Lahore – ensikosketuksemme Pakistaniin

Ensimmäinen kosketuksemme Pakistaniin oli 14 miljoonan asukkaan Lahore, joka sekään ei ole Pakistankin suurin kaupunki. Suurimmassa kaupungissa, Karachissa, emme Pakistanin matkallamme käyneet. Maailman 21. väkirikkain kaupunki on iso ja muutamassa päivässä, etenkin kun ensimmäistä niistä painoi vielä yölennon jälkeinen hienoinen väsymys, siitä näkee tietysti vain pienen osan. Jotain kuitenkin, kuten vaikka yhden Unescon maailmanperintökohteen, Lahoren linnoituksen, ison moskeijan, Pakistanin parhaan museon, vanhan kaupungin ja hienon ravintolan. Mutta aloitetaan Intian rajalta, jonne on kaupungin keskustasta matkaa alle 30 kilometriä.

Rajaseremonia Wagahissa

Intian ja Pakistanin väliset suhteet ovat edelleen jännitteisiä. Suurimmat kiistat taitavat tätä nykyä koskea Kashmirin aluetta, mutta taustalla on lukuisia kiistoja, konfikteja ja tilanteita maiden rajalla. Muslimienemmistöinen Kashmirin alue jakaantuu Intian, Pakistanin ja pieneltä osin Kiinankin valtioiden alueelle ja sillä on ollut oma hallintonsa. Tätä statusta Intia on kuitenkin ollut purkamassa, Pakistanin vastustaessa. Paikallisoppaammekin viittasi Intiaan eri yhteyksissä uhkana, joka Pakistanin on otettava vakavasti. Seuraamassani Every Passport Stamp -ryhmässä Pakistania koskevissa kysymyksissä ja vastauksissa aina joku muistaa ottaa esille sen, että se, mikä joillekin kansallisuuksille voi olla mahdollista, voi intialaisille olla haastavaa.

Mutta päivittäin auringonlaskun aikaan toistuva rajaseremonia Pakistanin ja Intian rajalla on kuitenkin vain värikäs, vauhdikas ja – mahtipontinen. Seremonialliset vahdinvaihdot Tukholmassa tai Kööpenhaminassa eivät sen rinnalla ole tapahtumia lainkaan!

Saavuimme paikalle hyvissä ajoin ja asetuimme Pakistanin puolelle rajaa pieneen ja vaatimattomaan katsomoon. Ihan asialliseen toki, mutta vaatimattomaan verrattuna Intian puolen viisikerroksiseen ”palatsiin”. Pian seremonia pääsikin vauhtiin, vaikka itse lipunlaskuun olikin vielä aikaa. Mutta ensin lämmitellään! Cheerleaderit huudattavat joukkojaan, liput liehuvat niin kentällä kuin katsomossa ja Pakistan! Pakistan! -huudot raikuvat. Voi olla, että Intiankin puolella huudetaan, mutta sitä ei kukaan tässä katsomossa kuulisi.
Sotilaat marssivat edes takaisin, ehkä seremoniaan jopa pituutensa takia valitut miehet, mutta mukana on myös nuoria naisia. Lopuksi edestakaisin äkseeraaminen johtaa kummallakin puolella lipunlaskuseremoniaan, jossa kummankin maan liput lasketaan, laskostetaan siistiksi pinoksi ja kuljetetaan reippaasti marssien pois.
Pakistan! Pakistan! -huudot kaikuvat edelleen katsomossa – niin mukaansatempaavasti, että taisimme mekin yhtyä jossain vaiheessa huutoihin.

Maiden välisten suhteiden jännitteisyyteen liittyen, tai vaan siksi, että ollaan maiden rajalla, turvallisuustoimet ovat täälläkin tiukat. Vaikka yleisöä välillä tarkoituksellakin riehaannutetaan, niin katsomossa pitää istua paikoillaan ja aitojen takana – ja yleisö tottelee. Vartijoiden näyttävä aseistus tekee sen helpoksi, turistillekin.

