Ehkä vietät osan joulusta ruudun tai kirjan äärellä. Kirjavinkkejäni saat vielä hetken odottaa, mutta tässä muutama elokuva- ja sarjavinkki. Monet tarinat ovat nykyisin nähtävissä pitkään suoratoistopalvelussa tai toisessa, joten jos kiinnostut jostain esittelemistäni elokuvista tai sarjoista, niin suurella todennäköisyydellä voit halutessasi katsoa ne vaikka heti tämän luettuasi.
Elokuvavuosi 2025
Vuoden mittaan tuli katsottua 70+ elokuvaa, muutama ihan elokuvateatterissa, muutama edelleen kirjastosta tilatulta ja lainatulta DVD:ltä, pääosa jostain suoratoistopalvelusta, mutta muutama hyväkin lentoyhtiöiden leffavalikoimasta.
Selasin läpi Letterboxiin tallentamaani pitkää listaa ja innostuin uudelleen näiden kohdalla.
Kesäkirja
Tove Janssonin kirjaan perustuvan Glenn Closen tähdittämän elokuvan kävimme katsomassa keväällä kutsuvierasnäytännössä Kotkassa – siis lähellä Klovharunin saarta, jossa sielläkin olemme joskus käyneet. Pieniin havaintoihin, yhteisiin hetkiin ja satunnaisiin keskusteluihin paneutuvaa elokuvaa oli ihana katsoa etenkin talvella – veihän se kesäisiin maisemiin ja omalta osaltani nimenomaan lapsuuden kesieni maisemiin. Tennäs, Paraisilla, ei ole ihan niin ulkosaaristoa kuin Klovharun, mutta eivät ne maisemat kovin paljoa erilaisia olleet.
Elokuvasta kirjoitinkin helmikuussa jutunkin:
Elokuva on katsottavissa HBO:ssa tai vuokrattavissa Apple-TV:sttä.
Äskettäin luin myös Sophia Janssonin elämänkerran Kolme saarta. Kirjassa Klovharunin saarella on merkittävä osa. Kaksi muuta saarta, Tonga ja Ibiza, ovat nekin mielenkiintoisia, eli suosittelen kirjaa myös ihan matkakirjana!
Varasteleva varpunen
Elokuvasta Varasteleva varpunen innostuin tietysti vierailtuamme keväällä Marseillessa. Elokuva tosin osoittautui sijoittuvan kaupungin laitamille, eli turistille tutumpia keskustan maisemia siinä ei juurikaan näkynyt. Mutta elokuvan tarina on hieno! Se kokoaa yhteen, pienipalkkaisen kodinhoitajan, kotona asuvien vanhusten ja heidän perheittensä tarinoita kauniilla tavalla. Varkaudetkin ovat lopulta pieniä ja arkisia ja syy niiden takana melkein saa katsojankin pitämään niitä oikeuttuina.
Tämänkin elokuvan kävimme katsomassa elokuvateatterissa, jonne lopulta jouduimme kesäsateessa lähes juoksemaan, kun olin katsonut huolimattomasti, että elokuva menee Tennispalatsissa, mutta Tennispalatsin kassalla totesivat, että ei se täällä mene vaan Kinopalatsissa! No onneksi välimatka ei ole hirmuisen pitkä, mutta ihan epäreilua, että Helsingissä on kaksi elokuvateatterikokonaisuutta, joiden nimi päättyy sanaan palatsi!
Eurooppalaisena elokuvana tätä ei taida juuri nyt löytyä mistään – kertooko se sitten jotain europpalaisten kyvystä kerätä rahaa kulttuurilla?
A Real Pain
Elokuva A Real Pain sai minut nostamaan Lublinia matkaidealistallamme ainakin pari pykälää. Matkaa ei ole vieläkään varattu, mutta ehkä se vielä hyvinkin mahtuisi tulevan vuoden matkaohjelmaan – Eurooppaanhan voi lähteä lyhyellä varoajalla jossain sopivassa välissä.
