Majdanek ja Lublinin juutalaisväestön tuho

Yhteistyössä: Lublin Metropolitan Tourism Organisation

Ennen toista maailmansotaa Lublin oli merkittävä juutalainen keskus, jossa asui noin 30 000–40 000 juutalaista. Saksan miehityksen aikana alue liitettiin tuhoamisohjelmaan Operation Reinhard, ja kaupunkiin perustettiin getto vuonna 1941. Jo keväällä 1942 getto alettiin tyhjentää, ja suurin osa sen asukkaista kuljetettiin tuhoamisleireille, erityisesti Belzecin tuhoamisleirille, jossa heidät murhattiin pian saapumisen jälkeen. Näin Lublinin juutalaiskaupunginosa katosi lyhyessä ajassa lähes kokonaan, ja sodan jälkeen myös sen fyysiset rakenteet hävisivät, mikä tekee alueen historiasta nykyisin pitkälti muistamisen ja dokumentoinnin varassa olevaa.

Aivan Lublinin keskustan läheisyyteen, alle 4 kilometriä Lublinin vanhasta kaupungista, perustettiin myös syksyllä 1941 Majdanekin keskitysleiri.

Osana lyhyttä Lublinin matkaamme tutustuimme tietysti myös Majdanekiin sekä kaupungin juutalaisyhteisön hävittämisen jälkeen perustettuun Theatre NN:ään.

Majdanekin keskitysleiri

Majdanekin keskitysleiri (Konzentrationslager Lublin) perustettiin syksyllä 1941 Saksan miehittämään Puolaan. Leiri oli laaja kokonaisuus, noin 270 hehtaarin alue, joka oli jaettu useisiin sektoreihin.

Leirin suunniteltu kapasiteetti vaihteli, mutta korkeimmillaan sinne pyrittiin sijoittamaan yli 100 000 vankia. Todellisuudessa vankimäärä vaihteli jatkuvasti.

Nykyarvioiden mukaan Majdanekiin vangittiin noin 130 000–150 000 ihmistä, joista noin 78 000 kuoli. Uhrien joukossa oli noin 59 000 juutalaista sekä kymmeniä tuhansia puolalaisia, neuvostosotavankeja ja muiden maiden kansalaisia.

Kuolemat johtuivat teloituksista, kaasukammioista, nälästä, taudeista sekä pakkotyöstä ja uupumisesta.

Leiri sijaitsi sen aikaisen Lublinin kaupungin laidalla – nyttemmin se on jo käytännössä keskellä kaupunkia. Leiriä ei mitenkään piiloteltu kaupunkilaisilta, vaan he näkivät vartiotornit, piikkilanka-aidat ja savupiiput. Myös kuljetukset ja krematorioiden savu olivat havaittavissa. Leiri oli osa maisemaa, vaikka miehitysolosuhteet, pelko ja tiedon rajoittaminen vaikuttivat siihen, miten avoimesti asiasta voitiin puhua.

Tutustuimme Majdanekiin leiriin oppaan kanssa. Alueeseen voi tutustua omatoimisestikin, mutta toki silloin tarinat jäävät kuulematta.

Kävelykierros leirissä

Majdanek tunnetaan nykyisin leirin sisäänkäynnin massiivisesta porttimaisesta taistelun ja marttyyrikuoleman muistomerkistä. Muistomerkki valmistui vuonna 1969. Sen voi mieltää rajaksi nykyisyyden ja menneisyyden välillä. Muistomerkin kohdalla on alas laskeutuva tie, jota voisi ajatella tieksi, jota pitkin leiriin saavuttiin, mutta käytännössä useimmat saapuivat leirin kulmalta, ei muistomerkin edustalta.

Muistomerkiltä kulkee tie alueen halki sen toisella laidalla sijaitsevaan mausoleumiin, johon useimmat leirillä kävijät tutustuvat vierailunsa lopuksi. Jos leirillä kuljettu matka ajatellaan ainakin kuvaannollisesti alkavaksi tältä portilta, niin se useimpien osalta päättyi tuhkana mausoleumiin.

