Bioko on Päiväntasaajan Guinean suurin saari ja samalla maan keskus, vaikka pääkaupunkia Malaboa ollaankin, ehkä, siirtämässä Päiväntasaajan Guinean mantereella sijaitsevaan osaan, Rio Muniin. Saari on kooltaan varsin kompakti: noin 70 kilometriä pitkä ja 35 kilometriä leveä, joten sen pystyy halutessaan kiertämään yhdessä päivässä — ainakin jos lähtee ajoissa ja on henkisesti valmistautunut pitkähköön päivään. Ruuhkia Biokon saarella ei sentään ole, eli muista kulkijoista ei ole haittaa. Saari on yhdistelmä erilaisia luontotyyppejä, trooppisia rantoja, jyrkkiä vuoria, sademetsää ja niiden lomassa hiljaisia kyliä, diktaattorin palatseja maaseudulla ja aution tuntuisia resortteja.
Malabosta kirjoitinkin jo toisen jutun Päiväntasaajan Guinealta, eli ei siitä sen enempää tässä jutussa.
Arenan ranta
Ensimmäinen pysähdyksemme oli Arenan rannalla, mutta aamu oli vielä niin varhainen, että paikka oli täysin autio. Päivän mittaan näimme lukuisia muitakin jokseenkin autioita kohteita saarella. Mutta olihan tämäkin ranta ja sen potentiaali ihan kiva nähdä – ja afrikanvarikset rannalla. Sitäpaitsi ainahan roadtripillä tarvitaan taukoja! Tuijotimme siis hetken merta ja jatkoimme matkaa.
Luba, siirtomaahistoriaa ja öljyä
Seuraava kohteemme oli Luba, jossa pysähdyimme ensin muistomerkille paikassa, jossa espanjalainen kreivi Arjelejos nousi maihin vuonna 1778 ja vaati alueen Espanjalle. Aikaisemmin saari, tuolloin nimellä Fernando Po, oli ollut portugalilaisten hallussa.
Lubassa poikkesimme myös rannalla sijaitsevassa pienessä kylässä. Merellä odotti muutama öljynporauslautta korjauksia. Ne muistuttivat siitä, kuinka suuri öljyteollisuuden rooli maassa on: Luba toimii tärkeänä huoltosatamana, ja Päiväntasaajan Guinea on Afrikan merkittäviä öljyntuottajia, vaikka matkailijalle maisema näyttäytyy usein hiljaisena ja jopa pysähtyneenä. Huoltosatama varmasti toimi, mutta itse Luban kaupunki oli vierailumme aikana ollut kuulemma jo neljä kuukautta ilman sähköä. Muutama asukas omisti aggregaatin ja muut latailivat sitten kännyköitään niiden tuottamalla sähköllä maksua vastaan. Välillä olemme ihmetelleet öljyä tuottavia valtioita, joissa jonotetaan bensiiniä, ja periaatteessa luulisi, että maalla olisi varaa tuottaa sähköäkin asukkailleen, mutta ilmeisesti jotain oli mennyt rikki, eikä diktaattorilla tai hänen suvullaan ole erityistä kiirettä sitä korjata.
Sierra Leonessa Freetownissa vieraillessamme kaupungissa oli sama tilanne. Kaupungin edustalla oli turkkilainen laiva, joka oli tuottanut kaupungille sähköä ja voisi tuottaa sitä edelleenkin, mutta pitkään maksamatta jääneiden laskujen takia turkkilaiset olivat pistäneet sähköntuoton tauolle. Onneksi hotellillamme oli aggregaatti …
Urekan vesiputous
Lubasta matka jatkui yhteen päivän hienoimmista osuuksista: polveilevaa vuoristotietä ylös ja alas kohti etelän syrjäistä Urekan rantaa. Tie kiemurtelee sademetsän keskellä, välillä pilvissä, välillä jyrkänteen reunalla, ja maisema vaihtuu jatkuvasti. Vähän ennen kuin olimme perillä opas pysäytti auton tien reunaan ja komensi meidät ulos – ilmeisesti tässä on paikka, jossa tavataan ottaa kuvia :-)
Kuvaussession jälkeen jatkoimme alas rannalle, jonne tie sitten päättyikin. Lyhyen kävelymatkan päässä oli vesiputous, jossa kuvaussessiot jatkuivat. Oppaamme kaivoi autonsa takaluukusta jopa Päiväntasaajan Guinean lipun ja otti meistä lisää kuvia.
