Varanginvuonon kierroksemme Pohjois-Norjassa alkoi Kirkkoniemestä ja ensimmäinen varsinainen kohteemme oli Vuoreija ja erityisesti Hornoyan lintusaari.
Matkalla Kirkkoniemen lentokentältä Vuoreijaan, 267 kilometriä, poikkeaminen Pykeijassa mukaanlukien pysähdyimme seuraavissa kohteissa, tässä järjestyksessä, eli näin ne tuolle välille asettuvat. Isolta osin rannalla tai sen tuntumassa ole vie tällä välillä oli leveähkö ja tasainen – kapeiden, mutkaisten ja jyrkkienkin teiden aika oli vasta vähän myöhemmin.
Neiden
Neiden yllätti meidät – siis siinä mielessä, että olimme sen kohdalla niin pian, että tuskin olimme ehtineet “asettua” vuokra-autoomme, niin olimmekin jo Neidenissä. Neidenin pieni punainen puukirkko (1902) houkutteli kuitenkin sen verran monia kävijöitä, että huomasimme sentään tienhaaran. 1500-luvulta peräisin olevassa Pyhän Georgioksen pienessä ortodoksisessa tsasounassa emme poikenneet, menomatkalla ohitimme sujuvasti kyseisen tienhaaran ja paluumatkalla olimme jo unohtaneet sen.
Pykeija (Bugoynes)
Pykeija, Pikku-Suomi, mainittiin Varangin niemimaan kohteista lähes jokaisessa matkavalmisteluna lukemastani jutussa, joten pitihän sekin sisällyttää päivän kohteisiin, vaikka matkaa päätieltä Pykeijaan ja takaisin kertyikin melko tarkkaan 40 kilometriä.
Pykeijan parhaat näkymät kannattaa taltioida muistiin tai kameraan jo ennen kylään laskeutumista. Valkoinen hiekkaranta, valkoinen kirkko ja pienet värikkäät talot muodostavat kauniin näkymän.
Etukäteen suhtauduin vähän epäilevästi siihen, että miten tuon kylän väitetyn suomalaisuuden voisi vain siellä poikkeamalla kokea, mutta niin vaan kylä osoittautui ainakin jossain määrin suomalaiseksi. Kaupan kassalla kieli vaihtui auttavaan suomeen kun kassahenkilö huomasi meidän puhuvan suomea. Bistrossa kohdallamme osunut tarjoilija puhui virheetöntä suomea ja tunnustikin sitten olevansa suomalainen ja kesätöissä täällä.
Me söimme Pykeijassa Lassen sanoja lainatakseni parhaan lohikeiton ikinä eikä fish & chips -annoksenikaan jäänyt toiseksi vaikka Lontoossa nautituille, päinvastoin.
Ruuan ja kauniiden näkymien ohella Pykeija tarjoaisi kuningasrapuun liittyviä aktiviteetteja – ja toki kuningasrapuja ruuaksikin, jos niistä on kiinnostunut. Kalastusretkillä voinee kalastaa muutakin, jos haluaa. Tarjolla olisi myös saunomista legendaariseksikin kutsutussa Jäämeren saunassa, mutta emme olleet jäämässä yöksi, emmekä nyt edes saunaan (ja uimaan). Yöksi olisi kyllä voinut jäädä, Bistron yhteydessä olisi ollut tarjolla myös majoitusta ja asunto-autot ja -vaunut olivat kauniisti parkissa vuonon rannalla.
Suomalaisia päätyi Pykeijaan 1800-luvun lopulla erityisesti Oulun ja Tornion seudulta, sillä olot Suomessa olivat tuolloin vaikeita, oli köyhyyttä, nälkävuosia ja vähän lupauksia paremmasta. Pohjois-Norjassa puolestaan tarvittiin työvoimaa. Pykeija puolestaan tarjosi kauniin ja rauhallisen asuinpaikan ja meri elannon. Samoilta seuduilta tulleet päätyivät samoille seuduille, Suomesta tulleet sattumalta Pykeijaan. 1970-luvulla suomalaisia muutti toisessa aallossa Pykeijaankin, nyt kalatehtaat tarvitsivat työvoimaa. Nykyisin kylässä on runsaat 200 asukasta ja näistä ehkä viidennes puhuu vielä suomea. Nykyisin nuoret käyvät jo koulunsa norjaksi ja suomen kieli harvinaistuu nuoremmissa ikäluokissa.
