The Hippie Trail

Luin Rick Stevesin kirjan The Hippie Trail. Kirjan, joka ehdottomasti ansaitsee tulla esitellyksi blogissamme.

Alkuun muutama fakta tästä aikoinaan ehkä maailman suosituimmasta matkailureitistä. Kyseessä on siis matka maata pitkin tyypillisesti Lontoosta Turkin, Iranin, Afganistanin ja Pakistanin kautta Intiaan ja lopulta Nepaliin. Reittiä kuljettiin bussilla, liftaten tai omalla, ehkä matkaa varten hankitulla, autolla. Jotain välejä saatettiin taittaa junalla, etenkin Intiassa ja paluu tapahtui tyypillisesti lentäen. Vaikka monet tekivätkin matkan, niin pakettimatkoja reitille ei ollut tarjolla, vaan matkat toteutettiin kaverin tai kavereiden kanssa.

Rick Stevesin kirjan alkupuolella on kappale, jossa kirjailija ja hänen ystävänsä Gene Openshaw, istuvat junassa matkalla Frankfurtista Belgradiin, ottavat esille kartan ja tutustuvat matkareittiinsä. Kirjan lainausten käännökset Google Translate, tarvittaessa hienoisesti säätäen. Heidän matkansa alkoi siis Frankfurtista ja heti alkumetreillä lukija heitetään 70-luvun matkailun maailmaan. Kaverusten tapaaminen lentokentällä ei onnistunut, mutta onneksi he olivat sopineet myös varatapaamispaikan raiteelle 13, joten yhteinen matka saattoi alkaa. Kännyköitähän ei vielä tuolloin ollut.

Otimme esiin ison Hippie Trail -karttamme ja levitimme sen istuimille. Siinä se oli – 4800 kilometriä Euroopan laidalta Kathmanduun. Kävimme läpi jokaisen maan edessämme olevan tien varrella ja puhuimme siitä vähästä, mitä tiesimme niistä. Turkki – kaaos. Iran – sorto. Afganistan – kiväärein varustetut heimomiehet. Pakistan – moskeijat. Intia – kerjäläiset ja pyhät lehmät. Ja lopuksi Nepal – reppureissaajan unelma lempeistä ihmisistä, korkeista vuorista ja korkealla sijaitsevista turisteista.

Miksi The Hippie Trail?

• Reitti tuli suosituksi, kun lentomatkailu oli vielä kallista ja harvinaista, ja monet matkustivat edullisesti reitin halki seikkailun, tai etsien tieteellisiä tai henkisiä kokemuksia. Joku on sanonut, että matkat olivat maallinen versio pyhiinvaelluksesta.
• Reitin kukoistuskausi oli 1970-luvulla. Ensimmäiset hippiliikkeen edustajat alkoivat kulkea reittiä vuoden 1967 jälkeen, ja Beatlesien Intian-matka vuonna 1968 kasvatti reitin suosiota.
• Reitti lakkasi olemasta 1970-luvun lopulla, kun Iranin vallankumous ja Afganistanin sota tekivät matkustamisesta vaarallista.
• Matkailu näin oli halpaa, sillä reittiä taittavat hipit tai muut nuoret suosivat edullista matkustamista ja yöpyivät reppureissaajien suosimissa majataloissa ja kahviloissa.
• Reittiä matkaavat olivat läheisemmässä vuorovaikutuksessa paikallisväestön kanssa kuin tavalliset turistit, mutta kuitenkin vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, eli vaikka matkalle olisi lähtenyt yksinkin, niin matkaa ei tehnyt yksin. Näin kai nykyisinkin monet omatoimisesti soolomatkoja tekevät kokevat matkansa.