Tummahiekkaisella rannalla oli myös muutama vähän kulahtanut kyltti, joissa kerrottiin merikilpikonnista. Ilmeisesti jos rannalla yöpyisi niin hyvällä tuurilla, ainakin johonkin aikaan vuodesta, täällä voisi nähdä niiden nousevan rantahietikolle munimaan. Borneossa vietimme aikoinaan yhden unettoman yön tällaista tapahtumaa seuraten.
Urekasta lähtee ilmeisesti myös vaellusreittejä toisille vesiputouksille, mutta päivän mittaisella retkellä aika ei olisi niihin riittänyt.
Saarella toimivalta matkailuyritykseltä Rumbo Malabolta voi ostaa esimerkiksi tällaisen retkiviikon, jos haluaa viettää viikon luonto- ja liikuntapainotteisen loman Biokon saarella. Oma oppaamme ei ollut tätä kautta, mutta ainakin kaikissa maissa käynyt Anna-Katri näyttää viettäneen viikon saarella heidän hoteissaan ilmeisen onnistuneesti.
Bateten puukirkko
Paluumatka vuorten yli tuntui lyhyemmältä kuin menomatka – näinhän usein on – ja jo kohta olimme Bateten kirkon edustalla. Melkoisen rappeutunut puukirkko on yksi saaren vanhimmista kirkoista ja rakennettu kokonaan puusta joskus 1800-luvulla. Kirkko olisi historiansa takia suojelun ja kunnostuksen tarpeessa ja siitä onkin kuulemma ollut jo jonkun saarella toimivan öljy-yhtiön tarjous auttaa tässä, mutta kun selvisi, että rahat menisivät diktaattorin suvulle kunnostustöiden sijaan, niin tuki vedettiin pois.
Vielä nyt kirkko seisoo paikallaan muistona menneestä, mutta saa nähdä miten sen, kunnostamattomana, käy vuosien mittaan.
Mokan kylä
Babetesta matkamme jatkui Mokan kylään, joka oli siirtomaa-aikana länsimaalaisten suosiossa juuri sijaintinsa vuoksi: se on hieman korkeammalla ja siksi myös ilmasto on aavistuksen viileämpi.
Koko päivän kestänyt retki vaati runsaasta buffet-aamiaisesta huolimatta ainakin pienen lounaan, jonka nautimme kylän luultavasti ainoan hotellin ravintolassa – ja olimme siellä ainoat asiakkaat, ainakin sillä hetkellä. Pastalounas oli kyllä ihan kelvollinen ja miljöö ihan kaunis.
Rappioitunut luontokeskus
Mokasta lähdettyämme poikkesimme pienessä ihan sympaattisessa luontokeskuksessa. Sekin oli kyllä aika lailla rapistunut, sillä sen rahoitus oli kuulemma lopetettu jo pari vuotta sitten. Rahoituksen osalta täälläkin toistui sama tarina, öljy-yhtiö olisi rahoittanutkin, mutta kun rahat eivät näyttäneet menevän tarkoitettuun kohteeseen, niin rahoitus vedettiin pois.
Vielä keskus oli kuitenkin auki ja kertoi ihan mukavalla tavalla Biokon saaren niin historiasta kuin luonnostakin. Pienten apinoiden kallojen rinnalla tilan seinällä oli vanhoja julisteita, joissa käsiteltiin villieläinten syöntiä ja sen kehitystä, ehkä trendi kuitenkin sentään täälläkin on hienoisesti laskeva kansan vaikeasta tilanteesta huolimatta. Apinoiden syöminenhän ei ole kovin hyvä idea, ei apinan eikä ihmisen kannalta, sillä vaikka ebola ei ole kovin kiva tauti.
Muista turisteista ei saarikierroksellakaan juuri haittaa ollut, mutta luontokeskuksen pihaan tupsahti samaan aikaan toinenkin auto, jossa oli opas ja pari turistia. Ulospäin suuntautuneina amerikkalaisina he aloittivat heti keskustelun kanssamme ja kuinkas muuta, jos tapaat muita turisteja Päiväntasaajan Guineassa, niin toki hekin ovat maabongareita. Luvut olivat vielä kovempia kuin meillä, eli miehellä taisi olla jäljellä enää 10 maata siinä missä meillä tätä kirjoittaessani 25.
