Libreville – pääkaupunki Atlantin rannalla

Saavuimme pimeään Librevillen iltaan kaatosateessa. Afrikan lentokentillä koneet eivät useinkaan kohtaa käveltäviä putkia, ei täälläkään. Koneesta poistuttaessa portaiden alapäässä ystävällinen nainen yritti suojata isolla sateenvarjolla matkustajia yksi kerrallaan heidän siirtyessään bussiin. Tosin ei kastuminen niin kovin vaarallista ole 30 asteen lämpötilassa. Niin siirryimme lentokenttärakennukseen ja siellä viisumitoimistoon. Gabonin viisumia tarvitsevia matkustajia ei lisäksemme tainnut olla kuin yksi ja virkailijoita useampi, joten teoriassa homma olisi voinut hoitua yhtä nopeasti kuin Guineassa ja Päiväntasaajan Guineassa, mutta Gaboniin meillä ei ollut e-viisumia vaan kirjallinen lupaus siitä, että saisimme sen. Lupauskirjekin toki vain netin kautta saatu kopio alkuperäisestä, jonka olimme tulostaneet mukaamme. Vielä puuttui alkuperäinen kirje ja viisumin maksuun tarvittavat rahat. Gabonin paikallisoppaamme, joka oli tuon viisumilupauksenkin meille saanut, toisi ne kentälle.

Mutta Librevillessä satoi kaatamalla. Miljoonakaupungin illassa tämä tarkoittaa paikallaan seisovaa ruuhkaa. Onneksi saimme sentään wifin auki ja sen myötä viestin, että tulossa ollaan, joten odotellaan. Odottelua häiritsi vaan hiukan se, että Afrijet / FlyGabon, jonka kyydissä olimme Librevilleen tulleet, salli vain 6 kiloa käsimatkatavaroita matkustamoon, joten lentolaukkumme olivat päätyneet ruumaan. Ei meillä kovin paljoa tavaroita ollut, mutta lentolaukun ja pienen repun yhteispaino ylitti kuitenkin kummallakin niukasti tuon 6 kiloa. Siellä ne nyt pyörivät yksinään hihnalla, lentolaukkumme. Jos pyörivät. Airtagien mukaan kyllä ne tänne ovat saapuneet.

Hetken aikaa odotettuamme kysyin viisumitoimiston virkailijalta, että voisinko käydä hakemassa laukut tänne, heillähän oli jo meidän passimme, joten tietysti tulisin takaisin. Virkailija pudisti päätään jo totesi, että hän ymmärtää vain ranskaa. Lopulta onnistuin muotoilemaan kohteliaan pyynnön ranskaksi ja sain hymyn ja luvan hakea laukut. Helpotti. Ja jo kohta paperimmekin tulivat, joku virkailijoista oli saanut ne ja maksun viisumeistamme toisella puolella meitä odottavalta paikallisoppaalta ja kohta viisumit liimattiinkin jo passeihin ja pääsimme jatkamaan matkaa, edelleen kaatosateessa, Radisson Blu Okoume Palace -hotellille.

Viisumianomus neljä kertaa

Olimme viimein Gabonissa, neljä viisumiyritystä, joista kaksi onnistunutta, joista viimeisimmällä pääsimme maahan. Ensimmäinen anomus talvella 2019 hylättiin, toinen hyväksyttiin, mutta kannaltamme silloin liian myöhään. Tälläkin kertaa ensimmäisessä anomuksessa oli joku virhe, jonka takia päädyttiin toiseen anomukseen, joka sitten viime metreillä ennen matkamme alkua hyväksyttiin. Juttelimme myöhemmin paikallisoppaamme kanssa Gabonin viisumiin liittyvistä haasteista ja hän totesi, että monet tekevät virheitä ranskankielisen hakemuksen täyttämisessä. No, osaltamme nuo molemmat joulukuiset hakemukset olivat hänen täyttämiään. Oikein täytetyn hakemuksen lisäksi kuulemma usein tarvitaan vähän oikeiden ihmisten voitelua, jonka senkin osaltamme paikallisopas oli hoitanut. Eli älä yritä e-viisumia tai edes viisumia lähetystöstä, oli hänen neuvonsa.

Ennen Librevillen kaupunkiin tutustumista teimme parin päivän retken Lambareneen, pieneen kaupunkiin Ogoouejoen rannalla, mutta siitä lisää myöhemmin.

Librevillessä teimme yhtenä päivänä oppaamme kanssa pienen kaupunkikierroksen ja toisena päivänä tyydyimme kävelemään pitkää valkoista hiekkarantaa suuntaan ja toiseen. Miljoonakaupunki, mutta meri, ranta ja vihreyskin on täällä lähellä. Ellet sitten satu ruuhka-aikaan olemaan väärällä puolella kaupunkia – silloin kaikki on kaukana.