Hiukan historiaakin

Wagahin rajaseremonia juontaa alkunsa Intian ja Pakistanin itsenäistymisen jälkeiseen aikaan. Seremonian taustalla on Intian ja Pakistanin välinen jakautuminen vuonna 1947, kun Britannian siirtomaahallinto luopui vallastaan Intiassa ja muodosti kaksi erillistä valtiota, Intian ja Pakistanin.
Se sai muotonsa vuonna 1959, kun Intian ja Pakistanin sotilaat alkoivat suorittaa rutiininomaisia lipunlaskentatilaisuuksia raja-asemalla. Alun perin pienimuotoisena toteutetusta seremoniasta tuli vähitellen suositumia ja sen myötä sen mittakaavakin kasvoi vuosi vuodelta. Nykyisin seremonia onkin yksi Pakistanin tunnetuimmista ”nähtävyyksistä” – ja esimerkiksi osaltamme juuri tämä seremonia oli asia, jossa osa jo vuosikymmeniä sitten Pakistanissa käyneet tuttavamme meitä muistuttivat, että käykää nyt sitten ainakin Wagahissa!

Wagah on myös oikea raja-asema, nettihaun mukaan jopa ainoa tällä hetkellä auki oleva maaraja Pakistanin ja Intian välillä, mutta emme lähteneet sitä testaamaan, sillä meillä ei ollut Intian viisumia ja Pakistanin viisumimmekin olivat tyyppiä single-entry. Tuskin seremonian seuraaminen Intian hulppeasta katsomosta olisi antanut kovin erilaisen kuvan siitä :-)

Tämän jutun otsikkokuvassa Wagahissa jututtamiamme paikallisia naisia

Lahoren vanha kaupunki

Toisin kuin Islamabadissa Lahoressa on myös vanha kaupunki, muurien ympäröimä.
Vanhan kaupungin, Walled Cityn, parikymmentä metriä korkeissa muureissa on 13 porttia, joista kuuluisin on Delhi Gate. Vanhan kaupungin kapeilla kujilla ei autolla ole asiaa, joten bussimme jätti meidät läheiselle parkkipaikalle, josta matka jatkui riksoilla, tosin moottoroiduilla, ja niinpä viiletimme portista läpi riksan kyydissä. Melkein heti kuitenkin jalkauduimme riksoistakin, sillä kapeimmat kadut olivat niin kapeita, että hyvä, että niissä mahtui pieni päiväreppu selässä kävelemään. Intian matkastamme on jo yli kymmenen vuotta, mutta juurikin yhdistelmä vanha kaupunki ja riksat, silloin vielä polkupyöräriksat, toi viimeistään sen mieleen. Pakistanhan ei ole kovin kaukana Delhistä ja Delhin Delhi Gatesta, joka sekin vie vanhaan kaupunkiin.

Vanhan kaupungin kujilla teimme pienen kierroksen tutkaillen pieniä puoteja ja paikallisten kauppiaiden tutkaillessa meitä. Värikkäät mausteet kauniisti kekoihin aseteltuina olisivat voineet olla lähes missä tahansa kaupungissa, jossa ruokaa ei osteta supermarketeista vaan pieniltä kauppiailta. Tupakka, vesipiiput ja niihin liittyvät tarvikkeet olivat toinen ainakin vierailemiemme kortteleiden suosittu tuote. Esillä olevat naisten vaatteet olivat kaikki jotenkin hyvin koristeellisia ja tekokuitumateriaalit kiiltäviä, jotkut huivit ehkä oikeasti kashmiria, mutta emme silti jääneet niitä tutkailemaan.

Delhi Gaten tienoilla mies kantoi selässään ”risukasaa”, kuulemma näitä tikkuja, täälläkin, käytetään hammasharjoina. Portin ulkopuolella vuohet väistelivät ruuhkautuvaa liikennettä.

Badshahi-moskeija

Pakistanin kansallismoskeija – ja maan suurin moskeija  on Faisal-moskeija Islamabadissa, mutta kyllä Badshahin moskeija Lahoressakin on tutustumisen arvoinen, jos olet Lahoreen asti päätynyt.

