Afrikan eläimiä

Taisin lupailla jutulle Afrikan lintuja pariksi juttua Afrikan eläimiä.

Aikoinaan Afrikan safarit olivat oikeasti metsästysretkiä. Ovat ne tietysti sitä edelleen, joillekin harvoille, mutta pääosa meistä metsästää, jos metsästää, eläimiä enää kameralla. Ainakin omalla kohdallani monta tuntia kestävät safariajot pysyvät mielenkiintoisina kun yritän koko ajan olla kameran kanssa valmiina siltä varalta, että näemme jotain mielenkiintoista.

Okavangon suiston kahdessa leirissä, Camp Xakanaxassa ja Camp Okavangossa, teimme safareja niin autolla kuin veneellä. Camp Okavangossa auto korvattiin jaloin, eli teimme venesafarien lisäksi yhden kävelysafarin. Leirien päiväohjelmat niin Okavangolla kuin varmaan useimmissa safarikohteissa Afrikassa ovat rungoltaan samanlaisia, eli aamusafarille lähdetään heti varhaiselta aamiaiselta ja siltä palataan lounaalle. Lounaan ja iltapäiväteen välinen aika vietetään siestaa, jonka jälkeen lähdetään iltasafarille, jolta palataan sopivasti illalliselle. Tällä päivärytmillä ehdimme Camp Xakanaxassa tekemään kolme safariajoa ja yhden venesafarin. Camp Okavangossa teimme kaksi veneretkeä ja yhden kävelysafarin. Toinenkin kävelysafari olisi ollut tarjolla, mutta seitsemän safarin jälkeen päätimme lintsata yhden.

Jutun otsikkokuvassa Angolan Reed Frog – pituus ehkä 2 cm

Kuvien käsittelyrutiinini

Seitsemällä safarilla tulee otettua yksi jos toinenkin kuva. Kuvien osalta pyrin päivittäin vähintään siirtämään kertyneet kuvat kamerasta ja puhelimilta kovalevylle ja pääosin käymään ne kertaalleen läpi Lightroomissa merkiten niistä parhaat. Nämä parhaat jatkokäsittelen sitten julkaisukelpoiseen muotoon ja julkaisen valikoiman niistä – jos aika ja nettiyhteydet riittävät – Facebookissa jo samana iltana tai muutaman päivän sisällä. Myöhemmin käytän valmiiksi käsiteltyjä kuvia blogijutuissa, joita varten jatkokäsittelen sitten vielä lisää kuvia, jos tekstin myötä jostain tilanteesta tarvitaan lisää kuvia jo aikaisemmin käsittelemieni kuvien lisäksi.
Lähes kaikki julkaisemani eläin- ja lintukuvat on otettu Olympuksen Mark III kameralla ja 12-200 mm objektiivilla – hyväkään kännykkäkamera ei oikein näihin venynyt. Tuon objektiivin valovoima on heikko, mutta Afrikassa valossa se riitti hyvin.

Tätä juttua aloittaessani lajittelin valmiiksi käsittelemäni eläinkuvat omiin lajikohtaisiin kansioihinsa ja valitsin kustakin lajista muutaman mielestäni parhaan tai muuten kivoimman kuvan. Lajit ovat tässä kuvien määrän mukaisessa järjestyksessä, eli kuvia leijonasta oli kaikkein eniten ja jutun lopussa olevista sakaalista, mangustista ja oravasta oikeastaan vaan yksi terävä(hkö) kuva per laji. Tätä järjestystä voi siis pitää vähintäänkin puolitieteellisesti tutkielmana siitä, että mitkä eläimet ovat Okavangon suistoalueella yleisimpiä :-)

Leijona

Leijonaahan tavataan kutsua eläinten kuninkaaksi, joten aloitetaan tämä Afrikan eläimiä -juttu leijonasta. Leijonasta ja virtahevoista minulla oli kelvollisia (?) kuvia suunnilleen yhtä paljon, mutta muutama enemmän sittenkin leijonan kuvia, eli siksikin aloitus leijonista on paikallaan.

