Merilintuja ja lintuihmisiä

Myönnetään, tartuin Aura Koiviston kirjaan Merilintuja ja lintuihmisiä kannen söpön lunnikuvan takia, oikeastaan tietämättä mitä odottaa. Enhän ole edes lintuharrastaja, vain lintuharrastajan tytär. Kirja lupaili kuitenkin paitsi lintuja, myös matkan Pohjois-Norjaan, Vuoreijan kaupunkiin, jossa kirjailija vietti yhden kevään tarkkaillen lintuja ja kirjoittaen niistä.

Lintuja käsitelläänkin kirjassa monelta kannalta. Mukana on kovia, ikäviä, faktoja kuten populaatioiden väheneminen, merten roskaisuus ja lintujen takertuminen muoviin. Mutta myös monen monta hellyyttävää tai hauskaa tarinaa linnuista eri puolelta maailmaa. Oman sijansa kirjassa ovat myös saaneet muut eläimet, kuten vaikka valaat.

Mutta aloitetaan Vuoreijasta, kuten kirjakin aloittaa. Näissä maisemissa Aura vietti keväänsä.

Vuoreijan kuvauksesta nousevat esiin erityisesti Steilnesin rantaan rakennettu noitavainojen muistomerkki ja Vårbergetin mäki, jonne on rakennettu iso tutka-asema. Nyt maisemaa hallitsevat Globus II ja Globus III -nimiset tutkat. Ennen alueen muuttumista aidatuksi sotilasalueeksi kaupunkilaiset ehkä retkeilivät siellä, keräilivät aikoinaan linnunmunia, nyt keräisivät ehkä hilloja. Saattaisivat nousta mäen päälle katsomaan aurinkoa, kun se kaamoksen jälkeen ilmestyy ensimmäisen kerran. Ehkä nimi, Kevätvuori, on peräisin tästä?

Noitavainojen muistomerkille pääset halutessasi Samppanjaa muovimukista blogin jutun Norjan karmaiseva kaupunki matkassa. Niin ne mielenkiinnon kohteet ja mieltymykset vaihtelevat: kirjailija halusi viettää keväänsä juuri Vuoreijassa, blogia kirjoittava Anne pitää kaupunkia karmaisevana. Retki Hornøyan saarelle saa kuitenkin pisteet myös Annelta. Kirjailijalle Hornøya on vähintäänkin kertaluokkaa tärkeämpi juttu.

”Hornøyan hornankattila! Lintuvuori on aina yhtä hämmästyttävä paikka. Joka kerta lintujen paljous tekee vaikutuksen. Siivekkäitä on kaikkialla, merellä, taivaalla ja kallioiden jyrkänteillä, niitä lentää, kieppuu, syöksyy, huristaa ja viuhtoo, ja myös äänimaailma on täyteen ladattu: kiljuntaa ja kailotusta, naukunaa ja piipitystä, koronaa, kurinaa ja murinaa”. Aura osaa maalata kuvan lintuvuoresta sanoin.

Mikä on merilintu?

”Ainoa todella keskeinen merilintujen ominaisuus on se, että ne pystyvät juomaan suolavettä”, Gaston (Anthony Gaston kirjassa Seabirds) kirjoittaa. Jos lintu on riippuvainen makeasta vedestä, sen on pysyteltävä muutaman tunnin lentomatkan päässä rannikosta tai saaresta, jossa tällainen vesilähde on. Merilinnut voivat kuitenkin viettää ulapalla päiviä, viikkoja, jopa kuukausi. Niiden päässä silmänseudulla tai kallon etuosassa on erityinen rauhanen, jonka kautta vedestä saatu liika suola erittyy nenäonteloon ja siitä nokan kärjen kautta pois.”

Kirjan, ja albatrossien ja fregattilintujen, matkassa ylitetään meriä, mutta palataan myös merilintujen pesimäpaikoille. Kuvaukset ruokkien ja kiislojen pesistä jyrkillä lintukallioilla, poikasten ruokkimisesta ja etenkin poikasten lentoon lähdöstä ovat kiehtovia: ”Pesästä lähtö on lintujen elämässä usein kriittinen heti, mutta merilinnuilla se on tavallistakin vaarallisempi. Suorastaan kauhistuttavalta se näyttää silloin, kun jyrkällä kallioseinämällä kyyhöttävä pieni höyhenpallero on vielä täysin lentokyvytön – ja silti sen on suin päin hypättävä kymmenien metrien pudotukseen. Tämä hyppy on jokaisen ruokin- ja kiislanpoikasen kerran tehtävä”.

