Toisen Bakun päivämme aloitimme näköalapaikalta – tai hautamuistomerkkialueelta – sama asia. Täälläkin ovat alueen erilaiset konfliktit läsnä, vapautuminen Neuvostoliitosta vaati uhrinsa, telaketjujenkin alla on täälläkin jäänyt ihmisiä ja myös täällä on uhreja Vuoristo-Karabahin ja Nakhchivanin alueiden omistuksesta käytyjen sotien jäljiltä. Punaiset neilikat ovat täälläkin rivissä siinä missä Armeniassa. Opimme myös, että punaiset neilikat kuuluvat Kaukaasiassa vain haudoille, niitä ei kannata tyttöystävälle tarjota.
Näköaloja alue tarjosi niin Liekki- torneihin kuin Kaspianmerelle. Ja vanhaan kaupunkiin.
Mutta ennen sitä vielä takautuma vanhempaan historiaan.
Qobustan, Unescon maailmanperintökohde sekin, sijaitsee n. 65 km kaupungin ulkopuolella ja menimme sinne autolla – ”matkatyyppimmehän” on ollut sellainen, että muutamaa vapaapäivää lukuunottamatta käytössämme on ollut etukäteen tilattu auto kuljettajineen ja paikallisopas.
Qobustanista tuli mieleen Norjan Alta, hyvä museo, täytettyjä eläimiä ja muinaisia eläin- ja muita piirroksia kivissä ja kallioissa. Lisäksi täällä oli liskoja turistien ilona. Ja oppaan tabletti ja sen videonpätkät: onhan se ihan kiva ensin katsoa kalliolta näkymää Kaspianmerelle ja sen jälkeen katsoa samasta paikasta videonpätkä, jossa Pierce Brosnan ajaa autolla siitä elokuvassa Kun maailma ei riitä.
Qobustanista palasimme Bakun vanhaan kaupunkiin – näkemättä tällä kertaa mutakraattereita, jotta päivästä autossa ei tulisi turhan pitkä, mutta ehkä tällä matkalla on nähty riittävästi ilman niitäkin.
Vanhassa kaupungissa näimme shaahin vanhan palatsin alueen ja moskeijan, Unesco-kohde tämäkin (Shirvanshahs’ Palace), vanhan kaupungin kujia ja runsaasti lukuvuoden viimeisiä päiviä kaupungissa retkillä viettäviä iloisia koululaisia. Vanhan kaupungin kierroksen päätimme Neitsyttornille, jonka historiaa mielenkiintoisemmaksi asiaksi nousi läheisen talon seinään rakennettuihin satoihin pääskysenpesiin sieltä muuttamaan saadut pääskyset.
Historiaahan olimmekin saaneet jo edellisenä päivänä hyvin tarjoilun pienen annoksen Heydar Aliyev -keskuksessa, kansanmusiikkisoittimia ja musiikkinäytteitä niistä, kauniita pukuja eri alueilta, mattoja, koruja. Ja jos vaikka historiasta ei välittäisi pätkääkään, niin keskus on arkkitehtuuriltaan ehdottomasti näkemisen arvoinen – niin huikeita valkoisia portaita kun siellä en ole missään nähnyt tätä ennen. Myös museon keidasmaista kahvilaa voin suositella – moderni menun tablettitoteutus tekee tilaamisenkin helpoksi, siinä missä se kaikkialla Bakussa ei sitä välttämättä ole.
Toisen Bakun päivämme lopuksi käytimme iltakävelyllä Kaspianmeren rannalla – bulevardi tuntuu olevan hyvä kohde vuorokaudenajasta riippumatta, tässä kaupungissa, öljykenttien keskellä kun ei valaistusta tarvitse säästellä ja niin puistotkin rakennukset ovat illalla hyvin ja hienosti valaistuja.
Erikoismaininnan ansaitsee myös iltapalapaikkamme, suosikkikahvilani Baltiasta muutaman vuoden takaa, Double Coffee, on löytänyt tiensä myös Bakuun. Ja taso oli entisellään, eli erinomainen. Parin viikon takaisen Vilnan matkamme yhteydessä yritin tarkistaa Vilnan Double Coffeen sijainnin ja siinä yhteydessä opin, että ketju onkin poistunut Liettuasta ja Virosta, mutta siinä samalla huomasin, että Bakussa sellainen on, joten ihan sattumalta emme sitä miljoonakaupungissa löytäneet.
Viimeisen Bakun päivämme käytimme mm. pieneen veneretkeen Kaspianmerellä. Laivat, ainakin tämä, lähti Hilton-hotellin edustalta, ja puolen tunnin kierros maksoi 3 manita (3 euroa) per nuppi. Ainoa pieni haaste oli aikataulukäsitteen venyvyys, tai ehkä aikataulua ei juuri ollutkaan – edellisenä iltana olimme ilman yhteistä kieltä selvittäneet jotenkin lipunmyyjän kanssa, että aamun ensimmäinen risteily lähtisi klo 12 ja olimme sitten paikalla jopa ennen sitä, mutta käytännössä alus irroitti köydet vasta klo 12:50. Ehkä se odotteli vielä, että laiva suunnilleen täyttyisi ja vaikkei se nyt täyttynytkään, niin väkeä kertyi sitten kai kuitenkin ”riittävästi” tuohon mennessä.
Ja kävimme me parissa näistä putiikeistakin …