The Hippie Trail tutkimuskohteena

Kiinnostuin tästä matkareitistä jo muutama vuosi sitten, silloin Traveler’s Century Clubin Hippie Trailiä käsitelleen virtuaalikokouksen innoittamana, mutta palasin siihen vasta käytyämme Afganistanissa, sillä vasta silloin olimme omalta osaltamme “kulkeneet” Hippie Trailin. Tarkkaan ottaen olemme tietysti vaan vierailleet maissa, joiden läpi Hippie Trail vuosina 1967 – 1978 kulki. Reitin suosiota sen alkuaikoina nosti Beatlesien vuonna 1968 tekemä Intian matka ja sen aikakausi päättyi kesään 1978 Neuvostoliitto hyökätessä Afganistaniin ja islamilaisen vallankumouksen sulkiessa Iranin. Rickin ja Genen matka toteutui siis viimeisenä mahdollisena vuonna, vaikka he eivät sitä vielä silloin tienneetkään.

Rick Stevesin kirjoitti matkaltaan tekemänsä muistiinpanot kirjaksi vasta koronavuosina. Tarina tuntuu kuitenkin tuoreelta, sillä se perustuu hänen matkansa aikana kirjoittamaan päiväkirjaan, jota voit halutessasi käydä lukemassa tästä.

Omat matkamme tuolla suunnalla alkoivat Intiasta vuonna 2007. Istanbulissa kävimme 2010, Iranissa 2015 ja Nepalissa 2017. Pakistanin matkan pandemia peruutti kertaalleen ja olimme jo luopumassa siitä kokonaan, mutta lopulta matkustimme sinne 2023. Afganistan jäi näistä viimeiseksi, kevääseen 2025.

Traveler’s Century Clubin tilaisuudessa näistä matkoista oli kertomassa Sharif Gemie, joka oli tutkinut tätä ilmiötä ja kirjoittanut siitä kirjan The Hippie Trail: A History. Hän kuvaili kirjaansa ja tuota aikakautta näin:

Kirjani kertoo menneestä ajasta, jolloin kymmenettuhannet nuoret lähtivät Euroopasta matkustamaan Turkin, Iranin, Afganistanin ja Pakistanin halki päästäkseen Intiaan ja Nepaliin. Se palauttaa mieleen ajan, jolloin matkustaminen oli mahdollista ilman pankkiautomaatteja, matkapuhelimia tai internetiä. Aika, jolloin ystävien ja perheen kanssa kommunikoitiin kirjeitse, rahaa kuljetettiin käteisenä ja matkashekeinä ja vaihdettiin paikalliseen valuuttaan tarpeen mukaan. He olivat nuoria, naiiveja ja elivät unelmaansa.

On the Hippie Trail

Seuraavassa satunnaisia minua koskettaneita otteita Rick Stevesin kirjasta, tämän matkan varrelta. Joku toinen nostaisi siitä luultavasti ihan eri kohtia, eli suosittelen toki lukemaan myös itse kirjan.

Frankfurt – Belgrad – Istanbul

Frankfurtista Belgradiin ja edelleen Istanbuliin kaverusten matka taittuu vielä melko vaivatta. Näissä kaupungeissa he tapaavat vielä kavereitaankin ja ovat siis melkein kuin kotonaan. Mitä nyt kyrilliset kirjaimet Belgradissa hienoisesti yllättävät – nyt ollaan jo eri maailmassa.

Belgradissa kävimme kesällä 2013. Pidimme kovasti kesäisestä kaupungista Sava-joen varrella. Istanbulissa kävimme jo vuodenvaihteessa 2010. Sen jälkeen emme ainakaan vielä ole innostuneet palaamaan Erdoganin Turkkiin, paitsi lentokentälle, sillä moneen kohteeseen Turkish Airlines tarjoaa kuitenkin parhaat yhteydet.

Iran

Aloitetaan lyhyellä kuvauksella siitä, miten poikien matka Istanbulista Teheraniin alkoi:

Bussimatkamme Iraniin alkoi pahaenteisesti. Matkustajat tungeksivat Teheraniin menevään bussiin varmistaakseen paikkansa, ja katsoimme heitä pilkallisesti. Tiesimme varanneemme paikat 21 ja 22, joten emme nähneet mitään syytä kiirehtiä. Otimme särkyvät ja matkalle tarvittavat tavarat päiväreppuihimme ja heitimme reppumme bussin katolla seisovalle miehelle. Ne katosivat purjekankaan alle. Etenimme viimeisenä bussin käytävää pitkin ja ymmärsimme ruuhkan syyn: paikkavarauksemme olivat merkityksettömiä. Otimme jäljellä olevat kaksi viimeistä paikkaa. Ne oli kiinnitetty kömpelösti viimeisen normaalin istuinrivin taakse takaportaiden yläpuolelle. Istuimet kaatuivat eteenpäin, kun joku tuli takaovesta sisään, mutta niitä ei voinut kallistaa taaksepäin kuten muita istuimia. No, onneksi matkahan on vain 63 tuntia.

