Maailmanmatkaajienkin keskuudessa käydään ajoittain keskustelua siitä, että ”kannattaako” jonnekin matkustaa vain maapisteen takia? Osa meistä saattaa liikkua maasta toiseen aika nopeallakin aikataululla, useimmat viipyvät vähän pitempään, ainakin vähänkin isommissa maissa. Anna-Katri Räihä julkaisi juuri tilastotietoja liittyen urakkaansa käydä kaikissa maailman maissa ja kertoo siinä mm. viipyneensä keskimäärin 10 päivää kussakin maassa.
Viime aikoina vierailemissamme maissa – ja tulevan Länsi-Afrikan matkamme aikana Nigeriassa, Sierra-Leonessa ja Liberiassa – tyypillinen viipymämme on ollut/tulee olemaan 3-5 yötä, siis vähintään kaksi kokonaista päivää. Monessa Euroopan maissa olemme toki viettäneet, useammalla matkalla samaan maahan, luultavasti yhteensä useita viikkoja.
Kysymystä siitä, että onko matkan innoittajana maa- tai aluepiste vai jokin tietty kohde tai elämys kyseisessä kohteessa pidän enemmänkin muna vai kana -tyyppisenä -kysymyksenä. Monet maailmaa laajaltikin kiertävät ihmiset, jotka kokevat valitsevansa matkakohteensa muusta syystä kuin maapisteen takia laskevat kuitenkin käymiään maita. Alunperin matkastaan maapisteen innoittamana päättäneet saattavat hyvinkin kokea kohteessa samoja asioita kuin he, jotka ovat valinneet matkakohteensa muista syistä.
Suosittelen muuten itse kullekin lähtöä jonnekin vain maapisteen takia – ehkä päädyt jonnekin muualle kuin Kanarian saarille, jonka asukkaat viimeaikaisten uutisten mukaan ovat saaneet turismista tarpeekseen!
Vuoden 2024 ensimmäinen maapiste
Palaun osalta ensisijainen innoittajamme oli maapiste. Suorat noin 4 tunnin mittaiset lennot Taipeista tarjosivat mahdollisuuden vierailla melko helposti yhdellä Tyynenmeren saarivaltioista. Kuitenkin jo siinä vaiheessa kun matkasta oli vaan idea, kertasin tietojani Palausta (maabongarilla tapaa olla jonkinlainen käsitys lähes kaikista maailman maista). Jo ennen lentojen varaamista tarvitsin sen verran alustavaa suunnitelmaa saarille, että osasin päättää kauanko siellä viipyisimme. Palauta pidetään yhtenä maailman parhaana sukelluskohteena. Vedenalaiseen maailmaan voi tutustua myös snorklaten. Unescon maailmanperintökohteet kohteessa kun kohteessa kannattaa aina tarkistaa – ei niin, että niissä olisi pakko käydä, jos jokin niistä ei tunnu lainkaan kiinnostavalta, mutta usein ne OVAT kiinnostavia! Palaulla on yksi Unescon maailmanperintökohde, Rock Islands on saariryhmä, joka on tunnettu merestä korkealle nousevista vihreistä saarista, koralliriutoista ja turkoosista merestä.
Lentoaikataulut tarjosivat minimissään kolmen tai neljän päivän vaihtoehtoja Palaulla. Valitsimme niistä lopulta tuon lyhyemmän, eli vietimme Palaulla n. 3 vuorokautta keskittyen Rock Islandsin alueeseen, johon tutustuimme yhtenä päivänä lentäen sen yllä ja toisena päivänä veneretkellä meren pinnan tasosta.
Sukellusta tai snorklausta varsinaisesti harrastamattomana tuskin olisimme valinneet Palauta matkakohteeksi ilman tuota tämän vuoden ensimmäistä maapistettä. Sukellus on jäänyt joskus kauan kauan sitten Punaisella merellä tehtyyn introsukellukseen, joka kokemuksena ei innostanut lajin pariin ja snorklaus, vaikka sitä olemmekin tehneet siellä täällä ympäri maailmaa, on viime vuosi(kymmeninä) jäänyt jo vähemmälle.