Elokuvassa serkukset matkustavat Puolaan ja Puolassa taisi olla Varsovasta Lubliniin junalla. Tämä olisi varmaan meillekin toimiva reitti. Juutalaisten serkusten matkan tarkoituksena on tehdä matka perheensä juurille ja holokaustin perintöön. Me matkustaisimme Lubliniin arkisemmin paitsi elokuvan uuden Nomadmania-alueen innoittamina. Ehkä jäisimme myös pois heti kerralla oikealla asemalla, vaikka syntyisihän siitä blogijuttuunkin tarinaa, jos toistaisimme tuoltakin osin elokuvan tarinaa! A Real Pain -elokuva sekoittaa onnistuneesti huumoria ja surua, mutta ehkä osaltamme tarkoituksella “väärällä asemalla” junasta poisjääminen ei tuottaisi oikein kumpaakaan.
Muutamilla keskitysleireillä olemme Keski-Euroopassa vierailleet jo aikaisemmin, mutta jos Lubliniin päätyisimme, niin toki meidänkin pitäisi käydä myös Majdanekin keskitysleirillä, joka sijaitsee ilmeisesti ihan Lublinin lähellä.
Elokuvan voi vuokrata Appe-TV:stä.
The Monk and the Gun
Viime vuoden vastaavassa vuosikatsauksessa ylistin Bhutaniin sijoittuvaa elokuvaa Koulu maailman laidalla. Bhutaniin sijoittuvia elokuvia ei ole liiaksi, mutta tämän yhden katsoimme tänä vuonna (kirjastosta lainatulta DVD:ltä) ja se ampaisi heti vuoden leffalistan kärkipäähän.
Elokuvan tarina seuraa nuorta munkkia, joka saa yllättävän tehtävän mestariltaan, samalla kun amerikkalainen asekauppias saapuu Bhutaniin etsimään harvinaista asetta. Näennäisesti kepeä juoni kasvaa vähitellen hienovaraiseksi pohdinnaksi vallasta, onnellisuudesta ja siitä, mitä modernisaatio tarkoittaa perinteiselle yhteiskunnalle. Välillä The Monk and the Gun on humoristinenkin, mutta taas seuraavassa hetkessä se herättää ajatuksia siitä, että mikä nyt sitten on oikeasti tärkeää.
Luonnollisesti Bhutanissa kuvattu elokuva tarjoaa myös upean rauhallisia maisemia, vuoria ja vuoristoteitä ja värikkäitä perinteisiä asuja, joita bhutanilaiset oikeasti käyttävät edelleen arjessa – tai käyttivät ainakin vielä 8 vuotta sitten vieraillessamme maassa.
Elokuvan voi vuokrasta Apple-TV:stä.
The Salt Path
The Salt Path tulee Suomessa elokuvateattereihin vasta tammikuun 9. päivä. Maailman parhaalla viihdetarjonnallaan ylpeilevän Turkish Airlinesin valikoimissa se oli jo marraskuussa ja onneksi tulin tarttuneeksi siihen, sillä elokuva osoittautui ehdottomaksi katsomisen arvoiseksi.
Todellisiin kohtaloihin perustuvassa tarinassa kaksi ihmistä lähtee vaeltamaan Englannin rannikon South West Coast -reittiä Devonin ja Cornwallin rannikolla lähtökohtana tilanne, jossa he ovat menettäneet asuntonsa ja toinen on sairastunut vakavasti. Reitti ei ole helpoimmasta päästä, etenkään keski-iän ylittäneelle pariskunnalle, joista toisen liikkuminen on jo välillä vaikeaa. Matkan taittaminen lähes rahattomana ei sekään tee sitä helpommaksi.
Maisemat ovat kuitenkin upeita ja vaikka vastoinkäymisiä on välillä jo niin paljon, että katsojaakin alkaa masentaa, niin kaikesta selvitään. En ole yhtään varma, että me selviäisimme – toisaalta en kyllä usko, että tuon kokoiselle matkalle koskaan ainakaan enää lähtisimmekään. Mutta elokuvana suosittelen tätä ehdottomasti, niin tarinan kuin maisemien takia.