Kuten moskeijoissa on tapana, täälläkin piti riisua kengät ennen moskeijaan astumista. Olimme varautuneet siihen sukilla, joihin vaihdoimme kenkämme ja aloitimme kävelyn moskeijan ison pihan poikki päärakennukseen. Harmittelin hiukan, kun pihalla näytti olevan pitkä mattokin kävelyä varten, mutta maton vierellä siellä täällä oli vesiletkuja, joista valui vettä sen päälle, joten matto oli ihan märkä. Hipsimme sitten sukkinemme maton vierellä ja totesimme, että aika kuumaa täällä on, niin yleisesti kuin moskeijan piha. Vasta siinä vaiheessa tajusin, että nuo vesiletkuthan on ihan tarkoituksella jätetty valumaan tuolle matolle, viilentämään sitä! No, päätimme kuitenkin olla kastelematta sukkiamme.

Kuten monet isot moskeijat Badshahi-moskeijankin suuruus, yleisömäärillä mitattuna, on moskeijan isolla pihalla. Nyt, arkipäivänä, ei rukousaikaan, toki päärakennukseenkin mahtui muutama ihminen, mutta ne tuhannet ja taas tuhannet ihmiset mahtuisivat siis tuolle isolle pihalle, Lahoren polttavan auringon alle.

Toisin kuin Faisal-moskeija Islamabadissa, Badshahin moskeija, myös keisarilliseksi moskeijaksi kutsuttu, on seissyt paikoillaan jo vuosisatojen ajan, vuodesta 1673 asti. Se on siis rakennettu suurmogulien aikakaudella ja koristeltu ajalle tyypilliseen tyyliin veistetyllä punaisella hiekkakivellä ja marmorilla. Suurmogulien aikakaudelta ovat myös Intiassa Taj Mahal,  Agran linnoitus ja Fatekpur Sikrin linnoitus lähellä Agraa, ensimmäinen tietysti valkoista marmoria, jälkimmäiset punaista hiekkakiveä nekin.

Lahoren linnoitus

Lahoren linnoitus on keskeinen osa Mughal-imperiumin historiaa. Rakennuksissa yhdistyvät persialainen, islamilainen ja mughal-kauden arkkitehtuuri ja se on toiminut paitsi hallinnollisena keskuksena ja sotilaallisena tukikohtana myös kulttuurin keskuksena. Linnoituksen rakentaminen aloitettiin vuonna 1566, keisari Akbarin valtakaudella, eli sen 500-vuotisjuhliin ei ole enää kuin muutama vuosi :-)

Linnoitusta ympäröivä muuri on yli 2 kilometrin pituinen ja sen sisälle jäävät monet alueen tärkeimmistä rakennuksista kuten vaikka audienssikammiot ja peilipalatsi. Etenkin peilipalatsissa on säilynyt monia peileistä, lasimaalauksista ja marmoriin toteutetuista mosaiikeista tehtyjä koristeita. Myös Badshadin moskeija on osa Lahoren linnoitusta.
Kiertelimme linnoitusaluetta paikallisen oppaan kanssa, joka taisi olla vähän liiankin innoissaaan siitä, että koronavuosien jälkeen täällä taas on turistiryhmiä, edes pieniä, tai sitten siitä, että Pakistaniin yleensä tulee turisteja. Loppupuolella paikoitellen ihan mielenkiintoistakin kierrosta yritimme jo saada opasta vähän vähentämään tarinoidensa yksityiskohtia, vuosisadan taso riittää, emme tarvitse jokaista vuosilukua!

Samaan tapaan kuin aikoinaan vaikka Baganin lukuisia temppeleitä sikäläisen asiaan paneutuneen arkkitehtiopiskelijan kanssa, myös Lahoren linnoituksen oppaan paneutuivat välillä myös kuvausvinkkeihin: aseta kamera maahan tai suuntaa kamera kattoon.
Shalimarin puutarhassa, joka yhdessä Lahoren linnoituksen kanssa muodostaa yhden Pakistanin maailmanperintökohteista, emme sitten lopulta käyneet – vaikka aikaakin olisi ollut. Ehkä oppaamme väsyivät kuumaan auringonpaisteeseen tai sitten vierailumme aikana vallinnut maan räjähdysherkkä poliittinen tilanne vaikutti asiaan.

