Angkorin temppeleillä lapset kulkevat perässäsi postikorttipinon kanssa ja kysyvät:
You buy postcard? One dollar, ten postcards! One, two, three …
Oppaamme kertoo tarinan, joka saattaa olla tosikin:
Pieni tyttö oli saanut hänet keskustelemaan kanssaan ja kysynyt mistä hän on ja saatuaan vastauksen Finland sanonut, että maan pääkaupunki on sitten Helsinki. Aika hyvin pieneltä kambodzalaistytöltä. Keskustelu oli sitten edennyt muutaman muunkin Euroopan valtion pääkaupungin arvuuttelulla (tietämisellä!) ja tyttö pärjäsi hyvin. Lopulta hän ehdotti, että jos hän tietää vielä seuraavankin maan pääkaupungin, niin opas ostaa kortit.
Tässä vaiheessa opas vaikeroimaan:
But, I don’t have any friends, johon myyjä riemukkaasti:
Do you know why you don’t have any friends? Because you don’t send any postcards!
Tarina ei kerro syntyikö kaupat vai ei – olisi tyttö dollarinsa varmaan ansainnutkin, mutta toisaalta lapsilta ei pitäisi ostaa mitään, jotta he eivät koulun sijaan olisi kaduilla dollareita metsästämässä.
Mekään emme ole enää vuosikausiin lähettäneet muutamaa poikkeusta lukuunottamatta postikortteja – ja ne muutamat poikkeukset ovat maailmanmatkaajaystäviämme, joiden kanssa olemme matkailleet ja joiden kanssa näillä matkoilla usein postikortteihin osallistumme.
Mutta taitaa meillä silti olla joitain ystäviä – sitten postikorttien ajan kiitos tekstiviestien ja nyttemmin sähköpostin ja Facebookin – ja tämän blogin!