Monroviassa, Liberian pääkaupungissa, nähtävyydet ovat vähissä, mutta ne muutamat, joilla vierailimme, nivoutuivat hienosti köyhän maan epätavalliseen historiaan.
Providence Island
Aloitetaan alusta, tarkemmin ottaen Liberian valtion alusta. Tähän sopii parhaiten Providence Island Mesurado-joen ylittävän Gabriel Tuckerin sillan alla. Silta on saanut nimekseen sen suunnitelleen insinöörin nimen – hyvä insinöörit!
1800-luvun alkupuolella Yhdysvalloissa syntyi liike, joka kannatti vapautettujen afrikkalaisten palauttamista Afrikkaan perustamaan uusia siirtokuntia. Tämä johti vuonna 1822 perustetun Liberian siirtokunnan syntymiseen, josta myöhemmin kehittyi itsenäinen valtio. Vuonna 1847 Liberia julistautui itsenäiseksi tasavallaksi. Maa oli Afrikan ensimmäinen itsenäinen valtio ja samalla ainoa Afrikan valtion Etiopian ohella, joka ei missään vaiheessa päätynyt siirtomaavallan alle. Maa on myös yksi maailman vain kolmesta entisten orjien perustamista valtioista. Ne kaksi muuta ovat Sierra Leone ja Haiti. Alkuvuosina maata hallitsi afrikkalais-amerikkalainen siirtokuntayhteisö, ja valta keskittyi pääasiassa Yhdysvalloista kotoisin olevien ryhmien käsiin. Tämä johti syvään jakoon maan sisällä afrikkalaisten ja paikallisten heimojen välillä.
Providence Islandille laskeudutaan Gabriel Tuckerin sillalta sinipunavalkoisia portaita pitkin. Siinä missä Sierra Leonessa monet asiat ovat sinivihreävalkoisia, niin Liberiassa värit ovat sinipunavalkoisia. Lippu näyttää ensi vilkaisulla Yhdysvaltain lipulta, mutta tähtiä on vain yksi. Saarella meitä houkuttelee ensin sinipunavalkoinen laiva, joka tosin osoittautuu vaan laivanmuotoiseksi rakennelmaksi. Laivan kannella Yhdysvalloista palaavat afrikkalaiset kohtaavat paikalliset heimot. Kannella on myös patsas jostain tyypistä, jonka pää on peitetty, mutta olkoon, emme me nyt oikeastaan ajatelleet oppia jokaista yksityiskohtaa tämän(kään) maan historiasta.
Edit: Liberian oppaamme palasi vielä tähän huivipäiseen patsaaseen (jutun otsikkokuvassa) meille. Tekeillä on patsas maan edellisestä presidentistä, joka taisi kyllä olla parempi jalkapalloilijana kuin presidenttinä. Huivi siksi, että patsas ja etenkin kasvot ovat vielä kesken!
Saaren toisella puolella meille esiteltiin entiset, nyttemmin jo myrskyissä kaatuneet, rauhan puut, mutta ei hätää, niiden rinnalle on jo istutettu uusi – kyllä se tästä, rauha. Vähän toisenlainen rauhanpuu on koottu luovutetuista aseista. Kiipeämme vielä pienen saaren rannalle katsomaan paikkaa, jossa maihinnousu aikoinaan tapahtui. Syystä tai toisesta laiva rantautui tälle pienelle saarelle Mesurado-joen keskellä eikä joen mielestäni varsinaisille rannoille. Lopuksi käymme vielä lämmittelemässä varsinaisessa museossa, jossa yksinkertaisin oleelliset asiat loistavasti tiivistävin teoksin kerrataan vielä tapahtumien kulkua. Suosittelen, Providence Islandia, joka on muuten jopa ehdolla Unescon maailmanperintökohteeksi.
Liberian vaakunassakin esiintyvät laiva ja tykki -symbolit
Providence Islandilta on kiva näköala kaupunkiin
Toinen kaatuneista rauhan puista ja saaren rannan kiviä, joita pidetään kohtana, jossa palaavat orjat nousivat maihin
Alkuun kauppa oli vaihtokauppaa ja tulijoiden ja alkuasukkaiden asumukset eri näköisiäKansallismuseo
Jonkin aikaa asiat menivätkin ihan hyvin, vapautettujen orjien mielestä varmasti reippaasti paremmin kuin elämä orjina. 1900-luvun alkupuolella Liberia koki taloudellista kasvua. Kumi, kahvi ja kaivosteollisuus tuottivat tuloja. Poliittinen valta pysyi kuitenkin keskittyneenä muutamille suurille, Yhdysvalloista saapuneille perheille, mikä aiheutti laajaa tyytymättömyyttä ja epätasa-arvoa. Liberian tarinassa taitaa olla vähän samaa kuin monessa löytöretkitarinassa, jossa kerrotaan, miten joku “löysi” maan tai toisen silloin ja silloin. Löytöretkeilijä seurueineen löysi, mutta kyllä siellä jo asuneet ihmiset olivat aina tienneet paikan olevan täällä.