Lahoren museo

Tarkkaan ottaen aloitimme Lahoreen tutustumisen tässä museossa, mutta halusin kuitenkin tähän juttuun listata kohteitamme Lahoressa ehkä kuitenkin enemmän niiden mielenkiintoisuuden mukaan, joten museo päätyi tänne, jutun jo loppupuolelle.

Museo on kyllä Pakistanin suurin museo ja yksi maan vieraillummistakin museoista, joka kertoo maan historiasta tyyliin aikojen alusta lähes nykyaikaan.
Lähes, sillä vierailtuamme melko äskettäin Dhakassa Bangladeshin itsenäistymisestä kertovassa museossa, olin utelias näkemään miten siitä kerrottaisiin Pakistanissa, mutta ei, museo lopetti sopivasti juuri ennen sitä. Mutta näinhän se monessakin museossa on, että on helpompi esitellä vaikka buddhalaista taidetta muinaisten indo-kreikkalaisten ja Gandharan valtakuntien ajalta kuin paneutua lähempänä nykyaikaa oleviin aiheisiin. Suurmogulien, sikhien ja Brittiläisen imperiumin aikakaudet sentään käsiteltiin hyvinkin kattavasti.

Brittivallan ajan esineistön mielenkiintoisin oli ehkä kuningatar Victorian minikokoinen muistikirja, joka hänellä oli kuulemma aina mukaan. Se oli vielä pienempi kuin nykyiset kännykät, ehkä kolmasosa meikäläisen tämän hetkisestä iPhone XR:stä!

Rakennuksena museo muistutti kovasti Dhakassa olevaa, siellä nyttemmin osana yliopistoa toimivaa Curzon Hallia – mutta samalta brittivallan ajaltahan ne ovat.

Kirjailija Rudyard Kiplingin romaani Kim alkaa muuten näin:
”Poliisijärjestystä uhmaten hän istui hajasäärin Zam-Zammah-kanuunalla, joka lepäsi tiilialustalla vastapäätä vanhaa Ajaib-Gheriä – Ihmeitten taloa, kuten alkuasukkaat nimittivät Lahoren museota. Se, kenellä oli hallussaan Zam-Zammah, ”tultapuhkuva lohikäärme”, oli Punjabinkin valtias, sillä tämä viheriäksi käynyt pronssimöhkäle oli aina ensimmäisenä joutumassa valloittajan saaliiksi.” Kirjailijan isä oli yksi museon varhaisimmista kuraattoreista ja sen myötä museon alue oli kirjailijalle hyvinkin tuttu.
Parhaitenhan kirjailija on tunnettu lastenkirjastaan Viidakkokirja.

Fort Road Food Street

Travellerin matkamme sisälsi paitsi aamiaiset, jotka nyt itsekin tapaamme lähes poikkeuksetta sisällyttää hotellivarauksiimme myös silloin, kun teemme ne itse, myös illalliset. Vähän riippuen lounaasta ja illallispaikasta osallistuimme niihin tai emme, mutta sekä Lahoressa että Islamabadissa yksi illallisista oli järjestetty johonkin kaupungin huippuravintoloista ja Lahoressa se oli Andaaz Fort Road Food Streetillä tai tarkkaan ottaen korkealla kyseisen kadun yläpuolella.

Siinä missä Islamabadissa Margallah-kukkulalla sijaitseva Monal-ravintola näytti jopa olevan Tripadvisorin listalla kaupungin ykkönen, niin Andaaz on ”vasta” sijalla seitsemän, mutta 14 miljoonan asukkaan kaupungissa kaikki maailman keittiöt (luultavasti) ovat läsnä ja kärkisijoilla oli thai-ruokaa tai ranskalaista luokaa. Andaaz näytti tätä kirjoitettaessa olevan listan ensimmäinen nimenomaan pakistanilaista ruokaa tarjoava ravintola.

Ruoka olikin hyvää – ja taas, pimeässä illassa kuvat siitä jäivät vähiin – mutta ruokaa vielä isompi asia Andaaz-ravintolassa on öinen näköala Badshahi-moskeijalle. Siitä sentään tuli napattua kuva jos toinenkin :-)