Leijonat ovat kaikkialla olleet niitä eläimiä, joiden ympärille safariautot kerääntyvät ja joiden sijainneista kysellään ja kerrotaan ahkerasti luonnonpuistojen radioliikenteessä. Moremin riistansuojelualue ei ollut poikkeus.

Leijonat puhvelinraadoilla

Heti ensimmäisenä iltana useimmat puistossa liikkeellä olleet autot taisivat kerääntyä päivän päätteeksi pienen kukkulan edustalle, kukkulan, jonka rinteillä makaili iso urosleijona ja useita naarasleijonia. Leijonia piti paikallaan myös saman kukkulan vierellä oleva puhvelinraato niin kauan kuin siinä riitti syötävää. Laumalla oli myös pentuja, mutta ne olivat piilossa kukkulalla kasvavien puiden alla jossain, näkymättömissä. Sinnikkäimmät autot taisivat odottaa paikalla tuntikausia – ennemmin tai myöhemmin pennutkin ehkä tulisivat esille. Me emme niitä kuitenkaan nähneet, eikä odottaminenkaan enää ollut mahdollista, sillä aurinko oli jo laskemassa.

Seuraavana päivänä päädyimme katsomaan toista leijonalaumaa, joka sekin oli keskittynyt puhvelinraatoon. Osa tämän lauman leijonista oli ehkä jo syönyt kyllikseen, sillä ne makoilivat jo tien toisella puolella pensaiden alla ja katsoivat vaan laiskasti meitä tyyliin, että mitä nyt taas …

Kävelysafarilla emme nähneet leijonia – ja parempi ilmeisesti niin – vaikka kuulemma samaisella saarellakin niitä oli havaittu ja Camp Okavangon leirimme läheisyydessä joku henkilökunnasta oli kuullut leijonien karjuntaa jonain yönä, eli olivat ne maisemissa, mutta eivät näkösällä. Petoja varten kävelysafarimme oppaalla oli ase mukana, mutta niinä kertoina, joina sitä on tarvittu, pelotusmielessä ilmaan ammuttu laukaus on kuulemma riittänyt.

Vuoden 2014 safariemme jäljiltä kirjoitin muutamista kissaeläimistä pieniä yhteenvetojuttuja otsikoilla Elämämme leijonat/gepardit/leopardit.
Leijonakokoelmaani nyt jo kohta 10 vuoden takaa voit halutessasi vilkaista tästä. Tuossa jutussa on jopa kuvia leijonista parittelemassa :-) Okavangon suistossakin näimme leijonia päivittäin, mutta määrällisesti luultavasti sittenkin vähemmän kuin vaikka Serengetissä tai Masai Marassa. Gepardeja emme tällä matkalla nähneet – Okavangon suisto taitaa olla niille turhan kosteaa aluetta. Leopardeihin palaan tässä jutussa vähän tuonnempana.

Virtahepo

Epätieteellinen menetelmäni nosti kelvollisten kuvien määrällä leijonat tämän listan ykkösiksi, mutta nähtyjen yksilöiden määrällä Okavangon suistoalueen ykkösiä olivat kyllä virtahevot!

Virtahepoja näimme kaikkialla, jopa Camp Xakanaxan puistoalueella, jossa ruohonleikkuri oli pahkasikaa verrattomasti suurempaa kokoa, eli Oscariksi nimetty virtahepo, joka iltaisin nousi joesta nurmikentälle (jutun viimeinen kuva).

