Matkamme Guinean Conakrystä Päiväntasaajan Guinean Malaboon kulki reittiä Conakry – Bamako – Lome – Malabo. Bamako, Malissa, oli vain välipysähdys, eli Lomeen jatkavat istuivat sen ajan koneessa. Lennot varattuamme vitsailin Kamelimatkojen Anssille, että jos vaikka lennot jotenkin muuttuisivat siten, että joutuisimmekin viipymään Bamakossa. Anssi toki tiesi, että käynti Malissakin voisi joskus vielä olla matkakohteenamme ja näinhän pistäytyminen siellä kävisi samalla. Asky-lentoyhtiö on kuitenkin tälläkin reitillä ollut harmittavan luotettava. Bamakossa ollessamme jatkoin vielä ajatuksen parissa, joskushan koneita on jouduttu tyhjentämään, jos niihin on vaikka päätynyt jyrsijä. Entisenä jyrsijäharrastajana mietin, että olisikohan ollut kovin vaikeaa löytää Conakrystä rotta ja salakuljettaa se koneeseen, mutta pahoin pelkään, että turvatarkastus Conakryn kentällä olisi puuttunut asiaan … joten emme päätyneet Maliin vaan alkuperäisen suunnitelman mukaan Päiväntasaajan Guineaan.
Päiväntasaajan Guinea on Afrikan ainoa espanjankielinen valtio. Portugalilaiset purjehtivat “löysivät” alueen jo 1400-luvulla ja nimesivät nykyisen Biokon saaren Isla de Fernando Pooksi löytäjänsä mukaan. 1700-luvulla alue päätyi Espanjalle ja se sai nimekseen Päiväntasaajan Guinea. Päiväntasaajalla se tosin ei ole, vaan hiukan siitä pohjoiseen. Päiväntasaajan ylitimme tällä matkalla vasta seuraavassa valtiossa Päiväntasaajan Guineasta etelään eli Gabonissa. Espanjalaiset perustivat saarelle kaakaoplantaaseja ja kaakao olikin alkuun siirtomaan päätuote.
Päiväntasaajan Guinean lyhyt historia
Vuonna 1968 Päiväntasaajan Guineakin itsenäistyi. Vuonna 1996 maasta löytyi merkittäviä öljyvaroja ja maasta tuli yksi Afrikan suurista öljyntuottajista. Päiväntasaajan Guineaa on kutsuttu mm. Afrikan Kuwaitiksi. Suuret löydöt muuttivat maan talouden.
Lähes samantien kuin maa itsenäistyi se muuttui diktatuuriksi. Heti ensimmäinen presidentti Francisco Macías Nguema keskitti vallan itselleen, lakkautti opposition ja loi väkivaltaisen hallinnon. Vuonna 1979, kun nykyinen diktaattori Teodoro Obiang Nguema Mbasogo syrjäytti setänsä sotilasvallankaappauksella ja seuraavaksi hallitsijaksi povataan hänen tähän mennessä enimmäkseen maailmalla kotimaansa ulkopuolella hulppeaa elämää viettänyttä poikaansa. Eipä taida maalla sen kansalaisten kannalta tällä historialla juuri olla toivoa, sen enempää kuin vaikka Eritrealla. Afrikassa näitä diktaattoreja riittää.
Me vierailimme siis Biokon saarella ja erityisesti Malabossa, joka on maan entinen pääkaupunki. Jos olisimme tulleet Malaboon vain muutamaa viikkoa aikaisemmin, niin olisimme vierailleet maan pääkaupungissä, mutta juuri vuoden 2026 alussa pääkaupunki siirrettiin maan mantereella sijaitsevaan osaan – joka on muuten pinta-alaltaan paljon suurempi kuin Biokon saari. Uusi pääkaupunki on nimeltään Ciudad de la Paz, Rauhan kaupunki, joka saattaa vielä pitkään löytyä kartoista nimellä Oyala tai Djibloho. Tavoitteena on tasapainottaa maantieteellistä kehitystä – tai kuten paikallisoppaamme skeptisesti arveli – luoda hämmennystä kansan keskuudessa, ei niinkään tehdä mitään.
Sunnuntaihiljainen kaupunki
Saavuimme kaupunkiin lauantaina ja heti sunnuntaiaamusta oli vuorossa kaupunkikierros. Kaupungilla oli tosi hiljaista, melkein autiota, mutta ehkäpä täällä on tällaista sunnuntaisin. Eipä ole ruuhkista haittaa. Kaduillakin, siis keskellä katua, saattoi kävellä vähän samaan tapaan kuin Asmarassa.