Toki kirja paneutuu myös kansikuvamannekiininsa, lunnin, elämään monella tavalla, mainiten mm. miten jokaiselle yksilölle muodostuu oma muuttoreittinsä, vanhemmat linnut eivät siis opeta sitä nuoremmille, mutta jätän muut kiehtovat jutut kirjaan, lukijan itsensä ne sieltä löydettäviksi.

Söisitkö valasta valasretkellä?

Kirjailija ei ole ensimmäistä kertaa Vuoreijassa. Pohjoiset maisemat ovat hänelle tuttuja jo 1980-luvulta alkaen. Jo tuolloin hän tutustuu paikalliseen lintumieheen, Erlingiin, joka tarjoaa heille ilmaisen majoituksen Hamningbergin kylässä, Vuoreijan lähellä, Jäämeren rannalla sekin. Myös paalujen päälle rakennettu ”hotelli Voodoo” tulee kirjailijalle vuosien mittaan tutuksi.

”Kerran Erling sattui paikalle, kun hotelli Voodoon pihalla joku meistä huomasi valaiden selkien ja pyrstöjen vilahtelevan meressä aallonmurtajan luona. MAITOVALAITA! Siinä silmänräpäyksessä käsissämme olleet tavarat, kattilat ja kupit lensivät kolinalla maahan: ryntäsimme hihkuen pää kolmantena jalkana aallonmurtajalle parinsadan valaan laumaa ihailemaan. ”Oh my God!” ehdin kuulla selkäni takana yllättyneen ja huvittuneen huudahduksen.”

Myöhemmin Aura huomauttaa, että hänen ajatuksensa valassafarien matkailijoista, jotka nimenomaan haluavat ihailla valaita, eivät syödä niitä, ovat jossain määrin harhaa. ”Myöhemmin luen (Jessica) Haapkylän kirjasta (Meren tarina), kuinka hän osallistuu turistien laivaristeilyyn Huippuvuorilla ja kokee vielä pahemman yllätyksen. Laivan keulassa alkaa yhtäkkiä kärytä grille, ja ihmiset kutsutaan syömään: kanan ja lohen lisäksi on tarjolla valaanlihaa. Grillin ääreen syntyy jono, ja kaikki tarjolla oleva valaanliha syödään loppuun.” Hetken päästä turistit näkevät lahtivalaan puhalluksen – siis saman lajin, jonka lihaa juuri grillattiin.

Tunnen piston sydämessäni. Me olemme juuri näitä turisteja, juurikin Huippuvuorilla. Teimme päiväretken Barentsburgiin ja kyllä, laivalla oli tarjolla lahtivalasta. Väittivät, että kannat ovat niin isoja, että ne kestävät pyytämisen. Tiedä hänestä.

Mitä meriharakalla on mielessä?

Luvussa Kajavanainen ja pulmusten herra kirjailija pohtii lintuja lajeittain, jopa yksilöinä.

Kuvaus isolokista pakottaa etsimään kuvia lajista: Lintu on kauttaaltaan vaalea, mustaa ei ole edes siiven kärjissä. Talvipuvussa on vain kevyttä hiekanruskeaa, tweedpukumaista kirjailua.

Meriharakoista kerrotaan esimerkiksi näin: ”Rengastuksen myötä tiedetään ainakin yhdestä yli 43-vuotiaasta yksilöstä. Kun puhutaan ”ikäihmisistä”, voisi tämän todeta olleen ikämeriharakka”. Tämä blogi voisi siis olla ikämatkablogi!

”Meriharakka kuuluu niihin lintuihin, jotka tuntuvat pärjäävän nykymaailmassa. Se ei ole enää rajoittanut elämistään merenrannikoille, vaan Suomessakin se on alkanut pesiä suurilla sisävesillä. Lisäksi se on ottanut haltuunsa urbaanit kattopesinnät”.
Siis, jos emme nyt eläkään monessa eri ympäristössä, niin ainakin matkailemme monenlaisissa kohteissa, me ikämatkablogin kirjoittajat!

Ihana on myös tarina harmaalokista, josta kerrotaan miten tutkijat seurasivat niiden puuhia eräässä Pariisin puistossa. ”Harmaalokki otti puistosta sorsia ruokkivilta ihmisiltä leivänpalan, lensi se nokassaan kultakalalammikolle ja silppusi leivän veteen. Tämän jälkeen lokki asettui odottamaan – ja salamannopeasti nappasi leipäpalaa tavoittelevan kultakalan ja pisteli poskeensa.” Ja sen jälkeen sama uudelleen! Lokki siis vaihtoi leivän aina itselleen mieluisampaan ruokaan.

