Viime päivinä Suomen pakolaiskeskustelussa on keskusteltu myös ruuasta. Ja erityisesti leivästä. Suomalainen valmiiksi viipaloitu teollinen leipä ei ole kelvannut irakilaisille.
Äskettäin Iranista palanneena ymmärrän irakilaisia – oletan, että irakilainen ruoka on melko samanlaista kuin iranilainen.
Iranissa jokaisella aterialla on ohutta vaaleaa leipää, joka parhaimmillaan on lämmintä ja hiukan kosteaa ja huonoimmillaan teollisesti valmistettua paperinohutta kuivempaa suomalaisen lapinrieskan tapaista leipää. Kumpaakin syön mieluummin kuin täkäläistä paahtoleipää sellaisenaan.
Olympian Iranin matkalla oli täysihoito. Ruokajuomia lukuunottamatta.
Tosin nekin olisivat hyvin voineet sisältyä, sillä kaikki juomat olivat saman hintaisia ja koska alkoholia ei maassa ole, niin kukaan ei yleensä yhtä, korkeintaan kahta tölkkiä enempää mitään per ateria juonut.
Itse en yleensä juo olutta, paitsi saksassa Berliner Weissia siirapin kera isosta maljasta. Oluesta pitävien suosikki Iranissa oli Bavaria-merkkinen alkoholiton olut. Iso osa oluista oli maustettuja: sitruunaolutta, pomeranssiolutta, mango-olutta, trooppista olutta. Loppumatkasta minäkin aloin juoda muiden vaihtoehtojen puutteessa trooppista olutta. Vitsailimme jopa, että myydäänköhän sitä lentokentällä, että voisi ostaa sitä kotiinkin.
Olympian valitsemissa lounas- ja illallispaikoissa hygeniataso oli hyvä. Alkuruokana oli yleensä salaattia, jota söimme viikon ongelmitta. Yleinen vaihtoehto oli myös ohrakeitto, josta siitäkin monet pitivät – minä en uskaltanut kokeilla.
Pääruokavalikoima Kari Mäntysalon matkarunon sanoin oli vaatimaton:
Vaatimaton valikoima,
varsin vähän vaihtelua:
kebab kerta kerran jälkeen –
kana, kala, nauta, lammas.
Eli naudan- tai lampaanlihakebabia tai kanaa, kokonaisena tai vartaassa, välillä samassa vartaassa lammasta ja kanaa. Vain sika puuttui, tietysti, islamilaisessa maassa.
Kalaakin oli tarjolla muutamaan kertaan, mutta se arvioitiin keskimäärin kuivahkoksi ja jätimme ne väliin.
Lähes jokaisella pääruokalautasella taisi aina olla kaksi paistettua tomaattia.
Tuo hiukan ehkä epäilyttävän näköinen ruskea kastike, jossa olevan kanan hiukan haarukalla kaivoin esiin ennen kuvan ottamista, oli ehkä yllättäen yksi parhaista Iranissa syömistäni ruuista: kanaa pähkinägranaattiomenakastikkeessa, jota syötiin, tietysti, riisin kanssa.
Pääruokakuvista nähnee myös, että sikäläinen riisi on kuivempaa ja irtonaisempaa kuin ainakaan työpaikkaruokaloissa Suomessa tarjottava riisi. Tältäkin osin ymmärrän jossain määrin turvapaikanhakijoiden kommentteja ruuastamme. Jos riisi on ruokavaliossa hyvin keskeisessä asemassa ja se on kovin erilaista kuin mihin on tottunut, niin onhan se iso asia.
Tyypillisin jälkiruoka oli hyytelö. Suomessa en muista näitä syöneeni vuosikymmeniin.
Joskus tarjolla oli myös tuoreita hedelmiä ja joskus makeaa granaattiomenamehua.
Kahvia ei välttämättä aina ollut tarjolla edes aterian jälkeen: kahvi on Iranissa kallis ylellisyystuote. Teetä ja kivan värikästä sokeria oli sen sijaan aina tarjolla.
Pirkon lempijuomaa Pepsi Maxia ei maasta tainnut löytyä kuin muutama tölkki. Cola Zeroa sen sijaan pienellä hakemisella löytyi kaikista näistä isommista kaupungeista, ei välttämättä joka ravintolassa. Tölkin hinta vaihteli 12 000 – 30 000 rialia (0,35 – 0,90 euroa). Kyyroksen haudan matkamuistomyymälässä olisivat halunneet 40 000 rialia, mutta siinä vaiheessa aloimme jo tinkiä ja hinta laskikin heti 30 000 rialiin.
Mehutetrojakin ostimme välillä retkipäiviin. Viimeiset käyttöpäivät olivat kyllä yleensä kaukana menneisyydessä! Tai sitten eivät, sillä emme tulleet oikein ottaneeksi selvää, että missä päivässä persialainen kalenteri oli menossa. Näyttäisi tänään (7.10.) olevan 15.9.1394, joten ehkä tämä mehu oli ihan ok – maku ainakin oli.
Ruuan hintatasosta ravintoloissa meillä on valitettavan vähän tietoa tuon matkaan sisältyvän täysihoidon takia, itse maksettuja aterioita nautimme vain muutamia ja niiden osalta voisimme todeta, että hyvän pääruuan saa alle 10 eurolla hyvätasoisessa ravintolassa. Vaatimattomammissa pienemmissä ravintoloissa luultavasti alle 5 eurolla.
Ruokalistoja lukiessa on hyvä selvittää itselleen ovatko hinnat rialeissa vai tomaneissa, onhan ero 10 kertainen, 35 000 rialia on euron verran (tätä kirjoitettaessa syksyllä 2015), mutta 35 000 tomania onkin 10 euroa.
Ja vielä lopuksi, jos et jo puolessa välissä tätä juttua klikannut itseäsi Pirkon ja Karin sivuille lukeaksesi Karin matkakertomuksen runomuodossa, niin tee se nyt: siinä missä minä tarvitsen monta blogijuttua yhden Iranin matkan kuvaamiseen, niin Kari tekee sen loistavasti tiiviissä runomuodossa!
Oi, mä tykkään Lähi-idän ruuista todella! Ja se riisikin on paaaljon parempaa kuin se, mihin täällä on totuttu. Onneksi Ouluun avattiin kesällä ravintola, joka tekee hiiligrillillä juuri noita kebab-vartaita, tomaateilla ja muilla höysteillä tietty :)
Kiitos kommentistasi Heidi!
Ehken yleensäkään tapaa käyttää kovin suuria sanoa ruuasta, mutta mainiosti Iranissa ruuankin puolesta tuli toimeen.
Mielenkiintoista. Hyvä ystäväni Helsingissä on iranilaisperäinen joten olen saanut nauttia sabsista, polosta, gundista ym. Ja serkullani on puoleksi iranilainen poika.
Kiitos kommentistasi Jael!
Täytyy tunnustaa, että minulla ei iranilaisiin ruokiin liittyvä sanavarasto ihan ehtinyt kehittyä tuolla runsaan viikon reissulla, mutta ihan syötävää ruokaa siellä sai :-)