Poikkesimme ensin naisten aukiolla, jossa oli muutamia patsaita ja valokuvaseinä, jossa oli kuvia maan keskeisistä naispuolisista vaikuttajista. Keskimmäisenä presidentin vaimo ja loput ilmeisesti enemmän tai vähemmän presidentin sukua. Sittemmin monessa kohdin saimme kuulla, että tämä tai tuo rakennus tai yritys ovat presidentin vaimon. Ehkä ideana on ollut, että omaisuus on vaimon nimissä, kun vaimo kovin usein mainittiin.
Santa Isabelin katedraali oli kaunis ja aukio sen edustalla espanjalainen. Aukion toisella laidalla oli presidentin palatsi (yksi niistä, niitä on lukuisia muitakin ympäri saarta). Palatsia ei teoriassa saanut kuvata, mutta myöhemmin kyllä kuvasimme sitä vähän kauempaa. Kurkistimme myös kirkkoon sisään ja siellä olikin ihmisiä messussa, eli ei kaupunki ihan autio ole. Muutaman korttelin päästä kadulla kävellessämme kurkistaessamme uteliaina sisään yhdestä ovesta meidät houkuteltiin mukaan herätyskokoukselta tuntuvaan tilaisuuteen ja menimmekin hetkeksi, vaikkemme nyt enää herätystä tarvinneet, kyllä me ihan hereillä olimme. Mutta ihan kiva esimerkki siitä, että turisteihin suhtauduttii ystävällisen uteliaasti.
Hiljaisuus, joka tuntuu
Kävelimme keskustassa myös joitakin katuja ajatuksena katsoa muutamia jäljellä olevia siirtomaa-aikaisia taloja. Kovin paljoa niitä ei ollut, eikä niiden kunnostukseen oltu mitenkään erityisesti panostettu. Keskustan liikkeistä oppaamme kertoi, että ne ovat pääasiassa ulkomaalaisten, senegalilaisten, nigerialaisten tai kamerunilaisten omistuksessa, sillä paikalliset eivät saa lupia harjoittaa yritystoimintaa. Diktaattorin suku haluaa kansan köyhänä ja nöyränä.
Kaupungin hiljaisuus ei ollut, oppaamme mukaan, vain sunnuntaita vaan kuvastaa maan tilannetta. Päiväntasaajan Guinea on rikas öljymaa, mutta suurin osa kansasta elää köyhyydessä ilman pysyvää työtä tai selvää tulevaisuuden uskoa. Valta on keskittynyt hyvin pienelle eliitille, ja tämä näkyy katukuvassa ja ihmisten arjessa – katukahviloissa tai toreilla ei ole väkeä siihen tapaan kuin muissa Afrikan kaupungeissa (Asmaraa ehkä lukuunottamatta). Tunnelma näkyy satunnaiselle matkailijallekin, niin Malabossa kuin myöhemmin tekemällämme Biokon saarikierroksella.
Sipopon konferenssikeskus
Kävimme myös tutustumassa konferenssikeskukseen, jonka ympärillä on 54 taloa Afrikan maiden johtajille huippukokouksia varten. Suuret ja näyttävät rakennukset olivat autioina, mutta toki sunnuntaina ja hetkenä, jolloin tiloissa ei ole tapahtumaa, tällaiset alueet ovatkin tyhjinä. Tuo 54 talon kylä tuntui kyllä omituiselta rakennelmalta. Taloja oli kuulemma rakennettu yksi kullekin Afrikan johtajalle, sillä koko keskus rakennettiin Afrikan unionin vuoden 2011 tapaamista varten. Sitten vuoden 2014 Afrikan unionin kokouksia ei ole järjestetty Sipopossa ja rakennukset ovat tyhjillään.
Alueella on myös ranta, joka sentään on kuulemma paikallistenkin jonkinlaisessa suosiossa sunnuntai-iltapäivisin.
Rantabulevardilla oli näköä ja kokoa
Konferenssikeskuksen jälkeen ajelimme vielä rantabulevardia sen verran, että näimme tätä nykyä noin jokaisessa itseään kunnioittavassa kaupungissa olevan “Rakastan tätä kaupunkia” -kyltin. Päiväntasaajan Guinean tapauksessa se vaatiikin tilaa, sillä maan nimi myös englanniksi on pitkä :-)
Samalla rannalla oli myös Malabon kaupungin kyltti, mutta sen tiimoilta tehtiin jotain remonttia. Ehkä se on vielä tarpeen, sillä jäähän Malabo kaupunkina jäljelle vaikkei se pääkaupunki enää olekaan. Onhan Turkukin vielä jäljellä :-)
Rantabulevardilla oli siellä täällä myös muutamia kahviloita, mutta aika harvakseltaan, eli ihan kävellen siihen ei ehkä kannata laajemmin tutustua.