Kaupungin nimi, Libreville tarkoittaa vapaata kaupunkia. Se perustettiin jo vuonna 1849, kun Ranskan laivasto vapautti orjalaivasta ihmisiä ja asutti heidät Gabonin rannikolle. Uusi siirtokunta nimettiin Librevilleksi symboloimaan heidän vapauttaan ja uutta alkuaan. Samaan tapaan kuin Freetown Sierra Leonessa ja koko Liberia maana – molempien nimessä sana vapaus sen myötä, että ne perustettiin vapautettujen orjien asuinpaikoiksi.

Musee National des Arts et Traditions

Librevillen paras nähtävyys – ehkä rannan jälkeen – on Musee National des Arts et Traditions ja erityisesti sen gabonilaisia naamioita esittelevä luolamainen tila. Gabonilaisessa kulttuurissa naamiot liittyvät seremonioihin, suojeluun ja henkimaailmaan, eikä niitä ole tehty vain koristeiksi. Osa naamioista oli voimakkaan ilmeikkäitä, jopa pelottavia, osa taas rauhallisia ja hienostuneita. Museo-opas teki parhaansa esitelläkseen meille jokaisen naamion merkityksen ja käytön, mutta pystyimme omaksumaan tarinoista vain pienen osan. Toisaalta se ei haitannut, hämärän tilan seinille asetetut valaistut naamiot olivat jokainen elämys riippumatta siitä mihin seremoniaan tai perinteeseen se kuului.

Naamioluolan lisäksi vierailimme toki museon päärakennuksessa, joka sekään ei ollut huono. Museolle aina pisteet, jos se on pidetty käsitettävän pienenä! Puuveistoksina esitellyt eläimet olivat sympaattisia – ne perinteisemmät kipot ja kupitkin olivat toki esillä, mutta pieninä määrinä. Afrikkalaiset korut ovat aina näyttäviä ja soittimetkin mielenkiintoisia. Yläkerrassa kerrottiin maan historiasta itsenäistymisen jälkeen julisteseinän avulla ja täälläkin itsenäisyyden ajan historia on yhden hallitsijasuvun historiaa, nepotismia ja korruptiota. Julisteissa esillä olivat komeat (?) miehet, mutta paikallisoppaamme kertoi auliisti mielipiteitään näiden miesten tekemisistä. Oppaamme Louis on asunut paitsi Gabonissa myös Ghanassa ja Espanjassa ja totesi, että hän haluaisi asua ja työskennellä kotimaassaan, Gabonissa, mutta maan hallinto saa kyllä monen gabonilaisen miettivän lähtöä muualle. Toivotaan kuitenkin onnea Louisin yritykselle ja Gabonin matkailulle, jos vaikka se onnistuisi luomaan vähintään kohtuullisen elämän ainakin muutamille gabonilaisille!

Käsityömarkkinat

Conakryssä metsästimme sikäläisiltä käsityömarkkinoilta jääkaappimagneettia, mieluiten nimbaa, sitä löytämättä. Onneksi moinen lopulta löytyi lentokentältä.

Librevillen käsityömarkkinoilla ei ollut jääkaappimagneeteistakaan pulaa. Myyntipöytiä oli melko isolla markkina-alueella luultavasti ellei satoja niin ainakin sata. Tiedä sitten mikä Conakryn ja Librevillen ero tältä osin – ehkä öljystä elävässä Gabonissa on kuitenkin öljy-yhtiöiden ulkomaisten työntekijöiden myötä niin paljon myös hetkittäin itsensä turistiksi luokittelevia kävijöitä, että puiset patsaat, tekstiilit ja ne jääkaappimagneetit tekevät kauppansa.

Kaksi kirkkoa

Kahdestaan oppaan kanssa liikuttaessa kaupunkikierros muodostuu sellaiseksi kuin haluat. Me hylkäsimme listasta moskeijan, mutta hyväksyimme kaksi katolista kirkkoa, sillä ne kuulemma olivat kumpikin näkemisen arvoisia.

Our Lady of Lourdes

Lourdesin neitsyeelle omistetun kirkon julkisivu oli toteutettu sinivalkoisista kaakeleista – siis näkemisen arvoinen.
Sisällä kirkossa oli joku hartaus meneillään, tosin väkeä ei ollut kovin paljoa. Kolmesta papista kaksi olivat valkoisia, mutta yksi sentään mustakin, eli ehkei tämä enää yli 65 vuoden jälkeen ole pelkästään ranskalaisten show. Jouluseimikin oli edelleen esillä – ehkä se on siellä koko vuoden?

