistäjän Mohammed Ghani Hikmatin teoksina. Useimmat niistä näimme vain auton ikkunasta, sillä kävelimme tosiaan Bagdadissa aivan turhan vähän. Oikeastaan vain Aladdinin lampun kohdalla edes jalkauduimme.
Mutta tässä kuitenkin muutamia kuvia teoksista, niin saat edes käsityksen niistä!
Masgouf
Irakin kansallisruoka, grillattu karppi, ei oikeastaan liity näihin tarinoihin, mutta puhuimme näistä tarinoista aivan erityisesti lounaalla ravintolassa, joka valmisti näitä karppeja perinteisellä tavalla avotulella, joten sovitaan, että nämä karpitkin sopivat näiden tarinoiden yhteyteen :-)
Nämä jäivät näkemättä
Muutamassa päivässä ei ehdi kaikkea – eikä kaikki ollut mahdollista, vaikka olisimme ehtineetkin, eli tehneet erilaisia valintoja. Yksi tärkeimmistä kohteista, jonne emme päässeet oli kansallismuseo. Mietin jo vähän ennen matkaa, että mikähän sen tilanne on muistellen sitä, että Syyriassa monet/kaikki museot olivat vielä kiinni ja Facebook-ryhmästä löytyikin tieto, että museo on suljettu remontin takia näiltä näkymin alkuvuoteen 2026. Vaikkakin tästäkin museosta on paljon esineistöä päätynyt sotavuosina muualle, niin olisihan se ollut kiva nähdä. Meitä vakavammin historiaan suhtautuville se, ettei museoon pääse, on luultavasti ollut matkan isoin pettymys.
Emme myöskään syystä tai toisesta käyneet Abbasidin palatsissa, joka on monella “Näe ainakin nämä” -listalla Bagdadista. Tosin senkin osalta muillakin tuntuu olleen ongelmia. Tuossa Laure Wanders -blogin jutussa hän mainitsee palatsin syynä palata Bagdadiin. Ehkä meillä siis olisi kaksikin syytä palata, museo ja palatsi, mutta todennäköisesti emme silti palaa.
Al-Kadhimiyan moskeija
Vierailimme Irakissa, jossa islam on valtauskonto, moskeijoissa Bagdadissa, Karbalassa ja Najafissa. Moskeijoiden tärkeyden tai pyhyyden kannalta aloitimme vähiten tärkeästä, eli Al-Kadhimiyasta Bagdadissa ja jatkoimme sitten pyhään kaupunkiin Karbalaan ja viimeisimpänä shiialaisten pyhistä kaupungeista pyhimpään, Najafiin. Irakilaista shiioja 2/3 on shiioja ja 1/3 sunneja. Shiia-muslimeja on paljon myös naapurimaassa Iranissa ja Pakistanissa. Al-Kadhimiyan moskeija on rakennettu kahden shiialaisen imaamin, M?s? al-Kadhimin ja Muhammad al-Jawadin, hautapaikan ympärille.
Matkanjärjestäjämme, Traveller, ohjeisti naisten pukeutumisesta moskeijavierailujen ja pyhien kaupunkien tiimoilta näin: “Abaya on pakollinen Najafin ja Karbalan
pyhissä kaupungeissa. Edustajamme auttaa naismatkailijoita tarvittaessa ostamaan näitä vaatteita ennen näihin kaupunkeihin saapumista.” Olin siis varautunut hankkimaan tai vuokraamaan abayan tai chadarin, jollaiset saimme lainaan Iranin Qomissa vieraillessamme. Yllätykseni on jonkin moinen kun moskeijalle saapuessamme meille jaettiin pussilakanan tapaiset vaaleat asut, joiden kaula-aukon ja pussimaisten lyhyiden hihojen väli jäi pitkälle ihmiselle ikävän lyhyeksi. Mieluiten olisin ostanut mustan, helposti puettavan chadarin, joka tuskin irakilaisella hintatasolla olisi paljoa maksanut. Mutta nyt ei oikein ollut vaihtoehtoja, yritin siis vaan olla kuristumatta tuossa “pussilakanassa”. Miehet pääsivät vähemmällä, ainoa pukeutumisvaatimus oli ettei saa olla shortseja eikä hihattomia paitoja.