Liberiassa, vaikkapa maan kansallismuseossa, kerrotaan miten maassa elää 16 heimoa nyttemmin enemmän tai vähemmän sovussa keskenään. 1960-luvulla ja 1970-luvun alussa Liberia koki kuitenkin levottomuuksia ja poliittista vastarintaa. Tämä johti lopulta vuoden 1980 vallankaappaukseen, jossa sotilas Samuel Doe kaappasi vallan. Doe kuului Krahn-heimoon, hän edusti siis alkuperäisväestöä, mutta oli saanut sotilaskoulutuksensa Yhdysvalloissa. Doe’n hallinto oli kuitenkin autoritaarinen ja levoton, ja se johti sotilaallisiin konflikteihin ja kansannousuihin.
Kansallismuseossa joudumme aloittamaan aikojen alusta, savimajoista ja joulupukinkin näköisistä muinaisista hahmoista, mutta melko pian saamme museo-oppaan siirtymään museon toiseen kerrokseen, joka kertoo tarinat Liberian sisällissodista ja Ebola-vuosista. 1990-luvun alussa alkoi ensimmäinen Liberian pitkistä ja tuhoisista sisällissodista, jotka jatkuivat vuoteen 2003 asti. Sodissa oli useita osapuolia ja ne aiheutti valtavaa inhimillistä kärsimystä ja tuhoa maassa. Sodan lopettamiseksi solmittiin rauhansopimus ja YK lähetti rauhanturvajoukkoja valvomaan tilannetta.
Pieni mutta ihan pippurinen kansallismuseo – pihassa tietysti kokoelma entisten hallitsijoiden autoja
Teoriassa museossa ei olisi saanut kuvata, mutta käytännössä museo-opas ei tuntunut panevan pahakseen. Oikealla hedelmällisyyspatsas.
16 heimoa ja 15 aluetta, joista valitettavasti tutustuimme vain muutamaan (sisämaasta olisi saanut Nomadmania-pisteenkin, mutta siellä emme käyneet)
Ducor Intercontinental -hotelli
Sisällissotiin (ensimmäinen 1989-1997, toinen 1999-2003) liittyy myös kukkulalla Monrovian kaupungin yllä sijaitsevan Ducor Intercontinental -hotellin rauniota. Kun ihmisillä ei ollut mitään, vietiin hotellista lopulta kaikki myytäväksi tai muuten hyödynnettäväksi kelpaava. Vuonna 1960-avattu hotelli oli aikoinaan arvostettu ja ylellinen hotelli, jossa monet sen ajan hallitsijat ja muut julkkikset tapasivat vierailla. Hotellilta oli – ja sen pihalta edelleen on – upeat näkymät niin Monrovian kaupunkiin kuin Atlantin valtamerelle. Näkymä Atlantille olisi tosin vaatinut kiipeämisen hotellin katolle, mutta hotellin raato ei oikein houkutellut kiipeämisurakkaan. Hissitkään eivät jostain syystä toimineet :-)
Hotellin uima-allas on kuulemma jonkun entisen presidentin jalanjäljen muotoinen. Oppaamme kertoo myös tarinaa miten Muanmar Gaddafi aikoinaan hyppäsi ponnahduslaudalta altaaseen ase kädessä. Aulan marmoriportaita pitkin on ennen tavattu laskeutua iltapuvuissa, mutta tällä kertaa portaiden oli tyytyminen melko hikisiin turisteihin ryppyisissä capreissa.
Hotellista on kuulemma jo yli 15 vuotta sitten solmittu jonkinlainen sopimus sen uudelleen rakentamisesta, mutta homma ei ole edennyt ja sen tulevaisuus on edelleen epävarma.
Intercontinental-ketjun jonkinlaisella arkistosivustolla on joitain kuvia hotellista sen loiston päiviltä.
Vanha hotelli nousee korkealle kaupungin ylle
Hotellin yhteydessä oli myös iso vesitorni (tuon betonipinnan alla)
Lagosissa tutustuimme sikäläiseen valtavaan slummialueeseen, mutta Monroviassa tyydyimme katsomaan tätä vain korkeuksista
Alue on aidattu ja vartioitu, ilman opasta matkamme olisi tyssännyt tälle kyltille.Liberiassa kävimme katsomassa toistakin sodan runtelemaa hotellia hiukan kaupungin ulkopuolella, mutta siitä enemmän vähän myöhemmin. Matkalta tuoreeltaan julkaisemiamme kuvia myös Hotel Africasta voit halutessasi katsoa tämän jutun Facebook-linkeistä jo nyt.