St. Michael’s Church of Nkembo

Nkembon Pyhän Mikaelin kirkkoa ei eurooppalainen heti kirkoksi tunnistaisikaan. Kirkko on rakennettu muutama vuosi Gabonin itsenäistymisen (1960) jälkeen gabonilaiseen tyyliin. Emme päässeet kirkkoon sisälle, paitsi kameran linssin verran, mutta pääsimme näkemään hiukan seurakunnan elämää kirkon pihalla.

Gabon on ranskalainen

Gabon oli Afrikan siirtomaavallan aikana osa Ranskan Päiväntasaajan Afrikkaa, johon nykyisistä Afrikan valtioista kuuluivat Brazzavillen Kongo, Gabon, Keski-Afrikan tasavalta ja Tsad. Toisen maailmansodan jälkeen maa sai enenevässä määrässä itsehallintoa ja itsenäistyi vuonna 1960. Pitkä aika Ranskan vallan alla tarkoittaa, että ranskan kieli on nykyisin maan virallinen kieli – eikä muuta yhteistä kieltä olekaan, sillä paikallisia bantukieliä on kymmeniä. Paikallisoppaamme mukaan erityisesti koulutettu väki pitäytyy ranskassa.

Librevillen hotellissamme, Radisson Blussa, tuli toki toimeen englannillakin, mutta edes auttava, ruostunutkin, ranskan kielen taito on kyllä paikoitellen Gabonissa eduksi. Esimerkiksi pienemmässä hotellissa Lambarenessa useimmat pienet keskustelunpätkät käytiin ranskaksi.

Positiivisena asiana tästä kaikesta – toki sekin, että havaitsin edelleen auttavasti selviäväni ainakin joistain tilanteista myös ranskaksi – oli, että että ranskalaisuus näkyi myös pääkaupungin kahvilatarjonnassa. Mekin poikkesimme Paul-nimisessä kahvilassa, joka olisi ihan hyvin voinut sijaita vaikka Pariisissa. Tarjolla oli croissanteja, patonkeja, leivoksia ja piirakoita vitriineissä siistissä rivissä, ilmastointi hurisi ja ihmiset joivat espressoa kuin missä tahansa ranskalaisessa kaupungissa. Jos vaikka muuten matkallamme ajoittain mietimmekin mitä missäkin voi syödä ja mitä pitää varoa, niin täällä kelpuutimme jopa kermatäytteiset leivokset lautasillemme. Kontrasti käsityömarkkinoiden ja ranskalaisen kahvilan välillä oli suuri – kuin olisi kaupunkia vaihtanut muutaman korttelin matkalla!
Paul löytyy muuten myös Librevillen lentokentältä, eli jos joudut siellä odottamaan kyytiä tai lentoa, niin siinä se on, heti kentän ulkopuolella.

Kävimme muuten Gabonissa ollessamme myös Carrefourissa, ranskalainen tietysti sekin, myös valikoimiltaan.

Rantaelämää

Hotellimme Librevillessä sijaitsi käytännössä rannalla. Tosin rannan ja hotellin väliin jäi melko vilkasliikenteinen katu, mutta sen saattoi ylittää liikennettä varoen vaikka paikallisten vanavedessä tai jos oikein turvallisesti halusi elää, niin kadun siellä täällä ylittäviä ylikulkusiltoja pitkin. Paikalliset eivät kyllä niistä paljoa perustaneet, elleivät sitten asuinpaikkana: isoilla porrastasanteilla oli hyvin ilmastoitua katettua tilaa.

Ranta oli yllättävänkin puhdas ja siisti. Auringonottajia ei juuri ollut – ei taida olla oikein paikallisten harrastus – mutta siellä täällä oli ihmisiä uimassa. Suosituin harrastus oli kävellä tai juosta rantaviivaa pitkin ja sitä mekin Librevillessä teimme, kävelimme siis. Pieniä kahviloitakin oli isojen puiden alla ja tien laidassa useita kojuja, joista olisi saanut kookosmehua. Samat kojut taisivat palvella niin rannalla kuin tiellä liikkujia.

Toisin kuin vaikka Gambian rannoilla kukaan ei rannalla ahdistellut meitä vaikka vietimme siellä aikaa kahtena päivänä, ei ollut tarjokkaita oppaiksi tai seuralaisiksi. Toki liikuimme pariskuntana ja ikääkin on jo kertynyt, mutta ei tämä ole Gambia, ei todellakaan.

Librevillessä tuli taas kerran elävästi mieleen turismin haasteet nykymaailmassa. Liian monet haluavat samoille rannoille tai yleensä samoihin paikkoihin, jotka sitten ruuhkautuvat ja joihin kertyy jos minkälaista lieveilmiötä, ruuhkia tai ongelmia asuntomarkkinoille tai mitä näitä nyt on. Ihan turhaan, sillä maailmassa on niin monta ruuhkatonta rantaa ja paikkaa!