Päätyminen Palaulle, oikeasta tai ”väärästä” syystä, näytti meille kuitenkin upean Rock Islands -saariryhmän, tarjosi lentokokemuksen pienimmällä lentokoneella, millä olemme koskaan lentäneet ja innosti jopa kokeilemaan pitkästä aikaa snorklausta. Ei huonosti yhdeltä maapisteeltä :-)
Rock Islands ilmasta
Lennon ensimmäiset minuutit kuluivat niin totuttautuessa ajatukseen, että lentokoneesta puuttuu matkustajan puoleinen ovi kuin yleensä alhaalla aukeavaan vihreänturkoosiin maisemaan. Ovi puuttui, koska turisteille halutaan tarjota mahdollisimman esteetön näkymä ja mahdollisuus mahdollisimman hyviin kuviin. Turvavyöt, etupenkillä kolmepistevyö, kannattaa siis ehdottomasti pitää kiinni koko matkan ajan! Saimme myös vinkin, että jos vaikka oviaukosta voikin kuvata, niin kättä, kameraa tai puhelinta ei kannata laittaa oikeasti ulos, sillä vauhti ja sen myötä viima on sen verran kova, että laite on helposti mennyttä. Itse kuvasin pienellä kompaktikameralla, joka oli rannehihnalla kiinni kädessäni – puhelinta en olisi uskaltanut ottaa esiin. Lasse kyllä uskalsi kuvat puhelimellakin, mutta takaistuin ei ollut ihan yhtä avointa tilaa kuin etuistuin.
Mutta sitten olikin jo aika keskittyä reitin kohteisiin, joista lentäjä kertoi matkan edetessä. Pidimme kaikki kuulokkeita ja mekin saimme kysyä/kommentoida tarvittaessa eli myös meillä, matkustajilla, oli mikrofonit käytössämme.
Yksi ensimmäisiä kohteita oli Milky Way, valkoisena ilmastakin erottuva merenlahti. Palataan tähän veneretken kohdalla, sillä seuraavana päivänä jo uimme tuossa valkoisessa lahdessa. Melkein saman tien ylitimme Jelly Fish -järven. Sinne emme päätyneet seuraavana päivänä, mutta palataan silti siihenkin vielä veneretken yhteydessä.
Long Beach ja Blue Corner taitavat molemmat olla suosittuja sukelluskohteita, etenkin Blue Cornerin edustalla oli monen monta venettä ankkurissa.
German Channel ja Seventy Islands
German Channel olikin yllätys. Meressä näkyi vaalea ”kanava”, vaikkei täällä, keskellä merta, tietysti mitään varsinaista kanavaa ole. Saksa hallitsi Palauta lyhyen ajanjakson vuodesta 1899 vuoteen 1914, Espanjan ja Japanin valtakausien välissä. Kanavan, joka yhdistää valliriutan ja laguunin rakennettiin tuona aikana, kuulemma vuonna 1908. Nykyisin kanavaa käyttävät esimerkiksi rauskut, joten sitä pidetään yhtenä Palaun parhaista sukelluskohteista.
Sitten olimmekin jo seitsemänkymmenen saaren (Seventy Islands) päällä, jossa kiertelimmekin reilun tovin, olihan tämä koko Rock Islandsin alueen tärkein osa. Saaret ovat muodostuneet korkeaksi kasvaneista koralliriutoista ja kalkkikivestä ja peittyneet, tropiikissa kun ollaan, vehreän kasvuston alle.
Vielä pieni mutka Dolphins Pacific -tutkimusaseman ylle ja sen jälkeen olimmekin jo Kororin kaupungin yllä. Koror–Babeldaobin silta yhdistää tietysti Kororin ja Babeldaobin saaret. Me asuimme Kororin puolella, mutta lentokenttä sijaitsee Babeldaobin saarella, joten ylitimme sillan useampaan otteeseen autollakin.