Tappajahai 50 vuotta
Tappajahai-elokuvatkin tuli katsottua uudelleen idean 50-vuotispäivän innoittamana :-)
Sarjavuosi 2025
Myös sarjoja tuli katsottua aika monta, keskimäärin niitä valmistui lähes kaksi viikossa, mutta suosimme minisarjoja, eli jos sarjassa on sanotaan nyt yli 8 jaksoa, niin mietimme kahdesti ennen kuin siihen paneudumme. Suoratoistopalveluista meillä on vuoden mittaan varmaan jossain vaiheessa ollut tilaus useimmissa, ainakin lyhyen aikaa tietyn sarjan (vaikka White Lotus) tai houkuttelevan tarjouksen takia. Netflix on ollut käytössä 2/3 vuodesta – ja Yle Areena tietysti koko ajan, mutta erityisesti lentomatkoja ajatellen sen rinnallakin on oltava joku muu, sillä tallentaminen Yle Areenasta ei ole ihan suoraviivaista eli turhan työlästä.
Palin in Nigeria
Michael Palinin Irak-sarjan ehdin näkemään ennen Irakin matkaamme ja ennen kuin se ehti poistua Yle Areenasta. Nigeria-sarjan näimme vasta Nigerian matkamme jälkeen, mutta silti oli todella mielenkiintoista seurata hänen matkaansa Lagosin osalta samoihin maisemiin. Benin Cityssä, Port Harcourtissa ja pohjoisessa Kanossa emme vierailleet, Kano olisikin näistä turvallisuustilanteensa osalta ollutkin jo meille vähän liian jännittävä. Port Harcourtin saatamme nähdä tammikuisella pienellä Afrikan kierroksellamme, sillä yksi lennoistamme tekee teknisen välilaskun Port Harcourtiin, Emme kuitenkaan pysähdy tähän öljyteollisuuden keskukseen.
Palinin matkailuohjelmien tapaan tämäkin antaa runsaasti tilaa paikallisille asiantuntijoille ja asukkaille ja Nigeriassakin katsoja pääsee vierailemaan monessa sellaisessa kohteessa, joihin ei ihan ensimmäiseksi perusturistina tulisi menneeksi – jos nyt perusturisti edes Nigeriaan päätyy :-)
Nigeria-sarjan jälkeen Palinilta on jo valmistunut sarja Venezuelasta, jota odottelen kovin saapuvaksi Ylen Areenaan.
Unelmien maa
Unelmien maa (Lykkelandet) -sarjan mainitsi jo aika äskettäin alkukesän Pohjois-Norjaan suuntautuneen reissumme jälkeen kirjoittamassani Koko Norja -yhteenvedossa.
Norjan muuttuminen ölhyvaltioksi on niin huikea tarina, että se ansaitsee tulla kerrotuksi monella tavalla ja tämä sarja, josta uusin kausi ilmestyi tämän vuoden keväällä (ja on edelleen katsottavissa Yle Areenassa), kertoo sen muutamien yksilöiden näkökulmasta alusta loppuun – tai vaikka sarja taitaakin tähän kolmanteen kauteen loppua, niin Norjan tarina öljyvaltiona ei toki lopu vielä pitkään aikaan.
Tarina sijoittuu niin öljynporauslautoille kuin Stavangeriin – toki Oslollakin on sijansa tarinassa etenkin vaiheessa, jossa öljyteollisuus on jo niin merkittävässä asemassa koko Norjan taloutta. Hesarin lokakuun Teema-numerossa julkaistussa jutussa nykyinen tilanne tiivistetään mm. lauseeseen ”Norja on öljy-yhtiö, johon kuuluu myös valtio.” Monessa muussa öljyntuottajamaassa vieraillessamme, viimeksi Irakissa, mietin aina välillä, että jos näissä maissa öljytulot olisi käsitelty kuten Norjassa, niin minkähänlainen tämäkin maa olisi.
Stavangerissa emme ole, vielä, olleet, mutta ehkäpä jo ensi kesänä tai syksynä sinne voisi tehdä ainakin lyhyen reissun. Finnairin lentäisi sinne suoraan maalis-lokakuun välisenä aikana tulevana vuonna.