Veneretkillä niitä näkyi useimmissä joen mutkissa, melkein aina, jos joki oli siitä kohdasta leveämpi, muodostaen virtahepojen kannalta ehkä kotoisan lahdelman. Ehkä niitä oli muuallakin, ehkä emme joka kohdassa edes nähneet niitä veneellä joen uomia edetessämme. Välillä yritimmekin kysyä oppaaltamme, että mistä hän tietää, ettei kohta aja vahingossa ison virtahevon päälle, muttemme saaneet oikein hyvää vastausta. Ehkä nämäkin jättikokoiset eläimet usein oleilevat pitempään samalla alueella ja oppaat tuntevat jokensa. Virtahevot kasvavat jopa 5 metrin mittaisiksi, niiden säkäkorkeus voi olla 1,5 metriä ja ne voivat painaa useita tonneja – ei ehkä uskoisi silloin kuin eläimestä näkee vaan sieraimet, silmät ja korvat.

Asiaan sen kummemmin paneutumatta, voisi kuvitella, että leijona voisi olla savannien vaarallisin eläin, mutta ihmisen kannalta virtahepo on sittenkin Afrikan suurin tappaja – heti malariahyttysen jälkeen. Suurikokoiset eläimet ovat aggressiivisia puolustavat reviiriään raivokkaasti, etenkin maalla ollessaan. Afrikkalaisen viisauden mukaan ei koskaan pidä asettua virtahevon ja veden väliin. Kävelysafarilla ollessamme kuljimme ajoittain virtahepojen raivaamia polkuja, Päivällä, kun virtahevot olivat kannaltamme turvallisesti joessa.

Norsu

Ovat ne isoja, afrikkalaiset norsut. Näimme niitä niin auto- kuin venesafareilla ja kummassakin elementissä, maalla ja vedessä, jos ne sattuivat lähestymään meitä, niin melkein hirvitti! Suistoalueen joissa liikkuessamme pysähdyimme joskus katsomaan miten iso norsu kärsällään repi irti pienten saarten rannan ruohotukkoja ja välillä näytti siltä, että se repii koko saaren irti. Kävelysafarilla oppaamme kiinnitti erityistä huomiota norsujen kulkusuuntaan ja reittiin, huolehtien siitä, ettemme osu sen tielle.
Norsunpoikasia emme tällä kertaa nähneet yhtään – ehkei nyt vaan ollut niiden aika.

Antiloopit

Niputan nyt, ehkä epäreilusti, kaikki antiloopit saman otsikon alle. Antiloopeista vain isoimmat, kuten vesiantilooppi, tapasivat oppaamme mielestä olla katsomisen arvoisia. Impaloita näimme useaan otteeseen pieninä laumoina. Harvemmin niistä erottautui yksilöitä siten, että kukaan olisi niistä kuvaamismielessä innostunut. Yhdistetty autonkuljettaja/safarioppaamme tarkkaili yleensä paitsi eläimiä, myös meitä. Jos kukaan ei näyttänyt siltä, että olisi kuvaamassa tai katsomassa mitään sen tarkemmin, niin matka jatkui. Jossain tilanteissa tosin nähtyään mielestään jotain erityisen hienoa, vaikka jonkun linnun, jota en ollut ajatellut noteerata, opas saattoi erityisesti kehottaa kuvaamaan – matka jatkui vasta, kun olin ottanut kuvan :-)

Antiloopeista pienintä, dikdikiä, emme Botswanassa nähneet. Viimeksi näimme dikdikin Sansibarilla, Prison Islandilla.

Puhveli

Puhveleita näimme lopulta vain kerran, luultavasti siksi, että Camp Xakanaxan alueella oli yksi isompi lauma niitä, ja oppaamme ajatteli, että kun ison osan yhdestä illasta olimme viettäneet niiden keskellä / niitä tarkkaillen, niin samaa laumaa ei kannata näyttää meille uudelleen.

Puhveli on sarvikuonon ja norsun jälkeen yksi suurimpia Afrikan nisäkkäitä. Ne ovat tunnettuja aggressiivisuudestaan ja puolustavat voimakkaasti laumaansa tai itseään tuntiessaan olonsa uhatuksi. Jopa leijonat saattavat hävitä taistelun puhveleille, mutta toisaalta näimme kyllä parissakin paikassa tyytyväisiä leijonia puhvelinruhon äärellä.

