Bhutanin tunnetuin nähtävyys on korkealla vuoren rinteellä oleva Tiikerinpesän luostari.
Käynti luostarilla pyritään yleensä jättämään Bhutanin matkan viimeisiin päiviin, jotta matkalaiset olisivat jo ehtineet tottumaat korkeaan ilmanalaan.
Hyvä idea varmasti sekin, mutta toisaalta tuleva kiipeäminen stressasi ainakin minua jonkin verran koko matkan ajan, joten ideaa olisi voinut olla siinäkin, että sen olisi ”suorittanut” hetimmiten pois alta!
Tiikerinpesän luostari (Tiger’s Nest, Taktsang) sijaitsee 3100 metrin korkeudella.
Matka sinne jakautuu kolmeen osaan:
- Parkkipaikalta kahvila/ravintolaan 2400 metristä 2900 metriin
- Kahvila/ravintolasta näköalapaikalle 2900 metristä 3100 metriin
- Näköalapaikalta itse luostariin: noins 150 porrasta alas ja saman verran ylös.
Etäisyyksillä ei varsinaisesti ole väliä silloin kun kyse on tällaisista nousuista suhteellisen lyhyellä matkalla, mutta jollain nettisivulla oli tieto, että kokonaismatka olisi runsaat 4 kilometriä (yhteen suuntaan) ja että se jakautuisi seuraavasti: 2 km kahvilaan, 1.5 km näköalapaikalle ja viimeiset portaat alas ja ylös 0.6 km.
Ensimmäisen osan voi halutessaan kulkea ylöspäin hevosen selässä vajaan 10 euron hintaan. Alaspäin hevoskyytiä ei ole tarjolla. Osa tyytyykin katsomaan luostaria kahvilan terassilta, vaikka se onkin vielä aika kaukana.
Näköalapaikalta saa parhaat valokuvat luostarista ja osalle riittää käynti siellä.
Viimeiset portaat alas ja ylös (ja samat portaat takaisin) itse luostarille ovat varmasti matkan rankin osuus.
Luostarissa ei saa enää ottaa valokuvia, eli kuvat eivät viimeisestä ponnistuksesta parane, sillä kaikki tavarat jätetään luostarin portille. Luostarin eri osiin toki pääsee kurkistamaan aina legendaarista tiikerinpesää myöten.
Luostariin liittyvä tarinahan kertoo Guru Rinpochesta, joka lensi tiikerin selässä Tiibetistä tälle vuoren rinteelle ja meditoi täällä 3 vuotta, 3 kuukautta, 3 viikkoa, 3 päivää, 3 tuntia, 3 minuuttia ja 3 sekunttia – tai jotain sinne päin. Itse tiikerinpesä on pimeä syvä onkalo, jossa ei kyllä tiikeriä näe.
Meistä Lasse kiipesi koko matkan ylös. Minä päätin kokeilla hevosta ensimmmäisellä osuudella, niin kokemuksen kuin välillä pahasti yskittävän flunssan takia.
Netistä löytyy runsaasti varoituksia hevoskyydeistä ja ilmeisesti joitakin onnettomuuksia onkin tapahtunut. Kieltämättä, hevonen kulki monessa kohdin polun ulkoreunaa ja harha-askel olisi tarkoittanut ainakin pientä pudotusta ja yllättävässä tilanteessa olisin voinut päätyä kaatuvan hevosen alle tai pelästyvän hevosen potkimaksi, mutta tällä kertaa kaikki sujui kuitenkin hyvin. Ja näin varmaan sittenkin useimmilla kerroilla.
Matka kahvilaan hevosen selässä ei ole juurikaan nopeampi vaihtoehto kuin kävely: Lasselta meni matkaan ehkä vain 10 minuuttia enemmän kuin hevoselta, minulta ja hevosen taluttajalta. Lasselta aikaa tähän osuuteen kului noin tunti.
Kahvilassa joimme pari kupillista teetä ja nautimme muutaman voileipäkeksin ja jatkoimme nousua. Vielä tämä pieni mäki ja hengitystauko. Tuo mutka – ja sen jälkeen tauko. Melkein toinen tunti ja olimme näköalapaikalla. Menomatkalla emme siinä oikeastaan edes pysähtyneet, sillä edessä olevat portaat alas ja ylös stressasivat ajatuksena sen verran, että kiirehdimme jatkamaan matkaa luostarille.
Aikaa kahvilasta luostarille kului noin 1,5 tuntia, mutta pysähdyimme kyllä välillä tasaamaan hengitystä ja ottamaan muutaman valokuvan.
Portaat eivät ihan lopu vielä luostariin saavuttaessakaan, sillä sen eri osat sijaitsevat vuoren rinteessä monessa tasossa, joten portaita riittää loppuun asti!
Paluumatkan ensimmäinen osa luostarilta näköalapaikalle on yhtä rankka kuin menomatkalla, sillä korkeuseroa ei näköalapaikan ja luostarin välillä juuri ole: samat portaat vaan kiivetään ylös ja alas, suuntaan tai toiseen.