Tuolla taipaleella bussi kävi myös ojassa, joka viivästytti matkaa, mutta onneksi henkilövahinkoja ei sentään tullut.

Ihastelin myös kuvausta valokuvaamiseen liittyen. 70-luvulla kuvattiin tietysti filmille ja tuolle reitille tarvittavat filmirullat kannatti ottaa mukaan jo Euroopasta. Filmiä riittäisi koko matkan ajaksi kunhan kuvien ottaminen rajattaisiin yhdeksään kuvaan per päivä. Aika tarkkaan sitä päivän mittaan saisi nykyisin reissussa miettiä, että mitkä ovat ne yhdeksän kohtaa päivän mittaan, jotka olisivat kuvaamisen arvoisia!

Lopulta, ei ehkä 63 tunnin, vaan lähemmäs 90 tunnin matkan teon jälkeen oltiin perillä Teheranissa – välillä toki yövyttiin muutamassa paikassa.
Teherania luonnehditaan kirjassa valtavaksi – ja sitä se oli myös syksyllä 2015 vieraillessamme Iranissa. Afganistanin viisumin matkalaiset anoivat Teheranissa ollessaan.

Teheran on valtava (neljä miljoonaa asukasta), vilkas, rönsyilevä ja minun oli erittäin vaikea orientoitua siellä. Jo pelkkä asioiden hoitaminen oli paljon työtä. Saimme 100 Yhdysvaltain dollaria käteistä hätätilanteita varten ja lahjuksia varten, joita odotimme, mutta joita emme toivoneet tarvitsevamme matkalla Intiaan. Afganistanin viisumia varten meidän piti jättää passimme ja kolme valokuvaa suurlähetystöön noudettavaksi myöhemmin.

Afganistanin rajalla

Afganistanin tultaessa matkustusinto alkoi jo hetkellisesti hiipua – etenkin kun rajan ylitys kesti ja kesti. Kestää ilmeisesti maata pitkin edelleen, ainakin Merjan matkassa -blogin kuvauksen mukaan.

Huitoessani ja harjatessani isoja muurahaisia ??pois päältäni ja suojatessani silmiäni hiekalta ja tuulelta, haaveilen kaikista hauskoista asioista, joita voisin tehdä. Ajattelen ystäviäni kotona Seattlessa, vanhempiani veneellään viileän vihreillä San Juanin saarilla ja hauskanpitoa, jota voisin pitää Euroopassa. Olen iloinen, että vihdoin teen tämän, mutta odotan todella innolla kaiken loppua. Toivon terveyttä, minimaalista vaivaa ja hyvää lentoa kotiin.

Mutta toki hetken päästä elämä taas hymyilee Kabulissa, etenkin kun matkabudjetti, mitä pitemmälle itään matka etenee, venyy helposti aina parempiin ja parempiin majoituksiin. Osittain kyse on myös siitä, että Rick ja Gene päästävät irti ajatuksesta, että matka pitäisi tehdä eläen mahdollisimman nuukasti.

Keväistä matkaamme Afganistaniin on käsitelty äskettäin runsaasti niin blogissa kuin iltapäivälehdissä, joten ei siitä sen enempää. Kabulissa kävimme mekin aikoinaan hippien suosimalla Chicken Streetillä, joskin se nykyisin on tietysti jotain ihan muuta kuin 1970-luvulla.

Pakistan

Afganistanista matka jatkui Khyberin solan kautta Pakistaniin.