Nesseby
Neidenin kirkon ohella Kirkkoniemi – Vuoreija reitin varrella suositeltiin poikkemaan Nessebyn kirkolla – ja mehän teimme niin. Valkoinen puukirkko Varanginvuonoon tunkeutuvalla niemellä olikin kaunis. Onneksi poikkesimme E75-tieltä kirkon takia, sillä samaisella poikkeamalla näimme matkamme ensimmäisen kauniin värikkään kokoelman kalastajaveneitäkin.
Mortensnes (Ceavccageadge)
Mortensnes (Ceavccageadge saamen kielellä) Varanginvuonon rannalla on kuulemma yksi Pohjois-Euroopan merkittävimmistä esihistoriallisista asuin- ja palvontapaikoista, jonka historia ulottuu jopa 10 000 vuoden taakse. Jossain sitä verrattiin Stonehengeenkin.
Me emme kuitenkaan siitä oikein innostuneet. Pieni museo oli suljettu tältä kaudelta – meille jäi epäselväksi, että joko kesän 2025 kausi meni eikö se kesäkuun alussa ollut vielä alkanutkaan. Ilman museota alue oli kokoelma melko huonosti merkittyjä polkuja kylmässä ulkoilmassa, etenkin tuulen tuivertaessa suoraan mereltä. Tärkeimmät muinaiset kivikokoelmat olisivat olleet aika kaukana, siis lähempänä rantaa, mutta emme innostuneet autiosta niemestä niin paljoa, että olisimme sinne asti viitsineet kävellä.
Ehkä enemmän muinaiseen historiaan tällä alueella perehtyneille tämä on huippukohde, mutta meille se ei auennut.
Jakobselvkaia
Mortensnesin purevan tuulen jälkeen kaipasimme iltapäivätaukoa, mieluiten kuuman kahvin/kaakaon äärellä. Pohjois-Norjassa taukopaikat ovat vaikka Suomeen verrattuina harvassa – tämän opimme jo Lofoottien viikollamme – sillä norjalaiset taitavat mieluiten matkata omien eväiden kanssa. Itsekin tykästyin sikäläiseen lefseen, tortillatyyppiseen lettuun, jonka väliin on levitetty voita ja sokeria, niin, että tapaan ostaa niitä itselleni matkatuliaisiksikin.
Seurailimme tienvieren kylttejä ja tutkailimme karttasovelluksia ja löysimmekin kuin löysimmekin Jakobselvkaia-nimisen ravintolan. Jakobselvkaia on varsinaisesti ruokaravintola, mutta lupasivat meille kahvia ja kaakaota ja kun aloin toiveikkaasti katsoa jälkiruokalistaa, kertoivat listan ulkopuolelta löytyvät myös mango- tai suklaakakkua. Valitsin ensimmäisen.
Ympäristökin oli kaunis. Nessebyn kirkolle ajaessamme olimme nähneet jo ensimmäisen kokoelman värikkäitä kalastusveneitä ja täällä näimme niitä toistamiseen. Jatkossakaan niistä ei ollut pulaa: Vesisaari, Vuoreija, Berlevåg, kaikki olivat hyviä paikkoja tässä mielessä.
Vesisaari (Vadso)
Varangin niemimaalta kirjoitettuja matkakertomuksia lukiessani tuntui, että puolet ihmisistä pitivät Vesisaaresta, mutteivät juurikaan arvostaneet Vuoreijaa – ja toinen puoli oli taas ihan toista mieltä.
Me pidimme Vuoreijasta. Vesisaaressakin kyllä pysähdyimme hetkeksi, mutta vaan käydäksemme ilmalaivamastolla ja katsellaksemme värikkäitä kalastajaveneitä kaupungin satamassa.