Muuten paluumatka on tietysti sikäli kevyempi, että nousun sijaan mennään alaspäin. Aikaa laskeutumiseen meiltä kului kuitenkin lähes saman verran kuin nousuun kaikilla osuuksilla, sillä toisaalta laskeutuessa pitää ajoittain keskittyä vielä nousuakin enemmän sopivien jalansijojen löytämiseen ja toisaalta paluumatka oli viimeinen mahdollisuus ottaa niitä kuvia, joita kiivetessä ei ollut jaksanut ottaa!
Paluumatkan tauotimme syömällä kahvila/ravintolassa lounaan: bhutanilaiseen tapaan riisiä ja kanaa, mutta tässä kohdin jos missään ihan mikä tahansa perusruoka kelpasi hyvin!
Kahvilan vieressä on myös pieni matkamuistomyymälä, jos haluaa ostaa matkamuiston nousustaan Tiikerinpesään hinnasta huolimatta juuri täältä.
Paron keskustan turistimyymälöissä vaihtoehtoja on enemmän ja tinkiminenkin onnistunee paremmin, mutta eihän se ole ihan sama asia!
Muutama kuva vielä polusta ja polun varrelta. Ihan tasaista ja suoraa se ei ole, mutta kyllä ne jalansijat sieltä löytyvät. Matkan varrella kauniit metsämaisemat tarjoavat myös taajaan hyvän tekosyyn pysähtyä välillä ja vetää henkeä. Varsinaisia portaita polulla ei ole ennen näköalapaikkaa, mutta viimeinen lasku ja nousu näköalapaikalta luostariin onkin sitten vain portaita.
Kokonaisuudessaan matkaan kului meiltä tee- ja lounastaukoineen n. 6 tuntia.
Vähän hassusti, mielestäni, samaan retkeen oli yhdistetty lopuksi vielä käynti vanhassa luostarissa ja mahdollisuus jäädä hetkeksi kiertelemään Paron keskustaa. Ensimmäinen ajatuksemme Tiikerinpesän parkkipaikalla oli, että nyt takaisin hotellille ja suihkuun, mutta toisaalta viileässä ei sittenkään tullut varsinaisesti hiki ja Paron keskustassa useimmat ihmiset kulkevat urheiluvaatteissa, joten niin mekin sitten lopuksi päädyimme kahvilaan lähes suoraan vaellukseltamme.
Vaatteista sen verran, että nyt maaliskuun alussa aamulämpötila laaksossa oli n. 6 astetta, mutta päivän mittaan auringonpaisteessa päästiin ainakin 14 asteeseen. Pitkät alusvaatteet ja aikaisin aamulla pipo ja käsineet olivat tarpeen, mutta aika pian takin, pipon ja käsineet sai pakata reppuun. Kuivalla kelillä nousu ja lasku onnistui tavallisilla lenkkareilla hyvin. Märällä polulla olisi saattanut tarvita järeämpiäkin jalkineita.
Toisaalta paikalliset nousivat rinnettä vaikka Crocseissa – ja kantamuksetkin olivat pientä päiväreppua suurempia!
Vettä nousussa kului reippaasti niin urheilusuorituksen takia kuin kuivana päivänä ilmassa paikoitellen leijuvan hiekkapölyn kuivatessa suuta. Litra vettä per nuppi ei ollut yhtään liikaa. Pari energiapatukkaakin oli hyvä idea juhlistamaan muitakin välietappeja kuin kahvila/ravintola.
Isoa järjestelmäkameraa emme kantaneet mukanamme, mutta Olympuksen minijärkkäri kaksine objektiiveineen oli puhelimien lisäksi matkassa. Teleelle (40-150 mm) oli käyttöä vielä näköalapaikaltakin kuvia otettaessa.
Mahtavan näköinen paikka! Kuinka ”vapaasti” Bhutanissa saa liikkua ylipäätänsä? Sinnehän pitää ostaa tietty paketti, jossa on majoitukset, opastukset ja mahdollisesti ruoka mukana… Voiko oppaan kanssa sopia että itse lähtee kiertämään muutamaksi päiväksi vai pitääkö kaikissa olla opas mukana vähän niin kuin Pohjois-Koreassa?
Emme tulleet edes kysyneeksi, että saisiko kiertää itsekseenkin, mutta jotenkin veikkaisin sen puolesta, että opas kulkee mukana, mutta ei niin, etteikö tunteja voisi viettää ilmankin häntä. Meitä oli 12 hengen ryhmä ja kaikki eivät osallistuneet kaikkeen ja opas kulki sitten tietysti pääjoukon mukana. Kaupungeissa kiertelimme tyypillisesti illalla/iltapäivällä pääkatua pari tuntia omatoimisestikin. Jotenkin minusta paikallisoppaan rooli oli mukavasti auttava ja neuvova, ei mitenkään rajoittava.
No on siinä ollut kiipeämistä ja voi herranjestas voi vain ihmetellä miten paikalliset jaksavat tuollaisten kantamusten kanssa! Mutta hienolta näyttää ja kuulostaa kyllä omalla tavallaan eksoottiselta tuo Bhutan.