Khyberin solan ylittäminen on ollut pitkään unelmani. Ja tänä aamuna tekisimme sen. Terveytemme oli parhaimmillaankin heikko, mutta kolmen viikon matkan jälkeen sekä Gene että minä olimme päättäneet, ettei mikään enää pysäyttäisi meitä. Nielaisimme malariapillerimme mustan teen ja paahtoleivän kera ja hyppäsimme kello 8.30 lähtevään bussiimme Pakistaniin. Nyt istuin tässä omituisessa vanhassa, kirkkaanvärisessä mutta huonosti maalatussa bussissa upean avoimen ikkunan vieressä, jonka läpi pystyin kurottamaan pitkälle ulos. Istuimemme olivat isot ja korkeat, ja bussi oli täynnä – täynnä pakistanilaisia ??ja “hippireitillä” matkustavia. Lukuun ottamatta pientä eilisen oksennuksen läiskää, joka oli vielä kuivunut bussin ulkopuolelle ikkunani alapuolelle, tämä oli juuri se tapa, jolla halusin ylittää Khyberin solan. Khyberin sola! Olin unelmoinut tämän romanttisen villin ja historiallisesti vaarallisen kulttuurijakauman ylittämisestä vuosia. Se oli erittäin korkealla elämäni bucket listalla – ehdottomasti viiden parhaan joukossa. Olin lukenut kaiken sen loistokkaasta historiasta porttina Intiaan. Nyt seurasin Tšingis-kaanin, Aleksanteri Suuren ja lukemattomien Silkkitien kauppiaiden jalanjälkiä.

Khyberin solaa lukuunottamatta Pakistan ei tuntunut olevan matkan kohokohtia, sillä nyt oltiin jo niin lähellä Intiaa, että matkaajien ajatukset olivat jo siellä. Lahore näyttäytyi, kuten Teherankin, järjettömän suurena kaupunkina – ja sitähän se on, oli varmasti jo 70-luvulla ja oli edelleen keväällä 2023 viettäessämme siellä muutamia päiviä.

Lahore oli sekasotku ihmisten, hevosten, outojen ajoneuvojen ja kuuman, kostean melun keskellä. Olimme eksyksissä ilman karttaa, joten nappasimme pienen hassun kolmipyöräisen moottoririkšan. Kyyti oli hullua. Emme pystyneet pitämään kasvojamme peruslukemilla väistellessämme tien molempiin suuntiin kulkevan liikenteen seassa. Riksalla kaaoksen läpi pujotellessamme ihailimme kaikkea. Lahore on ränsistynyt, kaikesta mahdollisesta kasattu hullu kaupunki, joka on täynnä erilaisia ajoneuvoja, yrityksiä ja hedelmäkojuja. Me vain katsoimme kaikkea – kokematta yhtään tylsää hetkeä.

Ostoksilla Intiassa

Ensikohtaaminen Intiassa tapahtuu pohjoisessa, Kashmirissa. En muista kuulleeni tai edes lukeneeni kenestäkään, joka olisi Intiassa viettänyt aikaa Srinagarin lähistöllä sijaitsevilla järvillä. Nykyisin Kashmir taitaa olla esillä lähinnä levottomuuksiensa takia, mutta 70-luvulla alue tuntui ainakin tämän kirjan perusteella olevan lähellä paratiisia. Majoittuminen Dal-järven täyden palvelun hotellilaivoissa miellyttävässä ilmastossa oli kaikkea muuta kuin matkanteko pölyisillä teillä.

Iranin, Afganistanin ja Pakistanin jälkeen Intia tuntui kotoisemmalta, ehkä myös siksi, että kieli ja kirjaimet olivat tuttuja.
Intiassa oltiin myös jo paremmalla puolella pitkää matkaa, joten oli aika tehdä ostoksiakin.