Ilmalaivamasto, Zeppelin-masto, sijaitsee saarella kaupungin edustalla, mutta siltaa pitkin sinne pääsee. Jos ihan maston äärelle haluaa, niin viimeinen ehkä 500 metriä pitää kävellä ulkoilualueella kauniin luonnon keskellä.
Ilmalaivamasto rakennettiin vuonna 1926 kun italialaisen Umberto Nobilen johtama ilmalaiva pysähtyi Vesisaareen matkalla kohti Pohjoisnapaa. Masto mahdollisti ilmalaivan ankkuroinnin tankkausta ja miehistön vaihtoa varten. Vesisaari valikoitui sen paikaksi, koska se oli lähellä napaseutuja, mutta vielä saavutettavissa niin maalta kuin mereltä. Mastoa käytettiin vain kerran, mutta se jäi paikoilleen ja on nykyisin ainoita alkuperäisiä yhä pystyssä olevia ilmalaivamastoja.
Nobilen ilmalaiva pääsi Pohjoisnavalle, mutta joutui paluumatkalla myrskyyn ja putosi jäihin Huippuvuorten lähelle. Nobile – ja myöhemmin iso osa miehistöstäkin – onnistuttiin kuitenkin pelastamaan massiivisella kansainvälisellä pelastusoperaatiolla. Norjalainen tutkimusmatkailija Roald Amundsen puolestaan katosi ja menehtyi Nobilen pelastusoperaatiossa.
Vähän Vesisaaresta Vuoreijan suuntaan olisi myös ollut Ekkeroyan lintuvuori, jonka seinämällä pesii kuulemma erityisesti pikkukajavia, mutta toki mukaan ja lähistölle mahtuu muitakin lintuja. Aura Koiviston kirja mainitsee myös tämän ja pitää sitä erityisen helppona kohteena, sillä autolla pääsee perille asti. Skippasimme, sillä mehän olimme matkalla Hornoyan lintusaarelle.
Vuoreijan tunneli
Vuoreijan kaupunki sijaitsee saarella, mutta sinne ei johda siltaa vaan hetki ennen kaupunkia tie sukeltaa 2,9 kilometriä pitkään tunneliin Barentsinmeren alle. Syvimmillään tunneli on 88 metriä merenpinnan alapuolella. Tunneli avattiin 1982 ja sen on Norjan ensimmäinen merenalainen tieyhteys. Etenkin talvisin äärimmäisissä sääolosuhteissa tunneli on toimivampi yhteys kuin silta.
Meren alla olimme Norjassa ajaneet aikaisemmin matkalla Nordkappiin, jonne vielä tunneli on lähes 7 kilometrin pituinen ja käy 212 metrin syvyydessä. Myös esimerkiksi Ålesundin kaupungin edustan monet saaret on liitetty kaupunkiin merenalaisten tunnelien verkostolla.
Ennen tunnelia pysähdyimme hetkeksi nappaamaan muutaman kuvan kaupungista salmen toiselta puolelta. Sen jälkeen jäljellä olikin enää vain tunneli ja muutaman korttelin matka Vuoreijan kaupungissa hotellillemme – mutta lisää Vuoreijan kaupungista myöhemmin, sillä se ansaitsee ehdottomasti oman juttunsa!
Tuo kalastushomma muuten kiinnostaisi, siitä ei reissuilla ole kokemusta – muuten kyllä. Kuningasravut kiinnostaisi myös lautasellakin. Helppo uskoa myös, että lohikeitto tuolla on mainiota. Kuvien perusteella seutu on kyllä todella kaunista!
Kiitos Mikko! Kalastamiseen lienee Pohjois-Norjassa ihan hyvin mahdollisuuksia. Vähän harmittaa, ettei keitosta tullut otettua kuvaa, mutta nälkä ehti ensin :-)
Kuningasrapu olisi kieltämättä kiva saada lautaselle, mutta taitavat olla aika hintavaa ruokaa. :)
Kiitos Anssi! Tuolla Pykeijan bistrossa näytti olevan tällainen vaihtoehto:
Kuningasrapulautanen: Kuningasrapua vihreän salaatin, paahdetun valkosipulileivän, mangosalsan ja valkosipulimajoneesin kera, NOK 980 eli n. 83 euroa – ihanan kallista siis :-)
Vaikka Norjassa olen yhdeksän reissun verran käynyt js loputon into on, niin jotenkin tämä suunta ei vedä puoleensa. Mutta kyllähän Norja tunnelma välittyy näistäkin kuvista!
