Liberian rannoilla

Sierra Leonessa kiertelimme muutamalla rannallakin Freetownin lähellä. Sierra Leonehan onkin jo rantakohteeksikin ihan kelvollinen matkakohde. Toki naapurivaltio Liberiassakin on rantoja – samalla Länsi-Afrikan rannallahan ollaan, vaikka maa vaihtuukin toiseksi. Liberia ei kuitenkaan, vielä ainakaan, oikein rantalomakohteeksi ehkä ponnista, sillä maahantulo vaatii oikean viisumin, joka on haettava lähetystöstä, eli sitä ei saa rajalta eikä netistä. Myös rantahotellit, ainakin vierailemamme Hotel Africa, kertovat menneen ajan loistosta, vaikka tietysti itse ranta jäljellä onkin.

Eläväinen rantabulevardi

Monrovian kaupunkikierroksen jälkeen hahmottelimme, että josko illalla tutustuisimme ihan vaan keskenämme hiukan hotellimme lähikortteleihin, joissa näytti olevan ainakin runsaasti paikallista taidetta kaupan. Tulimme kuitenkin maininneeksi ideasta paikallisoppaallemme, joka ei joko pitänyt sitä hyvänä ideana tai sitten teki ideastamme sen päätelmän, että hänen olisi syytä tarjota meille vielä lisää ohjelmaa tällekin päivällä. Lievä vastustelumme ei tuottanut tulosta ja lyhyen iltapäivävapaan jälkeen opastettu kierroksemme Monroviassa jatkui alkuillasta. Kevyt alkuperäinen ideamme, että olisimme lähellä rantaa sijaitsevalta hotelliltamme käyneet katsastamassa lähirantaa, hylkääntyi kättelyssä ja lähdimme autolla Monrovian rantabulevardille. Hyvä, että lähdettiin!

Unification Parkin rantabulevardi osoittautui nimittäin ihan kivaksi ikkunaksi nuorten liberialaisten iltaan. Täällä pelattiin jalkapalloa, kuunneltiin musiikkia, otettiin Instagram-kuvia bulevardin kaiteeseen nojaten, syötiin porukassa iltapalaa – ja viihdyttiin vielä rannallakin. Ehkä alue edusti kaupungin vähän varakkaampaa aluetta, sillä monet liikkeellä olevat nuoret olivat hyvin puettuja emmekä tainneet nähdä mitään ankeaa tai edes etäisesti pelottavaa. Todellakin paikallisoppaamme tältä osin teki hyvää työtä luodatessaan meidät ystävällisesti, mutta tiukasti tänne.

Tyrskyjä ja auringonlasku

Vaikka tavallaan viihdyimme, mekin, tuolla rantabulevardilla, niin iltaretkemme jatkui vielä toiselle rannalle. Rantabulevardi kun oli auringonlaskun kannalta väärällä rannalla. Tämä toinen ranta olikin villimpi. Bulevardin sijaan nyt olimme luonnon rannalla. Varsinainen uimaranta tämä ei ollut – sen sijaan se tarjosi hienot näkymät korkealle nouseviin tyrskyihin aaltojen osuessa rantakiviin. Tälläkin rannalla oli paljon paikallisia nuoria, meneillään taisi olla joku laajempikin elokuvatuotanto ja tietysti laskeva aurinko tarjosi kauniin valaistuksen niin selfieiden kuin kaverikuvien ottamiseen.

Ranta sijaitsi Yhdysvaltain vanhan ja uuden lähetystön – ja EU:n edustuston – edustalla, siis mereltä katsoen. Autolla rannalle saapuessamme oppaamme neuvottelivat sinne menevät tien sulkevan portin avaamisesta jonkinlaisten ainakin epävirallisten vartioiden kanssa vaikka yritimmekin takapenkiltä inistä, että voimme me tästä eteenpäin kävelläkin.