Ebola-vuodet ja 26 presidenttiä
Kansallismuseon yhteydessä on myös Centellial Pavillion, maan itsenäisyyden kunniaksi vuonna 1947 rakennettu halli, jonka pylväitä koristavat maan kaikkien presidenttien kuvat ensimmäisestä, amerikkaissyntyisestä Joseph Jenkins Robertsista nykyiseen jalkapalloilijaan, George Weahiin. Museo-opas aloittaa esittelyt presidentti presidentiltä, mutta koska niitä on maassa kohta parinsadan vuoden aikana ehtinyt olemaan aika monta, pyydämme paikallisopastamme puuttumaan asiaan ja kompromissina siirrymme ensimmäisestä (tai toisesta) melko suoraan Ellen Johnson Sirleafiin, joka valittiin presidentiksi maan ensimmäisillä demokraattisilla vaaleilla sisällissotien jälkeen vuonna 2005. Samalla hänestä tuli ensimmäinen Afrikan mantereen naispuolinen valtion johtaja. Hänen kaudestaan alkaen Liberia on pyrkinyt toipumaan sodan jäljiltä ja rakentamaan kestävää rauhaa ja taloudellista kehitystä.
Toipuminen ei kuitenkaan ole ollut helppoa, sillä entisten haasteiden päälle Liberiassa, kuten naapurimaassa Sierra Leonessa, puhkesi Ebola-kriisi, joka vaikutti kaikkeen vuosina 2014-2016. Sairastuneita oli 10 675, joista 4 809, eli n. 45 prosenttia menehtyi. Jos kuolleisuus koronaviruksen kohdalla oli alle 3 prosenttia ja se sulki tehokkaasti koko mailman pitkäksi aikaa, niin voi vaan kuvitella minkälaista Liberiassa oli noina vuosina!
Kansainvälisestikin arvostettua Ellen Johnson Sirleafia seurasi vuonna 2017 George Weah, entinen jalkapalloilija, joka voitti vuonna 1995 FIFA:n Kultaisen pallon parhaana pelaajana. Weahin presidenttikautta värittivät paitsi maan ongelmat myös sekä Liberian että Yhdysvaltain kansallisuuden omaavan presidentin viihtyminen enemmän maan ulkopuolella, vaikka jalkapallon merkeissä, vaikka Qatarissa, kuin Liberiassa. Hänen kautensa jäikin sitten yhteen ja uudeksi presidentiksi valittiin 2023 Joseph Boakai, joka toimi Ellen Johnson Sirleafin varapresidenttinä.
26 Liberian presidentin tarinasta onnistuimme siis välttämään yli kaksikymmentä, mutta lopuksi jouduimme kyllä vielä hetkeksi pysähtymään maan pitkäaikaisimman presidentin, William Tubmanin (vallassa 1944-1971, lähes 28 vuotta) haudalle. Näyttää siis Liberiallakin olleen Kekkosensa. Hän jäikin sitten toiseksi viimeiseksi “maahanmuuttajapresidentiksi”.
Naispresidentistä ulkomailla viihtyvään jalkapalloilijaan
Liberian ensimmäinen presidentti ja maata pisimpään hallinnut presidentti
Maan ensimmäinen kristillinen kirkko sijaitsi kansallismuseon naapurissa – Liberia olikin yllättävänkin kristillinen maa tuolla seudulla, kristittyjä on kansasta melkein 90%.
Jaa a, mitenköhän kauan tuo Ducor Intercontinental -hotellin raunio mahtaabolla pystyssä (ilman uudelleen rakentamista). Kuvien perusteella kunto alkaa jo lähennellä joitain Tšernobylin rakennuksia, eikä kovin paljoa huonompi kuntoiseen rakennukseen mielellään menisi. Tuosta Liberian valtion perustamisesta taustoineen olisikin mielenkiintoista lukea joku kirja. Olen ymmärtänyt, että Etelävaltiot kuitenkin pitivät edelleen kiinni orjuudesta noina vuosikymmeninä.
Kiitos Mikko! Juu, ei ihan vakuuttanut tuon hotellinraadon kunto – ei ainakaan niin paljoa, että olisi innostanut kiipeämään sen katolle, ei vaikka tarjolla olisi ollut minkälaisia näköaloja! Itsekin mietin, että pitäisikö joskus yrittää vielä paneutua tuohon vapautettujen orjien Afrikkaan palauttamiseen, miten kuvio toimi ja miten päädyttiin juuri näille rannoille.