Kolme elämyksellistä varttia ilmassa kului nopeasti ja lasku Kororin lentokentällekin onnistui ongelmitta. Iltapäivän käytimmekin sitten hotellin uima-altaalla kokemusta sulatellen – ja pitihän sitä vähän treenata uimista seuraavan päivän retkeä varten :-)
Pieniä ilma-aluksia
Smile Airin retket lennetään Cessna 182 -koneella, johon mahtuu lentäjän lisäksi kolme henkeä. Meitä oli kaksi, joten Lassella, joka istui takapenkillä, oli ruhtinaallisesti tilaa! Pienkoneilla lensimme viimeksi useamman lennon Okavangon suistossa, mutta niissä koneissa oli kyllä tilaa ehkä noin 12 matkustajalle. Guyanassa teimme lentäen retken Kaieteurin putouksille, samoin arviolta 12 matkustajan koneella. Osa Karibian saarten välisistä lennoista on nekin lennetty aika pienillä koneilla, vaikka ne ovatkin olleet ihan reittilentoja. Vancouverissa lensimme ensimmäistä, ja toistaikseksi viimeistä, kertaa elämässämme vesitasolla. Elämämme helikopterilennot olisikin sitten jo oma tarinansa.
Veneretki Rock Islands -saaristossa
Veneretkemme Rock Islands -saaristoon alkoi Impac Toursin toimistolta, jonne matka taittui, tietysti, Impac Toursin kuljetuksella. Palaun retket ovat ehkä kalliin puoleisia, mutta sitten myös all-inclusive. Poislukien luonnonpuistomaksut, jotka maksetaan erikseen. Rock Islands -alueelle pääsy (muuten kuin yläilmoista) maksaa 50 USD per nuppi (maaliskuu 2024) ja jos haluaa myös uida Jelly Fish -järvessä, niin toiset 50 USD, eli yhteensä 100 dollaria per nuppi. Palaun virallinen valuutta on muuten dollari.
Lupakuvioiden jälkeen nousimme veneeseen ja sonnustaiduimme ainakin teoriassa pelastusliiveihin – no ainakin sen verran, että istuimme niiden päälle. Snorkkeleita veneessä oli kaikille, mutta räpylät jokainen kävi hakemassa välinevarastosta itse, sillä niidenhän pitää olla oikeankokoisia. Juuri lähtöhässäkkään osui pieni sadekuurokin, mikä on Palaulla tavallista – eihän saarilla muuten olisi niin vehreää – mutta täällä jos missä aurinko kuivaa nopeasti sen minkä sade kastelee.
Veneretkelläkin ensimmäiset minuutit tajunnan täytti vain ympäröivä maisema, turkoosista vedestä korkealle nousevat vihreät usein sienenmuotoiset saaret. Sienen muoto tulee siitä, että saaret ovat kapeimmillaan eroosion takia, veikkaisin, juuri vedenpinnan yläpuolelle ja levenevät sitten kasvillisuuden myötä.
Ensimmäinen aktiviteettikohde oli kajakkilautta, jossa halukkaat vaihtoivat laivasta kajakkiin ja lähtivät tutustumaan saariin vielä lähempää. Kajakkiretken ajaksi muut laivaan jääneet siirtyivät lyhyen matkan päähän snorklaamaan. Hitaina innostujina tässä vaiheessa vasta vain tarkkailimme tilannetta – ja Rock Islandsin maisemia!
