Sipoonkorpi – kymmenes kansallispuistomme

Valkmusan kansallispuiston jälkeen päädyin laskemaan monessako kansallispuistossa olemme käyneet ja luku yhdeksän innoitti meitä käymään kymmenennessä – etenkin kun sellainen oli vielä melkein kotikulmilla ja siis vierailtavissa päiväretkenä tai jopa puolipäiväretkenä. Lähdimme siis Sipoonkorpeen. Arkiaamuna ja melkeinpä aikaisinkin, sillä olimme lukeneet liiankin monta juttua siitä miten pääkaupunkiseudun kansallispuistot, Nuuksio ja Sipoonkorpi, ovat koronan myötä ruuhkautuneet.

Torstaiaamuna Kalkinpolttajanpolun parkkipaikoilla oli vielä tilaa, taisi olla kaksi autoa kummallakin parkkipaikalle, joille yhteensä mahtuu 22 autoa. Parkkipaikkoja ei tosiaan kuitenkaan ole kovin montaa ja Kalkkiuunintiellä muistutetaan säännöllisin väliajoin, että aluepysäköintikielto on voimassa, eli tien laitaan ei luvallisesti autoa saa jättää.
Matkalla missä milloinkin -blogia kirjoittaville Mikolle ja Marikalle olikin napsahtanut pysäköintisakko, eli mitä ilmeisemmin pysäköintiä täällä myös valvotaan. Pysäköintisakkojen lisäksi Sipoonkorpi on äskettäin päässyt uutisiin automurtojen myötä, eli kannattanee myös tutkia bussivaihtoehtoja, ainakin Kalkinpolttajanpolun melkein alkuun näyttäisi pääsevän bussillakin. Näin korona-aikaan olemme kuitenkin edelleen vältelleet metroa ja busseja, joten emme testanneet bussi – metro – bussi -yhdistelmää ja yli kahden tunnin matka-aikaa suuntaansa.

Kalkinpolttajanpolkua myötäpäivään

Parkkipaikalla arvoimme kiertosuuntaa ja päädyimme lähtemään pohjoiseen, sillä tuohon suuntaan menevä polku oli helppo löytää ja oli helppokulkuinen. Tosin jo hetken päästä polku siirtyi tielle pellon laidalle ja pysähdyimme hetkeksi tarkastamaan kartasta, että näinkö tämä nyt tosiaan meni, mutta kyllä, ensimmäinen kilometri meni muistellen kertosäettä ”joo, joo, ja kuljin pellon laitaa”.

Lopulta polku kääntyi kuitenkin metsään, mutta jatkui vielä pitkään helppokulkuisena. Ohitimme taukopaikan, jossa olisi voinut vaikka yöpyä: joku näyttikin yöpyneen, muttei makuusopissa vaan puiden väliin viritetyssä tentsilessä tai sen tapaisessa.
Bakunkärrin polun risteyksessä pidimme jo tauon ja söimme aamupäiväretkelle varaamamme terveelliset eväät: kinuskiviinerit.

Vasta Högbergetin kalliota lähestyttäessä polku alkoi osoittaa haasteellisuutensa. Kiipesimme portaita ja kallioita, ohitimme Tasakallion parkkipaikalle erkanevan polun ja nousimme Högbergetille. Korkealta kalliolta maisemaa katsellessa tietää olevansa kaupunkin laidalla, sillä horisontissa näkyy Helsingin tai Vantaan vesitorneja, Vuosaaren satamanostureita ja muita rakennuksia.

Nousun jälkeen kävi mielessä, että mitenkähän täältä päästään, lähinnä, että miten haastavaksi polku heittäytyy alaspäin mentäessä, mutta ainakaan kuivalla ilmalla, kun kalliot ja sammaleet eivät olleet liukkaita, ei mitään varsinaisia ongelmakohtia ollut, vaikka polku onkin kaukana esteettömästä. Paikoitellen se on kapea ja sillä risteilee runsaasti puiden juuria, mutta pahimmissa kohdissa apuna on portaita tai ainakin kaide.

Kukkia ja perhosia

Valkmusan suolla tuntui runsas viikko siltä, että koko suo kukkii tähän aikaan vuodesta. Sipoonkorvessa ei ainakaan Kalkinpolttajan polun verralla merkittävästi ollut suota, mutta sen sijaan täällä kukkiva teiden ja peltojen laidat, jopa metsä. Kukkien myötä etenkin vähän pienempiä perhosia lenteli myös melkein kaikkialla, mutta useimmat niistä olivat tietysti kameralle liian nopeita.

Sen kummempia lintuhavaintoja emme ainakaan osanneet tehdä, mutta yhden vaskitsan näimme. Pirkko onnistui melkein astumaan sen päälle sillä seurauksella, että kumpikin pelästyi ihan kunnolla. Mutta kun nopeasti poispäin kiemurteleva ”käärme” osoittautui vaskitsaksi, niin ainakin Pirkko rauhoittui. Vaskitsahan ei edes ole käärme vaan jalaton lisko. Pirkolla on kuitenkin kokemusta myös kyykäärmeestä ja sen pistosta, joka vei vuorokaudeksi tarkkailuun TYKSiin ja pakotti kävelemään kepin kanssa ehkä viikon verran, joten ihan kevyt juttu ei edes ”melkein käärmeen päälle astuminen” ole.

Vielä pieni kierros metsässä

Lopulta olimme taas takaisin Kalkkiuunin tiellä ja hetken aikaa ajatus kävellä vain tietä pitkin takaisin parkkipaikalle houkutteli, mutta onneksi emme ”luovuttaneet”. Viimeinenkin pieni kierros tien itäpuolella (tai ensimmäinen kierros, jos päädyt kiertämään polun vastapäivään tarjoaa näin keväällä vehreää lehtimetsää, tummia lampia kallioiden välissä ja lopuksi yllättävän kivimuurirakenteen!

Tässä vielä lopuksi linkki Matkalla missä milloinkin -blogin juttuun Sipoonkorvesta. He kiersivät paitsi Kalkinpolttajanpolun myös Byabäckenin polun, joka on toinen Sipoonkorven rengasreiteistä. Näiden lisäksi puistossa on paljon ”yhdyspolkuja” ja ilmeisesti etenkin talvella hiihtoreittejä.

Sunnuntainen iltapäivä Sipoonkorven kansallispuistossa