Toinen retkemme Lissabonin ulkopuolelle olikin sitten käytännössä kokopäiväretki Sintraan, Capo da Rocaan, Cascaisiin ja Estoriliin. Teimme retken mukavan Tours by Locals opas/kuljettaja Susannen kanssa ja autolla, omassa 4 hengen porukassamme.
Aloitimme lyhyellä pysähdyksellä Eduardo VII:n puistossa, jonka yläosasta näkee yli Lissabonin. Opas esitteli meille myös vähän sekalisen marmoriläjän näköisen patsaan, joka kuulemma kuvaa vuoden 1974 vallankumousta, mutta se ei meitä oikein vakuuttanut, ainakaan näin kuiviltaan.
Matkalla Sintraan opas ehti kertomaan miten Lissabonin väkiluku on ollut jo jonkin aikaa vähenemään päin ihmisten muuttaessa lähikaupunkeihin ja liikennettä Lissaboniin päin perjantaiaamuna olikin paljon.
Sintra
Sintraan ehdimme sopivasti juuri ennen isompia turistiryhmiä ja ihailimme hetken kesäpalatsia ja kiertelimme sen jälkeen hiukan Sintraa, Unescon maailmanperintökohde tämäkin.
Seurueemme nuoremmat jäsenet eivät oikein museoista perustaneet ja siksi emme Sintrassa käyneet itse palatsissa. Kylässä sen sijaan testasimme pienestä suklaakupista tarjottua Ginja-likööriä ja kuulemma vain tässä kylässä saatavia ”tyyny”-leivonnaisia, piriquitoja. Romanttisen ja viehättävän näköinen kylä, kuten Lord Byron 1800-luvulta kirjoitti ”Glorious Eden”.
Sintran keskustasta jatkoimme useamman palatsin kautta rannalle ja Capo da Rocaan. Kuninkaan vanavedessä kaupunkiin muutti tietysti muukin ylimystö ja sen myötä seudulla on paljon palatseja. Pysähdyimme mm. Palacio de Seteaisissa näköaloja katsomassa, näköaloja niin laaksoon kuin ylös vuorelle Penan palatsiin, jota emme tähän retkeen olleet sisällyttäneet, vaikka hieno kohde sekin varmasti on.
Capo da Roca
Matkalla Capo da Rocaan pysähdyimme Praia das Macas -nimiselle kauniille rannalle Atlantin tyrskyjä ihailemaan ja kävimme katsomassa korkealla kallion päällä olevaa Azenhas do Mar -nimistä kylää, jonka alapuolella, meren rannalla on vanha merivesiuima-allas. Samalla saimme esimakua tuulen voimakkuudesta.
Capo da Rocalla olin käynyt isäni kanssa jo 1970-luvulla, mutta muille seurueemme jäsenille kerta oli ensimmäinen tällä Euroopan läntisimmällä niemellä. Muistomerkki ei ollut sitten 70-luvun muuttunut, mutta autot oli sentään häädetty pois muistomerkin ympäriltä. Ja tällä nimellä sitten vasta tuulikin! Kun jatkoimme Capo da Rocasta rantatietä Cascaisiin tie oli paikoitellen peittynyt hiekkaan siinä missä Suomessa sopivalla tuulella lumi nietostuu tielle.
Cascais
Cascaissa vuorossa oli lounastauko ja tyypillistä portugalilaista hiilellä paistettua, reippaasti piri pirillä maustettua kanaa.
Cascais on kiva rantakaupunki runsaan puolen tunnin junamatkan päässä Lissabonista: kalastajaveneitä, uimarantoja, pittoreskejä kujia kävellä ja kauniita katukivetyksiä.
Cascaissa halusin myös käydä katsomassa taloa, jossa isäni asui 1970-luvulla.
Olin tullut kirjoittaneeksi tarkan osoitteen tuolloin talosta ottamaani valokuvaan (Avenida Marechal Carmona 16) ja vaikkakin kadun numerointi oli sittemmin muuttunut niin onneksi osassa taloissa oli myös vanha kadunnumero, myös etsimässämme talossa.
Ja samalta se edelleen näytti, sen verran mitä sitä portilta pääsi näkemään!
Varsinainen retki lapsuuteni, tai tarkemmin ottaen teinivuosieni maisemiin Cascaissa.
Kuvat vasemmalla vuodelta 1973, oikealla vuodelta 2015.
Estoril – ja takaisin Lissaboniin
Cascaisin viereisessä Estorilin kylässä pysähdyimme sen verran, ertä kiersimme Ian Flemingiä Casino Royale -romaania innoittaneen Casino Estorilin. Casino Royalesta on sittemmin tehty parikin James Bond -elokuvaa, mutta niihin tämä kasino ei kuitenkaan päätynyt. Tässä vaiheessa päivää olimme kuitenkin jo nähneet niin paljon, että Estoril ei muuten enää säväyttänyt, vaikka ei se Estorilin vika ollut.
Viimeinen kiinnostava kohde oli pitkä Carcaveloksen ranta, jossa surffarit ratsastivat Atlantin aalloilla sankoin joukoin. Oppamme kertoo, että surffareiden määrä näilläkin rannoilla on kasvanut sen jälkeen kun Nazaren lähellä surffattiin korkein aalto ikinä, 100 jalkaa eli yli 30 metriä.
Vielä silmäys Huhtikuun 25. päivän -siltaan (joka vuoden 1973 valokuvissani on vielä nimeltään Salazarin silta) ja Cristo Rei -patsaaseen, josta ensimmäinen muistuttaa Golden Gatea ja jälkimmäinen on kopio Rio de Janeiron Cristo Rei -patsaasta, joskin hiukan sitä pienempi. Cristo Reillekin pääsisi käymään, katsomaan näköaloja sen juurelta tai nousemaan ylös, mutta tällä kertaa jätämme sen väliin – omalta osaltani kävin siellä jo 70-luvulla.
Nämä kuvat vuodelta 1973.
Sintra oli minulle rakkaus ensisilmäyksellä.
Kiitos kommentistasi! Kiva ja näyttävä pieni kaupunkihan tuo on!