Sitten suuntasimme valtion keskustorille. Aioin tehdä kaikki ostokseni pois alta. Ostosten tekeminen tien päällä on hyvän nähtävyyspäivän hukkaan heittämistä, mutta se on tavallaan välttämätön paha. Keskustorilla oli 60 tai 80 kauppaa suurella aukiolla, joilla kaikilla oli kiinteät ja valtion sääntelemät hinnat. Minulla ei ollut tänään energiaa tehdä paljon tinkimistä, joten tämä oli turvallisin vaihtoehtoni. Ostin kolme käsin kudottua tyynynpäällistä iloisilla kuvioilla (ajattelen hieman jo yliopiston jälkeistä elämääni), joitakin paperimassasta käsinmaalattuja laatikoita ja pienen kettuturkis-“pussukan”, joka leukani ympärille kietoutuneena luo hullun tuuhean parran, joka sopii hiuksiini.

Jään miettimään, että miten reppureissaajat onnistuvat kuljettamaan kaiken vielä useamman mutkan kautta Nepaliin ja edelleen kotiin, mutta kyllä ainakin kirjan viime metreillä kaikki saadaan sullottua reppuun.

Intia on maineensa veroinen

Jo matkan varrella erityisesti Gene oli sairastellut jonkin verran, mutta Intiassa kummatkin sairastuvat entistä rajummin.

Olen ollut niin onnekas terveydeni suhteen niin pitkään. Nyt yhtäkkiä tunsin oloni huonommaksi kuin koskaan aiemmin tällä matkalla. Ajattelin, että nyt oli minun vuoroni. Kurjalla vatsalla, hieman ummetuksella ja jopa kuumeella halusin vain maata tuulettimen alla. Siinä maatessani myönsin itselleni, että jonain päivänä haluaisin matkustaa ensiluokkaisesti: takseilla skoottereiden sijaan, ruuvimeisseleillä “Limcan” (paikallinen 7-Up) sijaan, ilmastoinnilla tuulettimien sijaan ja Intercontinentalsilla YMCA:iden sijaan. Mutta koska tuo unelma vaatii dollareita senttien sijaan ja menestyvän liikemiehen pianonsoitonopettajan tulojen sijaan, ammuin alas nuo fantasiat ja palasin takaisin vaatimattomaan 23-vuotiaan taloudelliseen todellisuuteeni.

Me kävimme Intiassa Aurinkomatkojen pakettimatkalla ja majoituimme hyvissä hotelleissa. Etenkin Trident Gurgaon teki vaikutuksen – Delhin katujen kaaoksesta oli mukava poistua välillä hetkeksi viiden tähden hotellien rauhalliseen ja hemmottelevaan maailmaan. Vatsataudiltakin säästyin, Intiassa! Toki sen kustannuksella, että valitsin aika tarkkaan mitä söin ja tingin sillä saralla monesta houkutuksesta.

Nepal

Hippie Trail päättyi yleensä Nepaliin, Kathmanduun, Freak Streetille. Me tallustelimme Kathmandun Freak Streetiä kevättalvella 2017, mutta näitä nuorten suosimia katuja, joilla he hengailivat, käyttivät paikallisia vaatteita ja koruja – ja huumeita, oli kaikissa reitin varren kaupungeissa. Huumeet olivat ehkä vielä tuolloin nykyistä vähän kesympiä, kannabista ja LSD:tä, peukusta kukaan ei ollut vielä kuullutkaan.

Hippie Trailin varrelta tavattiin kuulemma lähettää kotiin vanhemmille tällaisia viestejä, ehkä postikortilla: P.S. En ole narkomaani, enkä ole vankilassa enkä kuole, eikä sotaa ole vielä käynnissä. Huumeet olivat monelle osa kokemusta useammassa maassa reitin varrella eikä sotakaan ollut kaukana tuolla suunnalla, kuten nyttemmin tiedämme.

Nepalissa ensimmäinen pysähdys kirjan kuvaamalla matkalla oli kuitenkin Pokharassa ja matkailijoiden käyttämät hotellit muuttuvat koko ajan loistokkaammiksi:

Ensimmäinen tehtävämme oli löytää hotelli. Tällaisessa syrjäisessä paikassa on etsittävä turistialue (alue, jollaista Euroopassa yrittää välttää) ja aloimme kävellä hotellien rykelmiin. Etäisyydet olivat pidempiä kuin luulimme, ja kävelimme ja kävelimme. Minun täytyy olla pehmenemässä vanhuudessani, koska kaikki halvat hotellit karkottivat minut ja etsimme jotain hieman mukavampaa. Raha kai turmelee ja pehmentää. Minulla on sitä nyt enemmän kuin ennen, ja se todella venyy täällä Nepalissa.