Kävelysafarilla Keniassa, Crescent Islandilla, saarioppaamme oli tietoinen alueista, joissa puhvelit oleskelivat, ja ohjasi kulkuamme siten, että emme osuneet puhveleiden lähelle.

Kirahvi

Okavangon suistoalueella näimme kirahveja vain kävelysafarilla. Saari oli kuitenkin isompi kuin Crescent Island Keniassa eivätkä nämä jalot eläimet olleet tainneet tottua ihmisiin, mikä lienee hyvä asia, joten ne eivät päästäneet kovin lähelle. Näimme ne jo kaukaa ja kävelimme hiljalleen lähemmäs. Lopulta alkoi tuntua siltä, että emme oikeastaan tule yhtään lähemmäs niitä, sillä meille lähes huomaamattomalla tavalla ne ottivat pitkillä jaloillaan aina muutaman askeleen etenemissuuntaamme ja niin välimatka säilyi koko ajan lähes samana. Lopulta pysähdyimme pienelle kukkulalle ja tyydyimme katsomaan niitä kukkulan laelta. Päätöksemme ilmeisesti kelpasi myös kirahveille, sillä ne lakkasivat loitontumasta – saattoivat jopa ottaa muutaman askeleen meihin päin.

Pahkasika

Pahkasikakin on eläin, jota tuskin välttyy näkemästä Afrikassa. Nämä kuvat on otettu Camp Okavangosta läheiselle pienelle saarelle tekemällämme kävelysafarilla. Tuo yksilö on melko nuori, sillä sen harja on vielä reippaan punainen. Jossain kohdin näimme myös vanhempia yksilöitä, joiden ”hiukset” olivat jo harmaantuneet ja harventuneet.

Chobe Game Lodgessa, Botswanassa sekin, ja Keniassa Naivasha-järven rannalla Elsameressä pahkasikoja oli hotellin/ravintolan puutarhan nurmikolla siinä määrin, että vaikutti siltä, että paikat olivat ulkoistaneet ruohonleikkuun näille eläimille. Vitsailimmekin niitä nähdessämme, että ruohonleikkuri on taas työssään.

Seepra

Seeprojakin näimme useampaan otteeseen, useita. Kuvia niistä kertyi kuitenkin melko hillitysti. Selityksenä luultavasti kesällä 2023 Keniaan tekemämme matka, jossa näimme Naivasha-järven ympäristössä, jopa ihan Naivashan kylän liepeillä, sen verran paljon seeproja, että niiden kiinnostavuus laski hetkellisesti ainakin melkein luokkaan impalat.

Leopardi

Safariajomme Okavangossa alkoivat räväkästi. Camp Xakanaxan kiitoradan reunalla meitä jo odotti auto ja opas ja auton edustalle tyylikkäästi katetun iltapäiväteen nauttimisen jälkeen aloitimme ensimmäisen luontoretkemme siinä missä vain matkatavaramme aloittivat matkan leiriin.

Ilta-ajo olikin erinomaisen vauhdikas, niin vauhdikas, että sen päätteeksi jo vähän kritisoin opasta, että kyllä sitä muutaman linnunkin kohdalla olisi voinut hidastaa, mikä sitten seuraavan päivän ajoilla toteutuikin hienosti. Ensimmäisenä iltana kierrettiin kuitenkin puistoa sikäläinen Big Five tähtäimessä – ja onnistuimmekin siinä, eli näimme leijonan, leopardin, norsun, virtahevon ja puhvelin. Leopardin vain kerran, heti saapumisiltana.