Moskeijavierailu, niin Bagdadissa, kuin myöhemmin muissa kaupungeissa, noudatti samaa kaavaa. Useita turvatarkastuksia toinen toisensa perään ja ennen viimeistä vielä kengät pois ja ne johonkin lukitsemattomaan lokeroon. Moskeijoihin miehet ja naiset kulkevat eri kautta ja koska paikallisoppaamme oli mies, niin me naiset olimme omillamme, mutta onneksi (?) väkeä oli yleensä niin paljon, ettei suunnasta paljon epäselvyyttä jäänyt. Tavoitteena näissä pyhäköissä näytti olevan, että itse kukin pääsee koskettamaan sisällä olevaa mausoleumia ja pahimmillaan sen tienoille muodostuu ruuhka, jossa ei pääse etenemään kuin virran mukana. Irakin moskeijoihin verrattuna Damaskoksen Umayyad-moskeija oli todella kesy kokemus niin pukeutumisen kuin väkimäärän osalta.
Taksiretki Green Zonelle
Vietettyämme kaksi päivää Bagdadissa oli seuraavana aamuna aika jatkaa matkaa Babyloniin. Toisen päivän iltana totesin kuitenkin, ettemme ole vielä nähneet Saddamin Voiton kaarta. Se sijaitsi Bagdadin ns. Green Zonella, jossa emme olleet käyneet lainkaan. Bussilla emme kuulemma olisi alueelle päässeetkään. Saimme kuitenkin sovittua aamuun ylimääräisen taksiretken, jonka aikana pääsimme näkemään paitsi Voiton kaaren myös vilahduksen Bagdadin kongressikeskuksesta. Jälkimmäinen on suomalaiselle sikäli mielenkiintoinen kohde, että sen ovat suunnitelleet suomalaiset arkkitehdit Kaija ja Heikki Siren. EMMA-museossa Espoossa oli muutama vuosi näyttely Sirenin töistä etenkin Tapiolassa, mutta muuallakin ja sen tiimoilta julkaisimme jo viisi vuotta sitten blogissamme mm. kuvan tuon kongressikeskuksen pienoismallista. Enpä silloin kovin vakavasti ajatellut, että jonain aamuna ajaisimme sen ohi. Ajaisimme ohi, sillä taksimme ei saanut pysähtyä tuolla alueella, joten kaikki kuvat on otettu taksin ikkunasta. Mutta, vaikkakin vaan ohiajaen, niin olihan se hienoa nähdä nuokin kohteet!
Voiton kaaresta vielä. Se sijaitsee Saddam Husseinin valtavan paraatikentän reunalla. Täällä Saddam tarkasti joukkojaan usein valkoisella hevosella ratsastaen. Voiton kaari, kaksi jättimäistä miekkaa, pystytettiin juhlistamaan 1980-luvun Iran–Irak-sodan päättymistä. Tuossakaan sodassa ei selkeitä voittajia ollut, mutta monumentti loi vaikutelman voitosta, joka oikeutti sadat tuhannet uhrit.
Miekat tilattiin ulkomailta: terät Saksasta ja niitä pitelevät kädet brittiläisestä yrityksestä, mallina Saddamin omat kädet ja peukalonjälki. Vuonna 2007 harkittiin monumentin purkamista, mutta lopulta se kunnostettiin. Tänään Voitonkaari toimii lähinnä sodissa kaatuneiden muistomerkkinä ja on 40 metriin kohoavana yksi Bagdadin tunnetuimmista, joskin ristiriitaisista, nähtävyyksistä.
Antiikin kohteita Bagdadin liepeillä
Aqarqufin zikkurat
Kun selvisi/varmistui, että emme pääsisi kansallismuseoon, niin paikallisoppaamme oli valinnut sen sijaan yhdeksi kohteeksi Aqarqufin zikkuratin vähän Bagdadin ulkopuolella. Tai vähän ja vähän, sillä ajomatka suuntaan ja toiseen oli vähintään tunnin verran. Mutta ehkä valinta oli historiasta kiinnostuneille kelvollinen korvike kansallismuseolle,
Me olimme onnistuneet elämään tähän asti tuntematta käsitettä zikkurat, mutta selvästikin monet ovat tutustuneet siihen kirjallisuudessa jo lapsena. Michael Palinin Irak-sarjassaan pohtii ennen Urin zigguratille menoa, että onkohan niin suuria ja vaikuttavia rakennelmia oikeasti olemassa vai ovatko taiteilijoiden näkemykset hänen lapsuusaikanaan lukemissaan kirjoissa luoneet hänelle asiasta väärän mielikuvan. Ziggurat on siis muinaisen Mesopotamian porrastettu, pyramidimainen temppeli, jonka monet tasot johdattivat huipulla sijainneeseen pyhäkköön. Ziggurateissa ei ole sisätiloja, ne eivät siis ole olleet kirkkoja vaan symbolisia korokkeita jumalan asuinsijoille.