Departure
Ystäväni kertoi jo vuosia sitten olevansa koukussa National Geographic-kanavan Lentoturmatutkinta -sarjaan, josta sitten itsekin katsoin useamman jakson. Se kävi läpi todellisia lentoturmia ja niiden syitä. Departure on fiktiota, mutta mukaansa tempaava sarja, jossa tutkitaan ensin parin jakson verran lento-onnettomuuksia ja viimeisimmällä kaudella laivaonnettomuutta Newfoundlandissa. Sarja muistuttaa myös vähän inhottavasti siitä, että totuus ei välttämättä aina ole koko totuus, sillä eri sidosryhmillä saattaa olla intressejä kertoa tarina hiukan toisin kuin mitä se oikeasti tapahtui. Päähenkilö, Kendra Malley, on kuitenkin tinkimätön.
Sarjan kaksi ensimmäistä kautta on vielä tämän vuoden, eli viikon ajan, katsottavissa Netflixissä. Kolmannen kauden taisimme katsoa MTV Katsomosta, mutta enää sitä ei siellä ole,
The Diplomat
The Diplomat on tänäkin vuonna ollut yksi niitä sarjoja, joiden seuraavaa kautta, eli kolmatta kautta mekin monen muun katsojan kanssa melkein odotimme. Sarjalla on kausi toisensa jälkeen ollut kyky lopettaa tilanteeseen, joka melkein pakottaa jatkamaan sen parissa.
The Diplomathan on nopeatempoinen poliittinen draamasarja, jossa kansainvälinen diplomatia näyttäytyy jatkuvana kriisinhallintana, valtapelinä ja henkilökohtaisina ristiriitoina. Sarjan keskiössä on Kate Wyler, Yhdysvaltojen suurlähettiläs Isossa-Britanniassa, joka joutuu tasapainottelemaan kansainvälisten kriisien, Washingtonin odotusten ja oman ammatti-identiteettinsä välillä. Kate Wyleria esittää Keri Russell, jota sattumalta seurasin jo vuosikymmeniä sitten tiiviisti Felicity-sarjan päähenkilönä.
Lontoon ja Washingtonin ohella sarja tarjoaa välillä takautumia Lähi-Idän kriisipesäkkeisiin, jossa pariskunta tapasi toisensa työskennellessään diplomaatteina ja kriisinhallinnan asiantuntijoina erityisesti Afganistanissa.
Sarja on edelleen kokonaisuudessaan katsottavissa Netflixissä.
Families like ours
Norjalaiset, tanskalaiset – ja islantilaiset – ovat tänäkin vuonna tarjonneet monta hyvin toteutettua tarinaa katsottavaksemme. Families Like Ours kertoo yhden perheen tarinan keskellä massiivista ympäristötragediaa. Ilmastonmuutoksen aiheuttama merenpinnan nousu pakottaa evakuoimaan koko Tanskan. Asetelma on mielenkiintoinen kuten kauan sitten näkemässämme näytelmässä Zambezi, jossa suomalaisperhe, joutuu pakenemaan kaoottiseen tilaan ajautuneesta Euroopasta fiktiiviseen Zambeziin. Pakolaisasetelman kääntäminen toisin päin kuin yleensä sen koemme on silmiä avaava kokemus. Hyvin toimeen tuleva tanskalaisperhekin on lopulta Ranskassa köyhälistöä ja monen tanskalaiset päätyvät Bukarestiin. Nuoret, Laura ja Elias, uhmaavat yhteiskunnan ohjeita ja melkein kuolevat kulkiessaan omia polkujaan Puolan rannikolta Saksan puolelle ja edelleen lopulta Bukarestiin. Kaikki on rakennettava uudelleen, työpaikat, koulut, ystävät ja kaikki tuntuu väliaikaiselta, vaikkei se sitä enää olekaan. Onnellisimmilla on sukua Suomessa – tosin suomalaisena en kyllä ihan allekirjoittanut sarjan loppupuolen kuvausta Suomesta. Mutta kaipa Suomessa tuollaistakin voi olla …
Sarja on katsottavissa MTV Katsomosta vaikka joulun pyhien iloksi (?).