Riaba ja autio resortti
Kiersimme Biokon saaren Malabosta lähtien vastapäivään, ajatuksena, että jos sää vaikka selkenisi iltapäiväksi ja Pico Basile -vuorelle kannattaisi nousta. Alkuiltapäivästä olimme edenneet rannikon viimeiseen pysähdyspaikkaamme, Riabaan, Biokon länsirannikolla.
Riabassakaan ihmisiä ei ollut mitenkään häiriöksi asti. Syystä tai toisesta oppaamme halusi kierrättää meitä autiossa resortissa. Ison uima-allasalueen ympärillä oli tarjolla bungaloweja ja vähän kauempana vesiliukumäkiä ja lapsille tarkoitettu puisto. Kaikkialla oli siistiä, mutta ihmisiä ei ollut. Oppaamme mukaan toisaalta ihmisillä ei ole rahaa, toisaalta vaikka olisi, niin he eivät halua tukea diktaattorin suvun liiketoimia. Rahaa kun on, niin sillä, käytetäänkö näitä resortteja juuri nyt tai ei, ei ole niin väliä. Aluetta kuitenkin ylläpidetään hyvin, kuulemma huolto- ja siivoushenkilökunta on pääosin Marokosta, jostain syystä. Välillä alueella saattaa olla joku seurue juhlimassa jotain – vaikkapa näiden marokkolaisten työntekijöiden sukua.
Alueella oli myös kivan tuntuinen rantabaari – ja siellä jopa muutama ihminen! Ilmeisesti kuitenkin ohikulkijoita kuten mekin, eivät alueella yöpyviä. No, emme mekään olisi halunneet yöpyä, autiossa resortissa oli jotain aavemaista. Malabon entisessä Hiltonissa, nykyisessä Bisila Palacessa, oli kuitenkin sen verran asiakkaita, että aamiaiselle, altaalle ja illalliselle riitti asiakkaita, ei ruuhkaksi asti, mutta emme kuitenkaan kokeneet olevamme isossa hotellissa yksin.
Pico Basile
Pico Basilelle johtavassa tienhaarassa totesimme, että tunti ylös ja toinen alas ei pilvisellä säällä houkutellut, joten kierroksemme päättyikin sitten kohteiden osalta Rriabaan ja palasimme hotellillemme.
Pico Basile on Päiväntasaajan Guinean korkein vuori. Se kohoaa 3 011 metrin korkeuteen ja on osa Biokon saarta muodostavaa kolmen vulkaanisen tulivuoren ryhmää. Pico Basile purkautui viimeksi vuonna 1923. Nykyisin sen ympärillä on Pico Basilen luonnonpuisto, eli vuorta ja sitä ympäröivää rehevää sademetsäaluetta sentään suojellaan. Huippu on usein pilvien peitossa, mutta kirkkaana päivänä sieltä voi nähdä merelle tai Kameruniin asti.
Jos haluaisit vaeltaa luonnonpuistossa, niin kannattaa etsiä sopivia retkiä tämänkin osalta Rumbo Malabon -sivuilta.
Me valitsimme vaeltamisen sijaan uima-altaan …
Tämä on ilman muuta itseäni Päiväntasaajan Guinean eniten kiinnostava kohde. Luulen, että tulisi melkein valittua tuollainen viikon retki, kun tuonne saakka ylipäätään vaivautuu. Vaikuttaa monipuoliselta, kuten koko saari ylipäätään.
Kiitos Mikko! Kieltämättä, jos maabongauksen takia ei Päiväntasaajan Guineaan ole menossa, niin ainakaan pelkästään Malabon kaupungissa ei kannata käydä, mutta muuten saarelta löytyy kyllä kivojakin – tai vähintään mielenkiintoisia – kohteita.
Kun Afrikka yleensä merkitsee väenpaljoutta ja jatkuvaa meteliä, niin oikeastaan nuo autiot rannat ja hiljaiset kylät näyttävät näin valokuvissa ihan mukavalta vaihtelultakin. Käärmekohtaamisen olisin voinut kyllä jättää väliin. Onkohan tuollakin saarella sitä São Tomélta “tuttua” mustaa kobraa, jonka puremaan kuolee lähes varmasti?