Kiitos Monna! Paikallisten kantamukset herättivät kyllä kunnioitusta!
Ah, Bhutan on meille yksi niistä isoista matkahaaveista! Täytyypä ottaa vaarin siitä neuvosta, että lähtisi kapuamaan mieluummin nelikymppisenä kuin vasta kovasti myöhemmin :). Bhutaniin ilmeisesti pääsee vain järjestetyllä kiertomatkalla, mutta onko noita retkiä mahdollista hankkia sieltä reissun päältä, vai pitääkö niiden olla osa Suomesta ostettua kiertomatkaa? Meitä voisi kiinnostaa esim. yksityinen opas, jonka kanssa aikataulut voisi sopia itse sen sijaan että kulkisimme isomman retkiporukan kanssa.
Kiitos Arna! Matkasta pitää sopia viisumia haettaessa, mutta sen voi ostaa (hiukan kalliimmalla kuin tuon perushinta) vaikka yhdelle hengelle. Eli retkiä ei osteta erikseen vaan ostetaan koko paketti kerralla, eli karkeasti ottaen pitää viisumia anoessa päättää matkareitti ja matkan pituus.
Upea tarina ja kuvat, varmasti ikimuistoinen vaellus. Mahtaisiko tuo reitti sopia korkean paikan kammoiselle? Onko reitillä ohuita kohtia ja tiukkoja pudotuksia vieressä?
Kiitos kommentistasi! Enimmäkseen polku oli kyllä leveähkö ja toisaalta paikoitellen oli portaita (ja niiden vieressä kaide).
Katso vielä vaikka tämän jutun kuvista portaita!
Upealta näyttää, Bhutan siintää omissakin reissuhaaveissa. Se vaikuttaa Aasian mittakaavassa niin ihanan puhtoiselta ja rauhalliseltakin, puhumattakaan tällaisista paikoista ja maisemista. Hieno suoritus tuo kapuaminen ja itsellä varmaan kuluisi vettä ainakin tuplasti tuohon nähden!
Kiitos! Tuo oli kyllä totta, että pienessä maassa, jossa ei ole kovin paljoa liikennettä eikä teollisuutta ilma oli puhtaan tuntuista. Ja siistiäkin oli kaikkialla, ainakin Intiaan ja Nepaliin verrattuna.
Upeat kuvat ja tarina! Hevoskyyti tuollaisiin kahvilamaisemiin kelpaisi itsellekin. ^_^ Bhutania en olekaan ennen matkakohteena enemmälti miettinyt, mutta nyt… listalle sekin. Piti skrollata vielä ylös ja alas näyttöä katselemaan pelkkiä kuvia (sinulla on myös kiva Ressu-paita!).
Kiitos Sateenmuru! Ressupaita on säilynyt jo joitakin vuosia matkavarustuksessani, sillä lämpimäksi paidaksi se on yllättävän kevyt, eli varapaita ei juuri lisää matkalaukun painoa.
Minä taitaisin valita myös tuon hevoskyydin. Yllättävää että onnettomuuksia hevosten kanssa on ollut, ne ovat yleensä todella varmajalkaisia eläimiä. Upean näköinen paikka ja varmasti mielenkiintoista oli päästä vierailemaan Bhutanissa.
Kiitos Paula! Pakkohan Sinua olisi, tunnollisena matkabloggaajana, kokeilla sekin vaihtoehto :-) Paikoitellen polun reuna oli kyllä aika hurja, ehkä se selittää näitä joitakin jonkun näkemiä tai netissä referoimia onnettomuuksia.
Mukavan tempaavasti kerrottu retki kuuluisaan kohteeseen! Varmasti kaikki ponnistelu oli vaivan arvoista :-)
Kiitos Rami! Ehkä tuota ponnistelun määrää tuli vähän liikaakin korostettua, kun satuin tuon retken aikaan olemaan vähän huonossa hapessa – mutta pakkohan se oli tehdä kun tuolla oli, kunnosta viis :-(
Mahtavan näköistä! Tuonne olisi joskus kiva päästä.
Kiitos Merja! Huomasithan vinkin, että Bhutaniin kannattaa mennä mieluummin nuorempana kuin vanhempana, niin jaksaa paremmin korkeutta, portaita ja vaelluksia :-)
Bhutan on meillä korkealla haavelistalla. Suunniteltiin jo pari vuotta sitten, että yhdistetään se häämatkaan, mutta kustannussyistä piti jättää toiseen kertaan. Ei ollut kiipeäminen tuonne varmasti herkkua varsinkaan flunssassa! Mietin, olenko noin korkealla ollutkaan ennen, en ole tainnut. Mutta vaikuttaa siltä, että oli sen arvoista!
Kiitos Anna! Runsas 3 kilometriä ei tietysti ole ihan hirveän korkealla. Perussa, jos Machu Picchulle menee Cuscon kautta päätyy jo 3,5 kilometriin ja jos Nepalissa käy vuoristovaelluksilla niin 4-5 kilometriin ilman että vielä tavoittelee mitään Mount Everestin valloittamista.