Milky Way ja Shark Island
Kohta olikin jo aika meressä olijoiden, olivat ne siellä sitten kanooteissa tai snorklaamass nousta takaisin veneeseen ja matka jatkui Milky Way -lahteen. Milky Way on merenlahti, jossa vesi on värjäytynyt valkoiseksi alueella hienoksi hiekaksi, tai pitäisikö jo sanoa mudaksi, jauhautuneesta kalkkikivestä. Täällä mekin hyppäsimme valkoiseen veteen, useampaan kertaan, sillä kuvioon kuuluu myös valkoisen mudan levittäminen iholle ja täytyyhän se sitten taas viruttaa pois, uimalla. Lahdella oli pieni kelluva lautta, jonne laivan miehistö kävi sukeltamassa pohjasta valkoista mutaa muutaman ämpärillisen verran, jotta sitä riitti kaikille halukkaille. Meillekin :-)
Päivän mittaiseen retkeen kuului myös kylmä lounas, joka nautittiin asumattomalla Shark Islandilla. Tai asumattomalla ja asumattomalla, sillä aluella liikkuu tietysti monenkin retkijärjestäjän veneitä, joista monet pitivät lounastauon yhtaikaa samalla pienehköllä saarella, jossa oli muutamia pöytiä ja tuoleja ja wc-tilat. Osaan retkiin näytti kuuluvan lämminkin lounas, sillä saaren isolla grillillä kärisivät kalat ja kanat. Mutta voihan sen riisin syödä kylmänäkin :-(
Saaren nimi tuli ilmeisesti siitä, että sen rantavesissä oli hyvät mahdollisuudet nähdä pieniä haikaloja. Me tyydyimme tallustelemaan saaren kauniilla hiekkarannoilla.
Jellyfish Lake
Lounaan jälkeen halukkaat vietiin meduusajärvelle, Jellyfish Lakelle. Järvi on kuuluisa siitä, että siellä elää meduusoja, jotka eivät ole ihmiselle vaarallisia, joten niiden seassa voi uida. Meduusojen määrä järvessä vaihtelee kuitenkin vuodesta toiseen ja nyt niitä kuulemma oli kovin vähän. Rannan infotauluissa arveltiin tähänkin olevan ainakin yhtenä syynä ilmaston lämpeneminen. Me, vähemmän innokkaina snorklaajina, olimme uskoneet asian jo lähdössä luonnonpuistolupia ostettaessa emmekä olleet ostaneet lupaa käydä järvessä. Emme myöskään olleet varautuneet tilanteeseen vedenalaisella kameralla. Muutama ryhmästämme kuitenkin halusi todeta tilanteen omin silmin – ja totesivat laivalle palatessaan, että meduusoja tosiaan oli vain vähän, mutta olivat he muutaman nähneet.
Järvestä kun on kyse, niin matka sinne alkaa kuulemma noin 10 minuutin kävelyllä metsäpolkua pitkin. Täällä rannalla on myös pieni luonnonpuiston vartijan koppi, jossa viimeistään tarkistetaan vierailijoiden luvat, eli järveen ei kannata yrittää livahtaa maksamatta meduusoille tuota 50 dollaria per nuppi!
Päivän viimeisen aktiviteettikohteet olivatkin sitten jo snorkkelointipaikkoja, nyt jo koko ryhmälle. Meillekin. Siinä missä jostain muista jutuista, vaikka pyöräilystä väitetään, että kun sen kerran oppii, niin kyllä sen osaa loppuikänsä, niin kaipa snorkkelointikin menee vähän samaan sarjaan. Edellisestä kerrasta oli monen monta vuotta, mutta sujuihan se, maski naamalla ja hengitysputki suussa. Sitä vedenalaista kameraa meillä ei edelleenkään ollut, mutta jonkin verran kuvia värikkäistä kaloista saattoi päivän mittaan ottaa laivasta vedenpinnan yläpuoleltakin. Oppaat tuntuivat olevan innoissaain isoista Napoleon-kaloista, mutta minusta hienoimpia olivat sittenkin kaikki pienet värikkäät kalat ja isot sienenmuotoiset korallit.
The Arch ja USS Robert Smalls
Paluumatkan aluksi pidimme vielä kuvaussession laivan kannella The Arch -saaren edustalla. Pariskunta, perhe tai vaikka yksi kerrallaan jonossa laivan kannelle ja naps, kuva saaresta ja Sinusta! Vastaanlaisia kalliokaaria olemme nähneet maailmalla monessa muussakin kohdassa ja kuulleet myös tarinoita kaarista, joita ei enää ole. Ehkä tämäkin vielä jonakin päivänä romahtaa, sellainenhan luonto on.