Hotel Africa

Kaupunkikierroksellamme pääkaupungissa, Monroviassa, vierailimme raunioituneessa, entisessä Ducor Intercontinental -hotellissa. Seuraavana päivänä teimme retken vähän pääkaupungin ulkopuolelle nähdäksemme toisen raunioituneen hotellin, Hotel African, joka sekin on tätä nykyä yksi Monrovian alueen merkittäviä nähtävyyksiä.

Perillä Atlantin rannalla meidät ottaa huomaansa Liberian paikallisoppaamme (ja kuljettajamme) ohella vielä Hotel African aluetta ehkä vartioivakin “hotelliopas”. Tontti kuuluu nykyisin, ehkä, eteläafrikkalaiselle sijoitusyhtiölle, joka saattaa rakentaa hotellin uudelleen – tai sitten ei. Liberia tarvitsisi varmaan turisteja ennen kuin tällaista hotellia kannattaisi kunnostaa – tai siis käytännössä rakentaa uudelleen.

Aikanaan ylellisenkin rantalomakohteen rahoittivat kuulemma aikoinaan kongolaiset liikemiehet ja libanonilaiset kauppiaat ja se valmistui vuonna 1979 OAU;n, Afrikan yhtenäisyysjärjestön, vuosikokouksen pitopaikaksi. Sittemmin hotelli tunnettiin ylellisistä juhlista ja alakerran Bacardi-diskon pyöreistä tanssisaleista. Liberiassa puhkesi kuitenkin sisällissota vain kymmenen vuotta hotellin valmistumisen jälkeen (1989) ja hotellirakennuksen sijainti osoittautui pian strategiseksi. Hotellista oli panoraamanäkymät koko alueelle ja rannikolle. Hotellin irtaimisto kelpasi sodan jaloissa tavalla millä tahansa elantoaan etsiville ihmisille.

Afrikan muotoinen uima-allas

Jos Ducor Internationa -hotelli sijaitsi korkealla Monrovian kaupungin yllä ja oli kaupungin korkein rakennus, niin Hotel Africa puolestaan saattaa olla alueen pisin rakennus, sillä se on asettunut rannalle rantaviivan suuntaisesti ja hotellin merenpuoleisten huoneiden parvekkeilta, silloin kun vielä oli huoneita ja parvekkeita, oli kaikista merinäköala.
Hotelliopas on sitä mieltä, että meidän pitäisi kiivetä seitsenkerroksisen rakennuksen katolle nähdäksemme kunnolla Afrikan mantereen muotoisen uima-altaan. Suostumme lopulta kiipeämään toiseen kerrokseen, sillä uima-altaan muoto uteloittaa hiukan. Ei kuitenkaan niin paljoa, että suostuisin kiipeämään pimeitä osittain romahtaineita portaita yhä ylemmäs aina katolle asti. Hiukan rohkeutta nämä vanhat hylätyt rakennukset vaativat, niin uskoa siihen, että ne kestävät vielä hetken – kuin siihen, että hotellin uumenissa asuva koiralauma pelkää riittävästi hotellioppaamme keppiä.

Nyt hotellin seiniä koristavat luodinreiät ja luonto valtaa aluetta takaisin. Siellä täällä hotellin sisälläkin kasvaa jo pieniä puita. Sijainti Atlantin rannalla tuhoaa myös rakenteita tehokkaasti, myrskyt nostavat suolaisen merivedenkin ilmaan ja rakennuksen pinnoille.

Kiertelemme vielä hetken kuuluisaa Afrikan mantereen muotoista uima-allasta, jossa on toisessa päässä vettä sen verran kuin sadevettä kulloinkin on altaaseen jäänyt. Istahdamme hetkeksi rantatelttaan. Paikalliset viettävät täällä ainakin viikonloppuisin aikaan, oli hotellia tai ei. Oppaamme haluavat kuvauttaa itsensä meren äärellä, meidän kanssa tai ilman. Lapset katsovat meitä uteliaina. Teini-ikäistä tyttöä tosin kiinnostaa oma ulkonäkö vielä enemmän – peili on ehkä pieni ja säröillä, mutta voi siitä tarkistaa kuvansa ennen seuraavaa Instagram-kuvaa.