Myöhemmin poikkesimme keskustassa Kristania-kahvilassa nauttimassa välipalaksi crepit – lounastahan emme tyypillisesti hotellien buffet-aamiaisten jälkeen tarvitse.
Parque Nacional de Malabo – trooppinen keidas
Jos Malabosta pitäisi nimetä vain yksi kohde, niin se olisi tämä iso puisto. Toki kaupungin keskusaukio kirkkoineen ja presidentin palatseineenkin kannattaa käydä vilkaisemassa, mutta tämä iso puisto on jotain ihan poikkeuksellista. Alue on valtava ja tutustuimmekin siihen ensin oppaan kanssa autolla (!) sitä kierrellen, mutta palasimme sinne vielä toisen kerran itseksemme kävelemään.
Puisto edustaa sekin tietysti räikeää epäkohtaa sen suhteen miten paljon puistoon on panostettu ja panostetaan myös sen ylläpitoon verrattuna kansan elinoloihin, mutta tästä huolimatta (tai juuri sen takia) puisto on hieno. Alue on köyhimmältä kansanosalta suljettukin, sillä sinne on pieni taisi olla 500 Keski-Afrikan frangin pääsymaksu (dollarin verran). Alkuillasta näimme kuitenkin puistossa muutamia ihmisiä, ihan lenkilläkin, eli joillakin on kuitenkin varaa tällaiseenkin ylellisyyteen.
Puistossa on laajoja viheralueita, suoranaisia metsiä, mutta myös puistomaisia alueita, joissa puut kasvavat suorissa riveissä tai ainakin siten kun ne on aseteltu. On vesialueita, itämaiseen tyyliin punaisia isompia ja pienempiä siltoja ja paviljonkeja. Yhdellä laidalla on maan eri etnisiä ryhmiä patsaiden myötä kuvaava puisto ja sen lähellä teoriassa käsityötorikin, mutta parilla puistovierailulla emme nähneet siellä yhtään myyjää. Päiväntasaajan Guinean magneetin ostimme lentokentältä maasta poistuessamme, sillä se oli ensimmäinen ja ilmeisesti ainoa paikka, jossa moisia maassa oli myytävänä – näin paikallisoppaammekin mukaan.
Täällä Lasse kiinnitti huomiota myös oikealta suomenkieliseltä nimeltään kai matkustajanpuuhun, joskin kutsuimme sitä matkailijanpalmuksi niin täällä kuin koko loppumatkan ajan – näimme samoja puita myös Gabonissa. Madagaskarilta kotoisin oleva ehkä enemmän banaaninsukuinen kasvi kuin palmu tunnetaan viuhkamaisesta lehvästöstään, joka kuulemma usein asettuu itä-länsi -akselille mahdollistaen näin jonkin tasoisen suunnistamisen. Netin mukaan lehtien tyviin kertyy myös vettä, jota matkailijat ovat käyttäneet hätävesilähteenä.
Toisen retken puistoon teimme alkuillasta. Olimme päättäneet kävellä hotellillemme, Bisila Palacelle, ja halusimme ehtiä perille vielä valoisaan aikaan. Puiston lintujenkin jo asettuessa yöpuulle oli aika lähteä.
Finca Sampaka
Jos sovitaan, että tuo iso puisto oli Malabon ykköskohde, niin kakkossijan voisin antaa Finca Sampakan jo yli sata vuotta toimineelle kaakaofarmille. Tilan päätuote lienee kaakaopavut ja pippuri, mutta kyllä siellä pieni suklaatehdaskin on. Olemme toki nähneet ennenkin kaakaopuita ja tutustuneet suklaan valmistukseen – Guatemalassa tein alusta loppuun asti itse suklaalevynkin parin tunnin suklaakurssilla – mutta oli silti kiva seurata ja kuunnella ihan kohtuullisen innostuneesti tilan toimintaa esittelevää opasta. Kaakaopuiden lisäksi tiluksilla kasvoi myös kahvipensaita (robustaa tietysti, arabica ei oikein tässä ilmastossa menesty) ja trooppisia hdedelmiä, kuten vaikka papaijoita. Niin, ja tänne asti vaikka pitää lähteä, jotta voisi todeta olevansa niin kaukana kuin pippuri kasvaa.