Tarvitsimme järjestystä ja puhtautta. Ja löysimme sitä Hotel Mount Annapurnasta. Tämä oli hieno, ja olimme vaikuttuneita. Viidellä dollarilla per henkilö saimme upean kulmahuoneen aivan vuorenrinteeltä. Ruokasali oli sisustettu tiibetiläisesti, palvelu ja ympäristö olivat kuninkaallisia, ja ruoka turvallista ja hyvää. Kaikki oli juuri sopivaa, mukaan lukien oma massiivikivikylpyhuone ja länsimainen wc, josta oli näköala Himalajalle. Potkaisimme kengät pois, laitoimme tuulettimen päälle ja heittäydyimme sängyille. Istuessani tässä työpöytäni ääressä paljain jaloin ja edes ötököistä huolehtimatta päätin, että mitä kauempana ja jännittävämmässä paikassa vierailet, sitä arvokkaampaa on mukava hotelli. – Olen ehdottomasti samaa mieltä!

Se on tehty!

Voin jollain tasolla kuvitella, että kun tällaisen matkan on tehnyt, niin tuntee saavuttaneensa jotain. Omat matkamme ovat helpompia – enkä haluaisi niiden olevankaan vaikeampia tai vaivalloisempia, mutta sen myötä niiden toteutuminen ei myöskään herätä ehkä ihan tämän tasoisia tunteita. Ellei nyt sitten jotkut maat tyyliin Somalimaa tai Afganistan, miksei Pakistan tai Nigeriakin. Ehkä muitakin vastaavia on vielä tulossa, meillekin.

Olimme “kulkeneet” The Hippie Trailin. Katsellessani Kathmandun laaksoa (Patanista palatessamme toim. huom.) kerroin Genelle, etten muista koskaan olleeni tyytyväisempi, onnellisempi ja rauhallisempi. Takaisin Kathmandussa palasimme hotelliimme ja pakkasimme. Kaiken ostamani saaminen reppuuni oli haaste, ja minun piti nähdä vaivaa sen eteen. Kaiken järjestäminen, rullaaminen ja sulkeminen, ja ne viimeisen illan matkan tunteet valtasivat mieleni. Olen kiitollinen koko paketista – kompasteluista, turhautumisesta, vaikeista opetuksista, oivalluksista, iloista ja muistoista. Olen tietoinen siitä, ettei näitä kokemuksia voi nähdä valkokankaalla. Ne on ansaittava, jotta ne voi todella elää. Ja matkamme päätyttyä – vaikka odotankin vuosikymmenten päästä pitäväni tätä elämäni parhaana matkana – kotiinpaluu on juhla. Kyllä, olin saanut kaiken pakattua – tarpeeksi matkamuistoja Rudyard Kiplingin jouluksi – ja valmis lentämään kotiin.

Jälkikirjoitus

Vaikka emme tuolloin tienneetkään sitä, vuosi 1978 oli Hippie Trailin viimeinen kesä. Neuvostoliiton hyökättyä Afganistaniin ja Iranin islamilaisen vallankumouksen myötä turvallinen ja helppo matkustaminen molempien maiden läpi päättyi äkillisesti vuonna 1979.

The Guardian -lehden toimittaja matkusti jokin aika sitten maata pitkin Leedsistä Georgiaan vanhan The Hippie Trailin reittiä, mutta totesi, että Tbilisin jälkeen matkanteko ei enää olisi vastannut alkuperäistä ideaa ja päätti matkansa Kazbegiin. Tbilisikään ei toki alkuperäiseen reittiin enää kuulunut, sillä Istanbulista tavattiin jatkaa aikoinaan Teheraniin.