Luontoa ei ihan edustanut kotimatkalla ohittamamme Yhdysvaltain Tyynenmeren laivaston USS Robert Smalls -alus. Joku luonnehti meille etukäteen Palauta sekotukseksi Japania ja Yhdysvaltoja ja ainakin Yhdysvallat näkyi kotikulmillamme, paitsi tämän aluksen, myös sen miehistön, oletan, muodossa. Iso osa hotellimme ravintolan asiakkaista, etenkin iltaisin, taisi olla tuolta laivalta peräisin.
Jos haluat palata Palaulle vielä useamman kuvan muodossa, niin hyppää tästä jo aikaisemmin Palaun kokemuksista kirjoittamaamme juttuun:
Palau alkaa koko ajan kiinnostaa itseäni enemmän ja enemmän, näyttää kyllä sellaiselta paikalta jossa todella viihtyisimme vedenalainen maailma mukaan lukien. Meillä pienin lentokone taitaa olla Alaskassa, kun lensimme Homerista Katmain kansallispuistoon. Muistelisin, että vesitasoomme olisi mahtunut lentäjän lisäksi neljä henkilöä, vaikka loogisempaa kai olisi, että luku on viisi. Pieni se oli joka tapauksessa.
Kiitos Mikko! Sen verran mitä matkojanne blogistanne olen seurannut, niin Palau tosiaan olisi varmaan hyvinkin teidän paikkanne!
Oli motiivi Palaulla käymiseen sitten mikä tahansa, niin upealta paikaltahan tuo näyttää niin ilmasta käsin kuin maan, tai veden, tasallakin. Kannatti siis lähteä. Kävin katselemassa lentoretkeä järjestäjän sivuilla, ja oli hyvin kohtuuhintainen. Jospa joskus rohkenisi Manilaan, ja sieltä sitten eteenpäin Kororiin.
Itse en varsinaisesti maapisteitä kerää, mutta innostun kyllä vähän turhankin helposti melkein mistä vain, ja varsinkin korona-aika sai tutkimaan maailmankarttaa aika ennakkoluulottomasti, kun tuttuihin suosikkikohteisiin ei enää päässytkään mutta mieli teki ”jonnekin”. Niin päädyin sitten muun muassa Pakistaniin ja Azerbaidžaniin sillä ajatuksella, että mennään nyt, kun sinne sattuu pääsemään enkä ole aiemmin käynyt. Ja upeita matkoja olivat molemmat, vaikka motiivini voisi moni kyseenalaistaa. Lisäksi kumpikin kohde on poikinut uusiakin matkoja – kun Pakistan on nähty, niin täytyyhän se Bangladeshkin käydä katsomassa ensi syksynä eikä Azerbaidžaniakaan voi jättää yksikseen, joten kävin myöhemmin Georgiassa ja tulevana kesänä lähden Armeniaan. Ehkä tämä on sittenkin jonkin sortin bongausta, kaikesta huolimatta!
Suhtaudun hieman ristiriitaisesti pelkkiin pisteiden keräilyyn, mutta toisaalta tuo on totta, että pelkän pisteenkin perässä kannattaa joskus matkustaa. Itse en olisi muuten varmaan koskaan käynyt esim. Liechtensteinissa tai San Marinossa, jotka osoittautuivatkin lopulta hyvin kiinnostaviksi maiksi. Myöskään Qatariin tai Arabiemiraatteihin en olisi matkustanut varta vasten, mutta kun satuimme olemaan naapurissa, houkutteli maapisteiden bongaus käymään niissäkin. Saudi-Arabian taas jätimme väliin, vaikka siellä olisi ollut helppo käydä Jordaniasta käsin, koska haluan joskus nähdä ja kokea kyseisen maan paljon tarkemmin kuin vain pyörähtämällä pikaisesti rajan toisella puolella.
Oi, Palau vaikuttaa kyllä varsinaiselta paratiisilta! Tuonne voisin matkustaa ihan jo ”minkä tahansa syyn” takia :) Nuo kalliokaaret ovat myös usein hienoja (ja niistä/niiden kanssa saa otettua kivoja kuvia!).
Palau kuulostaa hyvältä pistekohteelta. Toisaalta eilen ohitettiin Luxemburg 45 min päästä vaikka en ole koskaan ollut siellä. Yövyimme lähellä rajaa Belgiassa. Se osui paremmin reitille.