Kiitos Mari! Alunperin aloimme koronavuosina “käymään läpi” Norjan eri Nomadmania-alueita ajatuksena, että maistellaan jokaista. Pohjois-Norjassa olimme kuitenkin käyneet jo Nordkappin käynnin myötä, mutta nyt palasimme Hornoyan takia. Kumpikin kohteita, jotka ovat olleet minustani kokemisen arvoisia!
Täysin tuntematonta aluetta minulle. Fish and chips voisi olla mistä päin maailmaa tahansa… Lohikeiton ehkä mieltää tuonne ennemmin? Minunkin nuoruudessa, -70 -luvun lopulla, moni lähti Rovaniemeltä ensin Norjaan kalatehtaille töihin ja valuivat sitten Tukholmaan sairaala-apulaisiksi. En enää tuossa vaiheessa asunut Rovaniemellä enkä päätynyt kalatehtaille, mutta myöhemmin sitten kyllä Tukholmaan. Ja yllättävän moni asustaa nyt pääkaupunkiseudulla Suomessa. Meillä ei taideta enää lähteä joukolla jonnekin töihin…
Kiitos Raija! Voisi tietysti, fish & chips olla mistä päin vaan, mutta eiköhän se näissä kylissä ole vielä juuri täällä pyydetystä kalasta. Kalatehtaita ja niiden myötä kyseisille paikkakunnille päätyneitä työntekijöitä oli myös ainakin Grönlannissa.
Mielenkiintoinen postaus! Tuo osa Norjaa on vielä koluamatta, ja kiinnostaisi kyllä! Tykkäsin tunnelmasta, joka postauksesta välittyi!
Kiitos Eveliina! Kauan se meilläkin kesti, että tänne päädyttiin, mutta tuo Hornoya oli kyllä yhden reissun arvoinen lunneineen kaikkineen!
Tuota teidän matkaa tuli seurattua, ja näytti varsin kivalta! Itsellä on suunnitelmissa Pohjois-Norjan pidempi kiertomatka tässä lähivuosina, olen kolunnut enemmän Etelä- ja Keski-Norjaa. Omalla autolla tuonne mennessä tarvitsee varata sen verran jo Suomen päässä siirtymiseen, että siksi tarvisi aikaa enemmän, kuin mitä olen tehnyt noissa Etelä- ja Keski-Norjan reissuissa, kun olen vuokrannut auton sieltä. No sinne on päässyt helpommin lentämällä kuin pohjoiseen.
Norja on kyllä upea, ja jotenkin tästäkin postauksesta tuli sellainen fiilis, että Euroopassa ei montaa kauniimpaa maata löydy, varsinkin silloin, kun aurinko paistaa!
Kiitos Rami! Tuota Suomen tai Ruotsin läpi ajoa emme ole suostuneet tekemään, Lofooteille mennessämme lensimme Bodohön ja otimme sieltä vuokra-auton ja nyt tosiaan Kirkenesiin. Kivampi panostaa varsinaiseen kohteeseen kuin pakollisiin siirtymiin.
Pykeija kiinnostaa ehdottomasti, ja sitä taisin kommentoidakin jo aiemmassa postauksessa. En ole jostain syystä aiemmin edes miettinyt kylän suomalaisuuden alkuperää. Nyt selvisi sitten sekin!
Kiitos Cilla Maria! Pohjois-Norjassa tuntui olevan paljonkin yllättävää historiaa – tai siis yllättävää ja yllättävää, mutta sellaisia tarinoita, joita ei Suomessa juuri ole kerrottu kovin yksityiskohtaisella tasolla, ei historian tunneilla eikä muutenkaan.