Sarjahistoriamme talletan Serialized -sovellukseen.
Teatterivuosi 2025
Siinä missä saatoin valita “vuoden elokuvat” ja “vuoden sarjat” kummatkin pitkältä listalta, niin jos haluaisin valita viisi teatteriesitystä, niin joutuisin mainitsemaan kaikki, jotka vuoden mittaan olemme nähneet. Keskimäärin käymme vuodessa teatterissa neljä kertaa. Tänä vuonna kertoja tuli viisi: Sinun, Margot Helsingin kaupunginteatterissa, Hildur Turun kaupunginteatterissa, Loistava ystäväni Lahden kaupunginteatterissa, Amos A Svenska Teaternissa ja Nämä juhlat jatkuvat vielä Turun kaupunginteatterissa sekin.
Näistä Sinun, Margot oli suosikkini ja siitä kirjoitinkin pienen jutun jo tuoreeltaan:
Hildur ja Nämä juhlat jatkuvat vielä ovat kummatkin kevään 2026 ohjelmistossa, nyt Helsingin kaupunginteatterissa. Omasta mielestäni kummatkin toimivat kyllä paremmin kirjoina kuin näytelminä. Loistava ystäväni Lahdessa meni osaltamme jo vähän yli, olimmehan paitsi lukeneet tarinan (Pirkko), nähneet sen sarjana ja Svenska Teaternin näyttämöllä aikaisemmin. Amos A:n kertoma tarina oli mielenkiintoinen, eikä meille tuolla tarkkuudella entuudestaan tuttu.
Jutun otsikkokuvan tuotin tänä vuonna tekoälyllä ja lopetin sen muokkaamisen tuohon versioon. Lopetin, vaikka takkatuli kirjahyllyssä television alla onkin ihan älytön idea, mutta muistuttakoon se siitä, että tekoäly tekee ainakin vielä vuonna 2025 ihan älyttömiäkin virheitä!
Olen aina pitänyt todella paljon Michael Palinin matkaohjelmista. Niissä kerronta tai matkustustahti on sopivalla tahdilla etenevää ja paikallisia jututetaan. Aiemmin tuli katsottua paljonkin Lonely Planetin sarjoja, mutta niissä ärsytti erityisesti tekopirteät (nuoret) juontajat jotka “huusivat” juontoa eteenpäin ja aina kaikki oli niin mukavaa ja fantsua – silleen jenkki-formaatilla sokerilla kuorrutettua ehkäpä enemmän nuorille (lue: alle 40 vuotiaat) tarkoitettua. Toinen matkasarja josta pidän on myös englantilaisen Simon Reeve ohjelmat ja niissäkin ote on hyvin realistinen eikä hössötystä esiinny.
Kiitos Jani! Michael Palinin kirjoissa/ohjelmissa on myös takana järkevä idea, kuten Irakin osalta Eufrat- ja Tigris-jokien seuraaminen. Hotelleistakin urputetaan enemmän kuin ihastellaan niitä :-) – eli runsaasti realismia.
Hauska idea koota yhteen matkailuaiheisia leffoja ja sarjoja! Suurin osa näistä oli itselle tuntemattomia, mutta tuon Salt Pathin katsoin tänä vuonna jollain Turkish Airlinesin lennolla. Oli hyvä elokuva minusta!
Kiitos Anu! Turkishilla on kyllä aika hyvä viihdevalikoima – kuten itse siitä muistavat sanoakin!
Jotenkin tuntuu, että arki on niin hektistä, että elokuville ja varsinkaan sarjoille ei oikein ole aikaa. Sinällään tykkäisin kyllä katsoa molempia. Nuo Palinin ohjelmat kiinnostaisivat erityisesti. Janin mainitsemia Reeven ohjelmia olen joskus katsonutkin – ne ovat hyviä.