Tilan alueella on myös ehkä koko Malabon parhaiten säilynyt siirtomaa-aikainen talo ja viimeistään tilalta lähtiessä kannattaa kiinnittää myös huomiota tilalle johtavaan upeaan palmukujaan.
Pääsylippuun sisältyi ilmeisesti myös jollakin hinnalla tuotteita tilan lähinnä suklaata myyvästä pienestä tilapuodista. Meitä oli kaksi, joten olisimme saaneet suklaata ihan ylettömästi eikä suklaa oikein matkusta hyvin yli 30 asteen helteessä, joten lopulta sovimme, että paikallisoppaamme ottaa osan suklaasta ja suklaan lisäksi matkaan lähti vielä Finca Sampaka t-paitakin. Ehkä Lasse vielä joskus kehtaa laittaa sen vaikka kuntosalille päälleen :-)
El Rancho?
Finca Sampakan lähellä, tai ainakin kohtuuetäisyydellä siitä, oli El Ranchon pieni löytöeläinkeskus – tai ehkä sitä pitäisi vaan kutsua eläintarhaksi. Emme ainakaan vakuuttuneet siitä, että alueen pienissä häkeissä olevat apinat tai linnut olisivat matkalla takaisin luontoon. Toki voihan olla, että niiden elämä on täällä karvan verran parempaa kuin huonosti kohdeltuina koti- tai baarieläiminä, mutta kaukana oltiin vaikka Sierra Leonen Tacugaman simpanssien elinolosuhteista. Ja olivathan nämä apinat edelleen hengissä, monet lajitoverit ovat saattaneet joutua ruokapöytään. Kun kansa on köyhää, niin villieläinten lihakin kelpaa ruuaksi, siihen liittyvistä riskeistä huolimatta. Mitä niitä nyt olikaan, ebola, korona, …
Nämä kohteet olivat Malabossa tai ihan sen lähistöllä. Malabon lisäksi teimme yhtenä Päiväntasaajan Guineassa viettämistämme päivistä saarikierroksen, mutta siitä lisää toisella kertaa.
Hauska lukea näistä paikoista, joista ei itse tiedä yhtään mitään. Nuo maan öljyvarannot tuli yllätyksenä. Luulin, että vain Libya ja Algeria tuottavat öljyä Afrikassa, mutta näköjään väärin luulin. Parque Nacional de Malabo näyttää kyllä todella hienolta, siellä viihtyisin varmasti.
Kiitos Mikko! Guineanlahden rannikolla on öljyä monen muunkin maan alueella kuin Nigeriassa, joka lienee tältä alueelta yksi tunnetuimpia öljyntuottajia. Valitettavasti missään näissä maissa ei kuitenkaan ole Norjan mallia, jossa öljyn tuoma varallisuus pysyisi maassa ja etenkin sen kansalaisilla.
Rottaidean toteutus olisi kyllä äärimmäistä blogikontenttia :D Siitä ei ole kauaa kun Air Francen Intiasta lähtenyt lento laskeutuikin Turkmenistaniin jonkun teknisen vian vuoksi ja matkustajat majoitettiin pikaviisumeilla hotelliin. Olisin melkein halunnut olla tuon lennon kyydissä!
Malabo ei näytä ihan niin mielenkiintoiselta kuin olisin toivonut. Katedraali on sentään komea. Saiko nuo kaupunkinäkymät ja markkinakuvat valokuvata ilman valituksia?
Ajatus 54 tyhjänä seisovasta, afrikkalaisittain varmasti aika hulppeasta huvilasta on täysin absurdi. Antaisi ne nyt vaikka yläluokalle asuinpaikaksi tai jotain.
São Tomélla seurasin kahvin valmistusta samalla tavoin plantaasilla. Kaakaoplantaasi olisi oikeastaan mielenkiintoisempi, vaikka se lopputuote lienee aika tummaa ja kitkerää suklaata tuolla päin.