Aqarquf rakennettiin joskus 1300-luvulla ennen ajanlaskumme alkua senaikaisen pääkaupungin keskukseksi ja keskusta kohoaa yhä maamerkkinä korkealle. Alueelle asettunut kansa oli kotoisin alueelta, jossa oli vuoria ja he olivat tottuneet palvomaan jumalia korkeuksissa. Kun juuri tällä tasangolla mikään ei kohonnut kovin korkealle, niin rakennettiin vuori, savitiilistä. Aqarqufissa saimme kiivetä tuon vuoren juurelle, emme sentään yrittää sille nousua. Myöhemmin Urissa portaatkin oli jo suljettu vierailijoilta. Palaan vierailuumme Uriin myöhemmin vielä erikseen.
Ctesiphon
Ctesiphon puolestaan oli muinaisen Persian valtakunnan pääkaupunki Tigris-joen varrella ja yksi antiikin ajan suurimmista metropoleista. Kaupunki oli vuosisatojen ajan tärkeä poliittinen ja kaupallinen keskus, joka autioitui vähitellen vasta arabivalloituksen myötä 600-luvulla. Muinaisesta Ctesiphonista on jäljellä Taq Kasra, holvikattoinen palatsihalli, joka on ehkä edelleen maailman suurin ilman tukea rakennettu tiiliholvi.
Nykyisin Taq Kasrakin on remontissa – tai ainakin tuo tiiliholvi on tuettu, jottei se romahtaisi.
Jos ajomatka Aqarqufille oli pitkä, niin Ctesiphonille se oli vielä vähän pitempi. Vähän vaikea sanoa, että oliko vierailu tuolla sen arvoinen – ehkä sen merkityksellisyys Persian valtakunnan aikana on riittävä syy käydä siellä, mutta toisaalta olisin toivonut enemmän aikaa tutustua jalan Bagdadiin.
Ehkä näistä kahdesta, Aqarquf ja Ctesiphon, olisi voinut ainakin toisen skipata? Zigguratin ainakin olisimme nähneet myöhemmin myös Urissa.
Irakiin kymmenen vuotta sitten järjestetyllä ETICin matkalla ryhmä kuvautti itsensä juuri Ctesiphonin holvin alla, eli valitsivat käydä siellä :-)
Vielä pari kuvaa Bagdadin illasta, paluumatkalla hotellille jonain iltana …
Voi kunpa olisitte voineet jättää väliin edes toisen noista tiilikasaretkistä ja käyttää ne tunnit vapaaseen kiertelyyn Bagdadissa! Kai ryhmänjohtaja olisi sen sallinut?
Kuvista päätellen osa badgadilaisnaisista kulkee ilman huivia ja kahvilassakin oli naisseurue. Näkyikö katukuvassa naisia paljon, tai lähes yhtä paljon, kuin miehiä?
Irakin ja Iranin välinen sota on ensimmäinen sota, jonka muistan uutisista, tietysti Arvi Lindin ja Kari Toivosen selostamana. Kummallakaan ollut silloin vielä silmälasejakaan. Sitä en vielä silloin tiennyt, että vain hetki ennen sodan syttymistä Finnair oli aloittanut suorat lennot Bagdadiin DC9-koneilla. Siellä kai rakennettiin suomalaisvoimin paljon muutakin kuin se kongressikeskus, mistä perustelu tälle erikoiselle lennolle, joka loppui sitten lyhyeen.
Voiton kaari on komea. Eikä historiaa saa unohtaa. Minusta on aivan oikein, ettei sitä ole purettu.
Kiitos Daniel! Se, ettemme todennäköisesti pääse kansallismuseoon, oli tiedossa jo ennen matkaa, melko varmana asiana, tieto oli netistä luettavissa, mutta kun huomautin siitä matkanjohtajalle, niin hän sanoi, että paikallisopas vielä selvittelee asiaa. Vaihtoehto-ohjelma ei ollut tiedossa, joten emme sitten osanneet siihen oikein reagoida riittävän nopeasti.
Naisia näkyi kyllä, mutta enpä nyt laskenut, että montako vs. miehet :-)
Tuolla matkalla oli muuten mukana mies, joka oli ollut rakennushommissa Bagdadissa kait vuoden tai ylikin 80-luvulla, oli nyt verestämässä muistoja ja totesi samalla, että eipä silloin paljon nähtävyyksiä katseltu eikä liikuttu Bagdadin ulkopuolella, joten matkassa oli hänellekin paljon uutta.