Kiitos Mikko! Päivätyön puuttuminen tuo kyllä muutaman tunnin lisää päivään :-)
Mielenkiintoinen postaus. Olen itsekin elokuvien ja ehkä vielä enemmän sarjojen suurkuluttaja ja plussaa on aina jos ne vievät katsojansa johonkin ihaniin maisemiin, jotka joko innoittavat suunnittelemaan reissua kyseiseen paikkaan tai tarjoavat mukavia muistoja, jos siellä on sattunut jo käymään. Viimeisin löytöni on Maikkarin katsomosta Hotel Costiera, joka vie huikeisiin Amalfin rannikon maisemiin. Areenan tarjonnasta olen tykännyt Mina Settembre -sarjasta, joka keskittyy pääasiassa Napoliin eli samalla suunnalla siinäkin ollaan. :D
Täytyypä perehtyä myös näihin sinun mainitsemiin sarjoihin ja elokuviin, niistä olen tainnut katsoa vain Departuren jotain kautta.
Kiitos Virpi! Mina Settembre olen pari kertaa miettinyt, mutta se, että se on jo jossain kolmannella kaudella on hillinnyt intoa edes aloittaa – tuntuu, että siinä olisi liikaa jo tarjolla samoja maisemia.
Yhden kirjavinkin poimin tästä, kiitos! Meillä taitaa olla myös Lykkelandin viimeinen kausi katsomatta. Elokuvia katsomme harvoin, eikä meillä ole suoratoistopalvelua käytössä. Sain kuitenkin myös vinkin siitä, että ohjelmia voisi ladata katsottavaksi koneessa (elisaviihde ja areena), joten toinen kiitos! En ole tullut edes ajatelleeksi moista. Yleensä en koneessa katso elokuvia, koska en jaksa (väsymykseltäni enkä muutenkaan) keskittyä kuuntelemaan niitä englanniksi.
Elokuva- ja muissa teattereissa tulee myös käytyä harvoin. Minulla ei yksinkertaisesti ole taloudellisia resursseja mihinkään “ylimääräiseen”. Sinun, Margot olisi kyllä ollut mielenkiintoista nähdä, kirjasta pidin kovasti Krista Kososen lukemana. Ehkä tänä vuonna tulee mentyä teatteriin, meille tulee Kellokosken Ruukkiin nimittäin oma miniteatteri Tinaamo ja ohjelmistoon Pienen hauen pyydystys.
Kiitos kommentistasi! Tarkennuksena, että Areenasta voi tosiaan käsittääkseni ladata vain podcasteja eikä niitäkään ihan yhtä suoraviivaisesti kuin ohjelmia vaikka Netflixistä tai HBO:sta. Elisa viihdettä en ole käyttänyt aikoihin, eli siitä ei ainakaan tuoreita kokemuksia – perustarjonta taitaa olla sillä aika niukkaa. Pääkaupunkiseudulla asuvina teatterissa ja elokuvissa käynti on oikeastaan vaan viitseliäisyydestä kiinni – teatterissa käymme joskus myös pressilipuilla, jos näytelmä on sellainen, että siitä löytyy matkailunäkökulma ja siitä on sen myötä järkevä kirjoittaa blogijuttu.
Harmi ettei tuota Varastelevaa varpusta ole katsottavissa missään (kävin jo googlaamassa). Tykkään kovasti elokuvista, joissa ihmisten tarinat kietoutuvat yhteen. Pitkäaikaisia suosikkejani ovatkin esim. Alejandro González Iñárritun onnettomuus-trilogian leffat ja niistä etenkin Babel, joka sijoittuu yhtä aikaa sekä Marokkoon, Meksikoon että Japaniin.
Kävin Lublinissa ja Majdanekissa nyt syksyllä. Keskustasta oli about 5 km keskitysleirille.
Kiitos kommentistasi! Eiköhän tuo Varasteleva varpunen jossain vaiheessa tule erilaisiin suoratoistopalveluihin, eli jos onnistut pitämään sen mielessäsi/listallasi, niin joskus voi onnistaa. Lublin kiinnostaa todella, ehkä siis syksymmällä suuntaamme vielä sinne(kin).