Kiitos Daniel! Olen nuorempana omistanut monen monta hamsteria ja kasan valkoisia hiiriä, joita piti vielä listiä ajoittain, ettei “kasa” olisi kasvanut liian suureksi. Siitä ei ole pitkä matka rottiin, niitäkin pidetään myös kotieläiminä. No tosin edes kokemus kotieläinrotista ei varmasti auttaisi pitämään Conakryn rannoilta mahdollisesti löydettävissä olevaa rottaa aloillaan :-)
Kaupungilla sai pitkälti tehdä mitä vaan, sillä ihmisiä oli kovin vähän, myös kieltämään mitään. Toki normaalit käyttäytymissäännöt pätevät täälläkin, eli tapaan kuvatessani nostaa kameran/puhelimen näkyvästi kuvausasentoon ja samalla esittää kysymyksen tai olla ainakin kysyvän näköinen, jos kyse on yksittäisistä ihmisistä. Joku kieltäytyy, jollekin se on ok, mutta näinhän on kaikkialla.
Ja suklaasta olet ihan väärässä, kaikkia mahdollisia makuja oli, myös maitosuklaata, erilaisilla marjoilla maustettuja ja sitten tietysti eri prosenttisia ehkä alkaen 50% ainakin 80% asti, joka varmaan olisi jo ollut kitkerää. Valkoistakin suklaata oli. Sääli vaan, että olimme jatkamassa kierrosta helteessä ja sen jälkeen jo taas lennolle, joten vaikka niitä olisi saanut kaupasta vähän rohmutakin, niin ei oikein olisi kannattanut.
Nyt alan kyllä jo epäillä, että Lasse on väen väkisin halunnut Fugeen ja olet vastentahtoisesti lähtenyt mukaan ja hoitanut sitten ongelmamatkan omalla tavallasi… https://www.is.fi/ulkomaat/art-2000011802581.html
No joo, en voinut hillitä itseäni, kun sattui niin sopiva uutinen :)
Suklaasta onkin hyvä olla väärässä, nimittäin jos valikoima on tuollainen, niin olisi yksi syy lisää lähteä Malaboon!
Kiitos juttulinkistä! Siis, jyrsijää ei edes tarvitsi olla matkassa, riittää, että mainitsee moisen nähneensä. Välillä Conakry – Bamako – Lome maininta olisi myös siis pitänyt tehdä juuri teknisen välilaskun aikana Bamakon kentällä, mutten olisimme päätyneet takaisin Conakryyn tai sitten suoraan Lomeen, joka lienee Askyn kotikenttä. Fugessa olimme kerran viikon ja koko marraskuisen viikon taisi sataa vähemmän tai enemmän, tulviksi asti, kuten kai tänä talvenakin, eli ei mennyt jatkoon. Malaga vähän isompana kaupunkina kiinnosti toisenkin kerran, miksei ainakin teoriassa vaikka kolmannenkin joskus vielä, onhan se monella tapaa helppo kohde.
Ai että! Olisi melkein jo vaatinut vlogia, jos olisitte lähteneet toteuttamaan rottasuunnitelmaa. Uskoisin, että Conakry on varsin rottaisa kohde, mutta itse olen nähnyt rottia vain Nouakchottissa, São Tomélla ja hotellin respassa Banguissa. Myös N’Djamenan Radisson Blussa on kuulemma ollut rottia hotellihuoneissa.
Tuo tuli itsellekin yllätyksenä, että tosiaan 2.1.2026 lähti Malabolta pääkaupunkistatus. Sikäli historialliseen aikaan vierailitte kaupungissa.
Kiitos kommentistasi :-) Ei olisi tarvittu vlogia, sillä jos moista olisi lähtenyt toteuttamaan, niin siitä olisi varmasti syytä olla hiljaa ainakin seuraavat kymmenen vuotta vai mikähän moisen ilkivallanteon vanhenemisaika rikos- ja korvausoikeudellisessa mielessä mahtaisi olla. Viimeisimmät selkeät rottahavainnot ovat Dilistä, Itä-Timorista ja Paramaribosta, Surinamesta, vaikka kyllä kai niitä Conakryssa on. Librevillessäkin on, päätellen ainakin hienoksi luokiteltavan ranskalaisen kahvilan etupihan rotanloukusta. Conakryssä, Noom-hotellin parkkipaikalla oli oikeastaan nyt tarkemmin ajatellen yllättävän monta pulskaa kissaa … vaikka taitavat kissat pulskistua kyllä vähän rottaa pienemmillä otuksilla.
Mielenkiintoinen kohde, jälleen kerran! En tiennyt että Afrikasta löytyy espanjankielinen maa, enkä kyllä Päiväntasaajan Guineasta juuri mitään muutakaan, joten olipa kivaa ja sivistävää lukea hieman taustoja ja historiaa tämän matkapostauksen ohessa. Vähän ristiriitaiset fiilikset tästä jäi, kuten nyt yleensä sellaisista paikoista, missä vaurauden jakautuminen on näin räikeää. Ja siis apua nuo 54 tyhjilleen jäänyttä luksus-lukaalia, ihan hullua.