Tällä kertaa leopardista tuli siis otettua vain muutama suunnilleen onnistunut kuva. Leopardejakin olemme kuitenkin nähneet noin jokaisella safarimatkallamme, joten halutessasi voit katsoa lisää kuvia tyyliin leopardi puussa, leopardi maassa, leopardi istuu, leopardi makaa vaikka tästä jutusta Elämämme leopardit :-)

Krokotiili

Krokotiilejä taisimme nähdä jokaisella veneretkellämme – mokoroveneretkeä lukuunottamatta. Mokoroveneellä et kyllä toivoisikaan näkeväsi isompia eläimiä, kuten virtahepo tai krokotiili, sillä pienellä kanootintapaisella käsivoimin liikuttaessa ihminen jäisi kyllä näille eläimille kakkoseksi mennen tullen.

Tilanteet, joissa ihminen joutuu krokotiilin uhriksi, sattuvat tietysti silloin kun ihmiset ovat krokotiilin reviirillä, eli lähellä niitä – eivät ne yleensä ihmisiä varsinaisesti jahtaa, mutta oma reviiri on kuitenkin aina oma reviiri, varsinkin jos on poikasia puolustettavana. Sen verran jokainen näkemämme krokotiili esitteli meille hampaitaan, ettei tehnyt mieli tehdä lähempää tuttavuutta. Oppaamme tosin väitti, että niillä on suu auki vaan siksi, että ne viilentävät itseään, mutta uskoisiko tuota …

Monitorilisko

Tämä lienee monitorilisko, joskaan tarkemmasta alalajista ei ole tietoa. Tai on sen verran, ettei se ole komodonvaraani, mutta sukua sillekin kyllä. Iso lisko oli jäädä kuvaamatta, kun kamerasta sattui juuri loppumaan muistikortti sen kohdalla. Lisko oli kuitenkin sen verran utelias, että tuijotti meitä vielä pikaisen kortinvaihdon jälkeenkin :-)

Sakaali

Koiraeläimiin kuuluvia sakaaleja näimme vain kerran ja silloinkin kaukaa. Hyeenoja emme nähneet lainkaan, vaikka kyllä oppaamme taisivat muutamaan otteeseen mainita, että ovat olleet yöllä syömässä raatoja – ehkä he jotenkin niistä raadoista näkivät, että hyeenat ovat olleet apajilla.

Villikoiriakaan emme tällä kertaa nähneet, vaikka oppaamme olikin toiveikas niiden osalta pariinkin otteeseen. Edellisellä kerralla Botswanassa käydessämme, Chobessa, näimme niitäkin – jos haluat tsekata miltä villikoira näyttää, niin tässä linkki Choben eläimiä esittelevään kuvakokoelmaan.

Seepramangusti

Mangustit, kuten impalatkin, taitavat olla Afrikan eläimistä sillä lailla aliarvostettuja, että mantereelle saapuvat turistit saattavat ihastella niitä ensimmäisellä kerralla, mutta ainakin impaloiden kohdalla jo seuraavana päivänä noin kukaan ei enää nosta kameraa tai kiikaria impalan tähden. Tai mangustin. Tämäkin kuva on oikeastaan napattu vain siksi, että tiessä taisi siinä kohtaa olla joku kuoppa ja opas jarrutti siksi sen verran, että näistä tuli napattua kuva.

Mangustista tuli mieleeni, että joskus olisi vielä kiva nähdä luonnossa nelisormimangusteja, jotka myös tunnetaan mm. nimillä surikaatti ja meerkat. Ostin niitä esittävän postikortinkin Botswanasta, mutten nähnyt niitä, sillä suistoalue ei taida olla ihan niille kelpaavaa reviiriä. Jos vielä joskus päätyisimme Namibiaan uudelleen, niin siellä voisi yrittää sisällyttää reittiin myös Bagatelle Kalahari Game Ranchin, jossa niitä netin mukaan melko todennäköisesti siellä voisi nähdä.

Sambianpensasorava

Näitä lajiltaan kuulemma sambianpensasoravia näkyi aika usein leiriemme alueella ja niitä ympäröivillä aidoilla. Kuva moisesta tuli kuitenkin napattua vasta kun näimme sen safariajolla – tämä yksilö kurkisti sen verran uteliaasti ohi ajavaa autoamme, että pakkohan se oli kuvata!