Suosittelen, paitsi koko kirjaa, aivan erityisesti tarinoita hersyvää lukua Kajavanainen ja pulmusten herra!

Mikä on saari?

Huolimattomasti karttaa katsellen voisi ajatella, että Vuoreija sijaitsisi saarella, mutta näinhän ei enää ole. Saarelle pääsee nimittäin tunnelia pitkin. Tunneli kuvataan Samppanjaa muovimukissa blogissa näin: ”Vardø sijaitsee itseasiassa saarella, jonne johtaa vajaan kolmen kilometrin mittainen meren alla kulkeva tunneli. En suosittele sille, joka on vähänkään klaustrofobinen. Syvimmillään tunneli kulkee 88 metriä merenpinnan alapuolella.” Meillä on vähän samanlainen kokemus Norddkapp-tunnelista kohta jo kymmenen vuoden takaa.

Korkeasaaressa lapsuutensa viettänyt Aura Koivisto selvittää kirjassaan myös saaren määritelmää, Skotlannin saarispesialisti Hamish Haswell-Smithiin mielipiteeseen nojautuen. Tyyppi on kirjoittanut kirjan, jossa hän esittelee kaikki Skotlannin vähintään 40 hehtaarin kokoiset saaret, joita kuulemma on 162 kappaletta.

Saari on siis meren ympäröimä maa-alue, jonne ei mene siltaa tai tunnelia tai jonne laskuvedenkään aikaan ei pääse kävellen. Okei.

Korkeasaarikaan ei siis enää ole saari, mutta hetken aikaa se sellainen oli, kirjailijan nuoruudessa.

Siivetönruokki ja dodo

Tunsin dodon tarinan. Käynti Mauritiuksella museossa, jossa oli dodon luuranko pakotti tutustumaan tämän sukupuuttoon kuolleen linnun historiaan. Niin ne vaan, merenkulkijat, napsivat dodot pataan, yksi kerrallaan. Eikä tietysti viimeisen dodon syönyt varmastikaan tiennyt syövänsä sitä viimeistä.

Sen sijaan en tuntenut siivettömänruokin tarinaa. En tiennyt, että näillä pohjoisilla rannoillakin on aikoinaan elänyt myös melkein metrin mittainen iso ruokki, joka erikoistuessaan evoluution myötä uimiseen lentämisen sijaan jäi alttiiksi saalistajille, ihmisille, jotka sitten poimivat nämäkin linnut lintukallioilta yksi kerrallaan pataan, sen viimeisenkin. Kuulemma rasvaisia lintuja saatettiin jopa käyttää puuttomilla saarilla polttoaineena: ”kun toisia lintuja keitettiin kattilasa, toisia käytettiin polttoaineena”.

Samaisessa luvussa Maalitauluja vai eläviä olentoja käydään myös läpi linnun munien ja nahkojen keräilyä. Nykyisinhän munien keräily ei enää ole laillista, mutta aina silloin tällöin löytyy vieläkin laittomia munakokoelmia. Täytyy vaan toivoa, että nämä viimeisetkin osaamattomat yksilöt oppisivat lintujen ja munien keräämisen sijaan vaikka ottamaan niistä valokuvia: ei se kuvaaminen nyt niin vaikeaa ole!

Lisää tarinoita?

Merilintuja ja lintuihmisiä -kirja innoitti tähän tarinaan. Kerrankin kirja, josta haluan sanoa muutakin, kuin ”ihan hyvä”.
Kirja vei minut takaisin omiinkin pohjoisiin maisemiini ja kymmenet, luultavasti sadatkin, yksityiskohdat merilintujen – ja yleensä lintujen – elämästä olivat kiehtovaa luettavaa. Jos olen tähän juttuun lainannut monta kohtaa Aura Koiviston tekstistä, niin samaan tapaan kirjassa on monen monta mainiota lainausta niistä lukuisista lintujen elämästä kertovista kirjoista, joita kirjailija on kirjoittamisen lomassa lukenut, kirjailijan lukuisten omiin havaintoihin perustuvien tarinoiden lisäksi.

Suosittelen kirjaa lämpimästi, ainakin jos meri, pohjoinen tai linnut yhtään kiinnostavat!

Jutun otsikon kuva linnuista, kirjan kannen taustalla, on otettu Iirislahdessa maaliskuussa 2021.