Blood Diamond -elokuva

Nyt pitää jo hakea aikamoista aasinsiltaa, että saan maininnan tästä elokuvasta otsikon Liberian rannoilla alle, mutta yritetään. Rantapäivähän on kiva päättää vaikka elokuvan parissa? Blood Diamond -elokuva on jo parin vuosikymmenen takaa, vuodelta 2006 ja se kertoo Sierra Leonesta, ei Liberiasta. Katsoimme sen vasta Sierra Leonesta palattuamme, sillä viimeistään tällä seudulla vierailtuamme tuntui tärkeältä ymmärtää alueen veritimantteihin liittyvä historia. Timanttiesiintymiä on niin Liberian kuin Sierra Leonen puolella, mutta etenkin sisällissotien aikaan erityisesti Sierra Leonessa timanttikaivokset olivat kapinallisten hallussa ja ryhmän asehankinnat rahoitettiin niistä löydetyillä timanteilla. Kun länsimaat yrittivät kevyesti suitsia kapinallisten aseiden rahoitusta lopettamalla veritimanttien ostot Sierra Leonesta timantteja alettiin “pestä” viemällä ne rajan yli Liberiaan, jossa ystävälliset tullivirkailijat pientä korvausta vastaan kirjoittivat todistukset, että timantit ovat Liberiasta. Tosin kohta ainakin eettisimmät timanttien ostajat länsimaissa osasivat ihmetellä, että miten Liberian timattilöytöjen määrä on noussut voimakkaasti ja viimeistään siinä vaiheessa myös Liberian timantit luokiteltiin veritimanteiksi.

Elokuva kertoo onnistuneesti tarinan sisällissodan jaloissa hengissä selvinneestä liberialaisesta miehestä (Djimon Hounsou), joka löytää timanttikaivoksilla merkittävän ison timantin ja onnistuu piilottamaan sen rantapenkkaan. Kohta mukana kuvioissa onkin jo timanttikauppias (Leonardo diCaprio), jolla on menneisyyttä palkkasotilaana Etelä-Afrikassa ja Angolassa ja naispuolinen toimittaja (Jennifer Connelly). Sodan jaloissa etsitään sitten piilotettua timanttia ja liberialaisen miehen perhettä, mukaanlukien hänen lapsisotilaaksi päätynyt poikansa. Mahdollisesti hyvinkin totuudenmukaisesti elokuvassa poiketaan myös naapurimaassa Guineassa, jonka pääkaupungin Conakryn laidoilla oli alueen sisällissotien jälijiltä miljoonien ihmisten pakolaisleiri. Ihan kaikki eivät selviä, mutta liberialainen perhe selviytyy lopulta Lontooseen asti ja pääsee uuden elämän alkuun timantista saamillaan rahoilla.

Veritimanteilla rahoitettiin alueen sisällissotia

Elokuvassa on myös hyvin esillä se miten jokainen timantin ostaja saattoi näinä vuosina rahoittaa alueen sisällissotia, sillä kunhan timantit oli saatu pois alueelta ja ne päätyivät jalostettavaksi muiden timanttien kanssa ja lopulta kauppoihin, vaikka niihin Karibian alueen jokaisessa risteilysatamassa sijaitseviin timanttikauppoihin, niin eipähän ostaja enää siinä vaiheessa tiennyt tai välittänyt, että mistä hänen ostamansa timantti tuli. Olen aina ihmetellyt noissa risteilysatamissa olevia timanttikauppoja – kuka ostaisi risteilyltä timantteja, mutta ilmeisesti joku ostaa, koska niitä kauppoja aina on.

Nyttemmin timanttikaupan eettisyyttä ohjaa Kimberleyn prosessi, joka on vuonna 2003 perustettu monenvälinen kauppajärjestelmä, jonka tavoitteena on estää kaupankäynti onfliktitimantteilla. Järjestelmän perustuu Kimberleyn prosessin mukaiseen sertifiointiin, jossa valtiot toteuttavat erilaisia suojatoimia raakatimanttien lähetyksille ja sertifioivat ne “konfliktittomina”.