Kiitos Anne! Päiväntasaajan Guinea on varmasti maa, josta jotkut ovat sitä mieltä, ettei sinne diktaattorihallinnon takia pidä mennä. Maabongarina menen kyllä – jos siihen tilaisuus on turvallisuuden, ajan, rahan ym. puolesta – jokaiseen maahan kerran kokeakseni sen itse ja kyllähän tämä vierailu kertoi omaa kieltään siitä miten asiat tuolla ovat. Kaikki ei ole toivotonta ja kaikkea kaunistakin on, mutta juuri nuo isot investoinnit kansan kannalta toisarvoisiin asioihin kertovat karua kieltään näistä hallitsijoista, joille kansalla ei ole väliä.
Hiljaisessa kaupungissa näkyy sentään tavallista kansaa torilla asiakkaina sekä myyjinä.
Mukavaa oli lyhyt kertaus maan historiasta ja nykyisyydestäkin. Vanhassa oppikirjassani “Tämän päivän maailma (1971)” on viisi riviä Päiväntasaajan Guineasta.
Kiitos Eila! Juu, ei taidettu 70-luvulla käytetyissä oppikirjoissa paljoa Afrikan eri maista kertoa. Hyvä jos koko mantereesta :-)
Diktaattoreja… ja kansan köyhyys ?Olen hyvin allerginen tällaiselle epätasa-arvoisuudelle. Puuaihe oli mielenkiintoinen; jostain syystä en ole itse tutkinut tuon matkustajainpuun nimeä aiemmin. Ne leikatun näköiset puut ovat kyllä aika varmasti leikattuja ?
Kiitos Raija! Itseäni jäi kiusaamaan nuo 3-4 kerroksiset puut, niitä nimittäin oli niin paljon, satoja, että todella iso työ olisi pitää niitä leikaten kuosissa, mutten silti ole onnistunut löytämään mistään tietoa, että onko olemassa puita, jotka itsekseen kasvaisivat tuohon tapaan.
Tässä on taas yksi esimerkki maasta, minkä koko eliitin soisi saavan jonkun kulkutaudin ja kuolevan pois. Pääsisi kansa parantelemaan elinolojaan. Toisaalta. Muuttuisiko meno? Tuskin.
Tuntuu, että puoli Länsi-Afrikkaa on täynnä jotain järjettömiä hallintopalatseja, kirkkoja joissa kukaan ei käy ja kokonaisia kaupunkeja, jotka on vaan muutettu uuteen paikkaa, koska joku presidentin isoäiti on joskus syntynyt siellä.
Ei jatkoon :D
Kiitos Anna! Taisi olla joku Aasian maa, olisiko ollut Bhutan, jossa joku hallitsijaperheen jäsen surmasi melkein koko suvun, vaikkei kai ihan kaikkia. Jospa tällaisia “aloitteita” löytyisi joissain Afikan maissakin …
En tiedä katosiko aiempi kommenttini johonkin bittiavaruuteen. Pohdin siinä tällaisten maiden korruptiota. Koko Länsi-Afrikka kun tuntuu olevan enemmän tai vähemmän täynnä rakenteellista epätasa-arvoa. Jos ei paikallinen tyranni ryöstä kansaa ja maata, niin Kiina tekee sen.
Kiitos Anna! Tuli perille, mutta jääköön molemmat tänne. Tuo Kiinan valta Afrikan useimmissa maissa alkaa kyllä olla tosi suuri.
Komppaan Mikkoa! Oli todella mielenkiintoista päästä nojatuolimatkalle paikkaan, josta ei ole ennen tiennyt oikeastaan mitään. Tuo iso puisto näytti todella kauniilta ja kiinnostavalta! Noita matkailijanpuita kuvasin joku hetki sitten Singaporessa. En ollenkaan tiennyt niiden nimeä. Hauska tieto siis tämäkin :)
Kiitos Pauliina! Päiväntasaajan Guinea on tosiaan jäänyt matkailumielessä tuntemattomammaksi, kun eihän sinne aikaisemmin oikein päässyt millään ilveellä, eli piti olla tosi motivoitunut tyyliin olen käynyt kaikissa muissa maailman maissa, joten pakko päästä vielä tännekin, joten kerään rikosrekisteriotteet, pankkitiliotteet ja mitä kaikkea viisumihakemus tapasi tarvita.