Se että Gaddafi on hypännyt aseensa kanssa altaaseen, varmaan pitää jopa paikkansa. Kun turisteja ei käy, ei ole ollut tarvetta kehitellä heidän varalleen hauskoja höpöhöpötarinoita.
Se taas, että hotellit kunnostettaisiin käyttökuntoon, taitaa olla vähän pidempi projekti. Mistähän niihin löytyisi asiakkaitakaan tätä nykyä… Gaddafin rakennuttamia hotelleja on Länsi-Afrikka täynnä, mutta kun ei ole enää Gaddafia, niin ei taida Libyastakaan herua apua remonttiin.
Kiitos Anssi! Tuo taitaakin olla hyvä huomio, että turisteja on niin vähän ja satunnaisesti, että turisteille tarkoitetut legendat eivät oikein ehdi kehittymään. Ja totta tietysti tuokin, että hotellin massiivinen kunnostus / uudelleen rakentaminen vaatisi edes jotenkin kannattaakseen asiakkaita ja ne taitavat ainakin toistaiseksi olla vähissä.
Ehkäpä Amerikasta palanneet jäivät saarelle siksi, että tuolla alueella jo asuneet afrikkalaiset eivät varmaan olleet kovin iloisia Amerikan-yllätyksestä. Helpompi puolustautua siellä saarella? En tiedä.
Kuulostaa, ja piirroskuvien perusteella näyttää, jotenkin siltä, että entiset orjat ryhtyivät yhtäkkiä uusiksi isänniksi ja jos eivät nyt ihan suoraan orjuuttaneet alueella asuneita niin melkein kuitenkin. Ei mikään kunniakas historia.
Monrovian rakennukset näyttävät yllättävän värikkäiltä. Tulee mieleen köyhä Aasia enemmän kuin Afrikka.
Naispresidentti taitaa olla Afrikassa aikamoinen harvinaisuus.
Kiitos Daniel! Kuten tuossa Mikolle jo totesin, niin melkein tämä paluumuutto voisi olla hienoisen tutustumisen arvoinen asia. Ja tosiaan, tuolle rannikolle tupsahtaneet amerikkalaiset onnistuivat pitämään valtaa tuolla yli 100 vuotta, vaikka määrällisesti heitä oli kait alle 10 prosenttia alueen väestöstä. Muutama naispresidentti tuolla mantereella on/on ollut, tosin monet tilapäisesti jossain vallanvaihtotilanteessa, vaaleilla valittuja vähemmän.
Mitenkähän pitkä opastus teille olidi tullut, jos opas olisi kaikki presidentit läpikäynyt. Pahin juttu on, kun opas kertoo huonolla englannilla historiajuttuja, joita muutoinkin huonosti osaan / en ole niin kiinnostunut
Kiitos Mari! Kahden hengen ryhmämatkoilla, jotka toteutetaan paikallisen, toki englantia, puhuvan oppaan kanssa on kyllä hyvä osata kieltä jotenkin sujuvasti. Näissä maissa, Nigeria, Sierra Leone ja Liberia hyvänä puolena oli, että kaikissa maissa puhutaan yleisesti englantia, tosin afrikkalaisella murteella. Mutta toki, kuten tässäkin tapauksessa, opastus joustaa kyllä tarvittaessa – kun sanot, että siirrytään seuraavaan aiheeseen/kohteeseen, niin kyllä näin yleensä tapahtuu.
Wow, olipa hyvin ja syvällisesti taustoitettu artikkeli! Opin valtavasti uutta Liberiasta. Paljon todella kiehtovia juttuja, vaikka samalla toki myös surullisia piirteitä maan historiassa ja nykyisyydessä paljon. Todella mielenkiintoista lukea asetelmasta, jossa entiset alistetut orjat ovatkin yhtäkkiä uusia siirtomaaherroja. Ei se ihan tyypillisin kolonialistinen asetelma! Mua henkilökohtaisesti kiehtoo hylätyt ja autioituneet paikat, joten tuo hotelli vaikuttaa kyllä mielenkiintoiselta paikalta. Hullu tuo Gaddafi-tarina, mutta jotenkin ei yhtään vaikea kuvitella! Paljon on ollut Liberialla haasteita, ja jos jonkinlaista johtajaa, mutta tietyllä tavalla hienoa kuulla, että juuri se ensimmäinen ja toistaiseksi ainoa naispresidentti sai aikaan edistysaskelia parempaan suuntaan.