Kiitos kiinnostavasta jutusta, Irak on vielä käymättä. Ajattelen ihan samoin, että vaikkei pääkaupungit ole kaikkialla erityisen merkittäviä vierailukohteita, niin juuri Irakissa on. Baghdad olisi kiinnostava. Itsellä vastaava oli esim. Beirut, miksei myös pitkäaikainen kotikaupunkimme Belgrad. (Hassua, B-kaupunkeja kaikki!)
Tosin täytyy tunnustaa, ettei Baghdad vaikuta mitenkään erityisen kiinnostavalta kohteelta. Ainakin sieltä pitäisi pystyä löytämään ne jotkut pienet omat kolot, tarinoiden arvoiset kansankuppilat ja muut.
Minä olisin kyllä kiinnostunut myös noista ”hiekkakasoista” vai miten Daniel niitä kuvailikaan.
Kiitos Tanja! Miljoonakaupungit eivät oikein avaudu muutamassa päivässä – mutta kyllä varmaan Bagdadissa(kin) olisi paljon muuta kuin tämä, minkä ehdimme näkemään ja kokemaan. Beirut ja Belgrad ovat molemmat jääneet muuten mieleeni oikein mukavina kaupunkeina – tosin kuin vaikka Sofia.
Tuo on kyllä ikävämpi juttu, jos kovasti jää harmittamaan joku asia sellaisessa paikassa, johon tuskin enää koskaan menee. Ja kun kohteista ei voi etukäteen varmaksi tietää, mikä kannattaa nähdä ja mikä ei. Siinä on matkan järjestäjällä/oppaalla aika suuri vastuu, eikä hänkään osaa arvioida mistä kukin tykkää… Eli monesta asiasta riippuu kuinka vaikuttava muisto itse kullekin paikasta jää. Mutta olihan tuolla ihmeteltävää joka tapauksessa. Aika vaikuttava video patsaan kaatamisesta!
Kiitos Raija! Toki voi etukäteen jollain tarkkuudella tutustua matkaohjelmaan ja esittää toiveita. Useimmat matkamme ovat nykyisin myös vain kahden hengen ryhmämatkoja, jolloin paikallisopas pitkälti tekee mitä pyydämme niissä rajoissa kuin se on mahdollista. Tuolla tuli jokunen yllättävä muuttuja, kuten tuo, että kansallismuseo oli suljettu. Voitonkaari taas oli sellainen, että kuvittelimme, että jossain vaiheessa kaupunkia kiertäessämme näkisimme sen, mutta kun ei niin käynyt, niin järjestyihän se sitten erillisenäkin retkenä, vaikka se vaatikin aikaista aamuheräämistä :-)
Olipas mielenkiintoinen postaus! :) Miljoonakaupungit eivät useinkaan tunnu omalta jutulta, mutta ymmärrän täysin, miksi halusitte käydä Bagdadissa.
Ja huh tuon kahvilan historia… En ole itse koskaan vieraillut kahvilassa, joka olisi joutunut iskun kohteeksi. Tässä taas konkreettinen esimerkki siitä, miten erilaista elämää ihmiset elävätkään.
Kiitos Eveliina! Mitä enemmän maailmaa kiertää, niin sitä todennäköisemmin osuu myös paikoille, jotka ovat sattuneet iskujen kohteeksi. Noin nopeasti muistelemalla tulee mieleen ainakin Grand Bassamin hotelli Norsunluurannikolla ja Westgaten ostoskeskus Nairobissa.
Ehkä pitää jättää muutama vierailukohde vielä seuraavaan kertaan kuten kansallismuseo. Onpahan jotain minkä vuoksi matkustaa sinne vielä. Bagdad kiehtoisi kyllä, mutta niin moni muukin kohde ja aikaa on vain rajallisesti. Ehkä vielä jonain päivänä!
Kiitos Heidi! Kieltämättä useimmissa kohteissa, joissa vietämme pääkaupungissa muutaman päivän ja maassa noin viikon, niin kohteita riittäisi hyvinkin toisellekin reissulle. Irakin osalta sellaista ei ehkei kuitenkaan tule. Egyptissäkin jäi nyt vasta lopulta avattu museo Gizassa näkemättä, kun ei jääty odottamaan sen avautumista, mutten sittenkään pidä kovin todennäköisenä, että kovin nopeasti palaisimme Egyptiin vain tuon museon takia.
Kokemuksistani puuttuu kokonaan tuollaiset ”oikeat” moskeijavierailut, joten kiva kuulla aiheesta — ja huomata ettei kännykkä sielläkään pysy taskussa, hehe.