On kyllä todella upea paikka, ja voi hyvin uskoa, että ei paljon harmittanut matkata sinne pisteen perässä!
Olen samaa mieltä tuosta, että bongailu (maat, maanosat, saaret, osavaltiot…) vie helpommin sellaisiin paikkoihin, minne ei muuten ehkä suuntaisi, ja lopulta antaa paljon paljon enemmän kuin vain sen pisteen bongauksesta.
Onpa kyllä mielettömän hienot maisemat! Niin kaunis tuo turkoosin ja vihreän yhdistelmä. Oli varmasti upea kokemus lentää tuolla ensin ja sitten päästä vielä vettä pitkin tutustumaan tarkemmin.
Jännä muuten tuo meduusojen väheneminen, sillä Italiassa Triesten satamassa törmäsimme meduusojen invaasioon, joka oli myös ilmeisesti ainakin osittain ilmastonmuutoksen aiheuttamaa. Ilmeisen herkkää sitten molempiin suuntiin nuo vaikutukset.
Palau näyttää upealta. Tuo lento pienkoneella on varmasti ollut elämys. Ja itse asiassa nyt on mentävä googlettamaan, missä oikein olette.
Tainnut jäädä kommentoimatta tähän postaukseen, mutta kommentoinpa nyt eli Palau on ehdottomasti käymisenarvoinen jo tämän kuvamateriaalin perusteella. Joku on tainnut tituleerata Palauta maailman kauneimmaksi saaristoksi ja sellaiselta se totta vie vaikuttaa. Huh huh, mitkä maisemat tuolta lentokoneesta! Tai ainakin Palau on yhtä kaunis kuin Grönlanti, josta onkin tullut kiitettävästi postausta viime aikoina eetteriin!
Voisin veikata, että Tyynellämerellä juuri Palau on yksi niistä kohteista, joihin kannattaa mennä. Ehkäpä mikronesiat, marshallinsaaret, tuvalut ja vastaavat ovat lopulta melko samanlaisia keskenään, vaikka niissäkin kyllä mielellään piipahtaisi.
No nyt oli pieni lentokone. Noin pienessä en ole ikinä ollut ja vesitasokin on muuten kokematta. No, vielä ehtii, ei ole maailma valmis.
Aika kalliilta tuntuisi maksaa tuo 50 dollaria meduusajärvessä uimisesta. Olisin varmasti myös jättänyt väliin.
Mitä maabongaukseen tulee, niin minähän olen just se tyyppi, joka ei ole maabongari, mutta kirjaa tarkasti ylös, että montako maata on listattu, hehe. Kyllä on maita, joihin tuskin menen, vaikka kuinka tulisi piste, mutta varmasti tulee kipinä lähteä taas johonkin toiseen vaikka sitten sen pisteen kautta ja tulee nähtyä paikkoja, joihin ei muuten tulisi mentyä. Sama muuten on geokätköilyn kanssa. Tulee välillä kivoja yllätyksiä niiden takia.
Maisemat noissa kuvissa on kuin suoraan jostain kuvakirjasta kohdan ”paratiisi” alla!
Vähän kyllä itseä hirvittäisi tuo lentokoneen puuttuvat ovi… Ihan jo se ilmavirtakin varmaan aika voimakas kun jo autossa jos pitää ikkunaa auki alkaa tuntua päässä.
Mielestäni on hyvä, että kohteet alkavat veloittaa luontokohteissa käynneistä. Uskoisin, että tämä johtaa siihen, että kävijät harkitsevat tarkemmin halunsa käydä ja samalla rahaa voidaan laittaa kohteen suojeluun.
Kiitos Anmarien! Palau taitaa useammassa yhteydessä olla mainittuna kohteena, joka pyrkii yhdistämään luksustason matkailun ja luonnon. Tuo luksustaso sikäli, että haluavat keskittyä matkailijoihin, jotka jättävät maahan reilusti rahaa, niillähän isompikin matkailutulo syntyy pienemmillä haitoilla (?) kun matkailijoita on vähemmän.