Ananaskuva toi mieleeni saarikierroksen São Tomélla, siinä naapurissa, ja sen, miten nuo vesiputoukset ja kylät eivät oikeastaan ole kovin erikoisia vaan mieleen jää enemmänkin juuri tuollaiset pienet asiat. Ananakseen en siellä törmännyt, mutta kylläkin kaakaopuun hedelmään, jonka opas leikkasi puusta irti, avasi ja sitten imeskeltiin siemenvaippoja. Tai sokeriruokoon, jota hän pyynnöstäni joltain paikalliselta sai pienen palan, josta leikattiin tikkuja, joita sitten pureskeltiin ja imeskeltiin.
Öljy-yhtiöiden soisi huolehtivan kunnostuksesta itse, niin tulisi valmista ja rahat menisivät sinne minne pitääkin.
Kiitos Daniel! Voihan olla, että rantavierailumme osuivat vähän väärään aikaan, pilviseen päivään ja aamupäivään, niin rannat olivat siksikin autioita – tämä varauksena, että kun sitten jonain aurinkoisena iltapäivänä päädyt rannalla Päiväntasaajan Guineassa, niin voihan olla, että siellä on joku muukin. Kuulemma, oppaamme mukaan, myrkyllisempiäkin käärmeitä löytyy, eli jokaista tapaamaansa käärmettä ei kannattane tuollakaan ainakaan ilman kunnollisia hanskoja yrittää ottaa kiinni. Tuo idea, ettei kunnostukseen anneta rahaa vaan hoidetaan homma kuullostaisi fiksulta, mutta ehkä hallinto on siihenkin jotain keksinyt, tyyliin, että ette saa siihen tarvittavia (?) lupia.
Oppaanne oli myös Anna-Katrin oppaana Instagram-stoorien perusteella. Pieni saari, pienet piirit. :)
Kiitos Anssi! Mielenkiintoista, noin tarkkaan en niitä stooreja katsonutkaan, vaikka jonkin verran niitä selailinkin!
Siis vaellusta sademetsässä ja vesiputouksia – ei kyllä ajattelisi, että tällaista noilla leveyspiireillä!
Kiitos Mari! Päiväntasaajan seutu Afrikassa on todellä vihreää ja vehreää siinä Sahelin maiden hiekan ja Namibian hiekan välissä.
Ei ole tosiaan turisteista ilmeisesti haittaa, aika autiolta näyttää paikallisten suhteen myös, ainakin kuvissa? Jotenkin sitä on tottunut tosiaan näkemään ainakin jonkun vilkkaamman paikan matkoilla, oliko joka tuolla koko ajan noin rauhallista?
Kiitos kommentistasi! Maailmassa on aika monta maata, jotka eivät ole suosittuja turistikohteita. Päiväntasaajan Guinea on vielä diktaattorihallinnon takia sikäli poikkeuksellinen, että kotimaan turismiakaan ei käytännössä ole. Eli juu, ei ollut neljän päivän vierailumme aikana ruuhkia missään.
Vanha mielikuvani päiväntasaajan alueen luonnosta kyllä nyt muuttui. Kauniita maisemia ja valiteetavan usein myös muualla rahat ovat menneet vääriin taskuihin. Juuri tänään kuulin, että ainakin vielä peseta-aikaan rahalla pystyi esimerkiksi nopeuttamaan puhelinasentajan saapumista kuukaudella. Mutta tuon kertomuksen vesiputous ja kuvien rauha vaikuttvat. Juha
Kiitos kommentista! Päiväntasaajan seudulla on tosiaan sademetsää, siinä missä vähän pohjoisempana ja taas vähän etelämpänä pahimmillaan (?) hiekka-aavikkoa. Korruptio on hankala juttu, etenkin meille, jotka ovat enimmäkseen pärjänneet ilman sitä. Afrikan rajoilta kuulee paljon juttuja siitä, miten pyydetään lahjuksia, mutta ei ole vielä osunut kohdalle. Tiesuluilla kuskimme ovat toki monessa maassa jaelleet seteleitä homman nopeuttamiseksi, mutta niin se kai vaan on, vastaanpyristelemisestä tulisi vaan hankaluuksia.
Kyllä ne ihmiset osaa siis äänestää jaloillaan sielläkin kun jotakuta ei haluta tukea. Harmillinen tuo kirkko kun se näyttää ihan kauniilta. Olisi ehkä ansainnut tulla kunnostetuksi. No, ehkäpä siihen jostakin vielä varat löytyy.
Kiitos Paula! “Äänestäminen” jaloillaan – tai vaan siksi, ettei ole rahaa – tosiaan näytti tuolla olevan tavallista.