Mulle on lapsena luettu tuhannen ja yhden yön satuja ja taitaapa kirja edelleen olla varastossa. Niinpä olikin kiva ylltätys nuo tarinoihin liittyvät patsaat.
Kiitos! Irak oli kyllä tiukimpia kokemiani kohteita naisille näiden moskeijavierailujen osalta. Syyriassa selvisi laittamalla sellaisen lääkäritakin tapaisin takin päälleen. Saattaahan olla, että kännykkää käytetään uskontoon liittyvissä asioissa, onhan esimerkiksi rukousaikasovelluksia olemassa.
Minullekin olisi tärkeää päästä Bagdadiin, jos Irakiin joskus menen. Al-Mutanabbi -katu kuulosti ihan mun paikalta, kun tykkään kirjoista. :) Irak ei vielä ole ollut listallani, koska siellä käynnin jälkeen tarvitsee Yhdysvaltoihin matkustaessa viisumin.
Kiitos Merja! Tuolla kadulla todella vielä myytiin kirjoja :-) – tiedä sitten kuinka kauan, kun kaikki kaikkialla menee verkkoon. Tuo viisumikuvio tulee meillä kohta vastaan toisen kierroksen muodossa. Ensin ajattelin, että ehkei sitä sitten enää tarvita, mutta toisaalta tieto siitä, ettei voi edes välilaskua tehdä millekään USA:n hallitsemalle kentälle, niin saattaisi rajoittaa matkasuunnitelmia vähän turhaan, joten ehkä pitää vuoden päästä selvittää, että miten työlästä tuo 10 vuoden B1/B2 -viisumi olisi uusia vielä toiseksi 10 vuodeksi.
Kylläpäs onkin muuten upea tuo Al-Shaheedin monumentti. Ja kyllä minä ainakin tuota 17 Ramadanin moskeijaa katselisin mielellään, sisältä ja ulkoa. Mukavalta tuolla epäilemättä olisi käyskennellä.
Kiitos Mikko! Onhan se uniikki! Käyskentelyyn oli vähemmän mahdollisuuksia, mutta kyllähän me silti yhtä jos toista näimme kaupungissa.
Tämä oli ihan supermielenkiintoinen postaus, kiitos erittäin kattavasta katsauksesta! Tuli paljon uutta tietoa, ja postaus herätti suuren mielenkiinnon vierailla myös Bagdadissa. Kaupunki näyttää yllättävän siistiltä ja organisoidulta. Yllätyin myös siitä, että Irakissa on enemmän shiioja kuin sunneja.
Nuo Tuhannen ja yhden yön tarinoiden patsaat haluaisin muuten ehdottomasti nähdä joskus. Kirja oli lapsena yksi suosikeistani, ja olen sittemmin ostanut aikuisena Jaakko Hämeen-Anttilan version satukokoelmasta.
Kiitos kommentistasi! Bagdad on ruuhkainen, muttei todellakaan erityisen rähjäinen. Kaupungissa rakennetaan nyt paljon. Kannattaa muistaa, että Irak ei ole köyhä valtio vaan maailman 4. tai 5. suurin öljyntuottaja, joskaan tietysti öljytuloja ei tuolla ole jaettu kansalle siihen tapaan kuin Norjassa.
Vierailu Bagdadissa olisi luultavasti myös omalla listallani, kun maahan suuntaa. Isojen historian tapahtumien paikoissa on kyllä tietty ihmeellisyys ja saa myös arvostamaan asioita eri tavalla.
Kiitos Sarianne! Sinä sen sanoit, tuo “historian tapahtumien paikoissa” sai minutkin haluamaan juuri Kabuliin ja Bagdadiin sen sijaan, että olisin noissa maissa vieraillut “vain” jossain raja-alueilla.
Olipas todella mielenkiintoista lukea teidän reissusta. Harmi, että aikaa kiertelyyn ei ollut niin paljoa kuin toivoitte. Parhaitenhan sitä tosiaan näkee paikkoja ja paikallisiakin, kun on liikkeellä jalan. Monia mielenkiintoisia paikkoja ehditte silti nähdä. Siellä sai ilmeisen vapaasti ottaa kuvia joka paikassa? Ja myös moskeijoissa?
Kiitos Paula! Jättimäiset miljoonakaupungit on tietysti aina vähän haastavia “ottaa haltuun” ja kyllähän me nyt kuitenkin käytettyyn aikaan nähden ehdimme näkemään ja kokemaan yhtä jos toistakin.