Julmat vartijat

Ensimmäinen rakennus, jonka luo pysähdyimme, oli valkoinen kivitalo, joka kuulemma on ainoa rakennus, joka oli leirin alueella jo ennen leiriä. Se oli leirin aikana leirin johdon käytössä. Oppaamme kertoo sen edustalla tarinoita muutamasta erityisen julmasta vartijasta, miehestä, joka oli julma ja tasapuolinen, osansa saivat niin vangit kuin vartijakollegat. Yksi naisvartija tapasi kuulemma kurittaa vankeja potkimalla heitä ja astumalla heidän päälleen. Nainen onnistui sodan jälkeen pakenemaan Yhdysvaltoihin, mutta lopulta hänetkin saatiin tuomiolle.

Ruohokenttää ja ruusutarha

Pääosa leirin alueesta on nykyisin pelkkää nurmikenttää. Saksalaiset purkivat lähtiessään pääosan leiristä ja osa puutavarasta käytettiin uudelleen. Muutamia rakennuksia, erityisesti leirin sivustalla olevia talousrakennuksia on kuitenkin säilynyt.

Leirin kulmalla olevaa kenttää oppaamme kutsui ruusutarhaksi. Leirille tultiin tämän kentän kautta ja täällä vangit riisuivat kaikki vaatteensa. Ilma oli usein viileä ja riisuminen koettiin häpeällisenä, joten etenkin nuoret naiset saattoivat olla punaisia, niin kylmästä kuin häpeästä. Vartijat puhuivat tämän takia ruusutarhasta.

Vangeilta otetut vaatteet, kengät, matkatavarat ja arvoesineet lajiteltiin varastoalueella. Osa tavaroista lähetettiin Saksaan uudelleenkäyttöön tai myyntiin.

Suihkuja ja “suihkuja”

Seuraavana sekä vangeilla että kierroksellamme vuorossa olivat suihkut, joista vain osa jatkoi pakkotyöhön. Suihkutilojen yhteydessä oli myös toisenlainen “suihku”, jossa kylmän veden tilalla käytettiin kaasua. Leirillä oli useita kaasukammioita, joissa käytettiin Zyklon B -kaasua.

Vain osa vangeista jatkoi tästä pakkotyöhön. Kuolleisuus oli suurta myös niiden vankien keskuudessa, joita ei heti leirille saapumisen yhteydessä tapettu kaasulla.

Yhdessä säilyneistä parakeista oli leirin historiasta kertova näyttely, toisessa uhrien moninaisista kansalaisuuksista kertova taidenäyttely.

Leirillä asuttiin ahtaasti

Muutama asuinparakkikin on säilynyt, ei tosin ihan alkuperäisessä asussaan, sillä niitä on jouduttu kunnostamaan, jotta ne säilyisivät. Esimerkiksi maalattian tilalla on nyt puulattia eikä seinän ja lattian välissä ole enää isoja rakoja.

Parakeissa asui satoja vankeja samanaikaisesti, yhdessä kapeassa kerrossängyssä saattoi olla jopa neljälle vangille paikka, mutta ahdas sänky oli sittenkin parempi paikka nukkua kuin lattia. Parakkien lämmitys oli puutteellista ja ravinto niukkaa. Päivittäinen energiansaanti jäi usein alle 1 000 kilokalorin. Tämä johti nopeaan heikkenemiseen. Taudit, kuten lavantauti, levisivät helposti.

Museossa oli taidettakin

Alueella on pieni museo, jossa on esillä leiriltä säilyneitä vaatteita ja esineitä. Osa esineistä oli tässä ympäristössä yllättävänkin kauniita. Mukana on myös vankien tekemää taidetta, esimerkiksi iso kilpikonna, joka kuvasi vangeille ainoaa mahdollista tapaa protestoida – tehdä kaikki mahdollisimman hitaasti.

Monta tapaa tappaa

Kierroksemme viimeinen kohde ennen mausoleumia oli uusi krematorio, jota saksalaiset eivät lähtiessään ehtineet tuhota. Tiilistä rakennettujen polttouunien tuhoaminen ei tietysti olisikaan käynyt käden käänteessä.

Krematorion ohella käytettiin joukkohautoja. Suurin joukkomurha toteutettiin ihan leirin viimeisinä päivinä, marraskuussa 1943. Aktion Erntefest -operaation aikana Majdanekissa ammuttiin yhden päivän aikana noin 18 000 juutalaista vankia. Uhrit pakotettiin riisuutumaan ja ohjattiin joukkohautojen äärelle. Heidät ammuttiin riveittäin suoraan hautoihin ja kun yksi rivi ihmisiä oli tapettu, seuraava rivi komennettiin asettumaan suoraan heidän päälleen.

Kierros leirillä päättyi krematorion ja joukkohautojen vieressä sijaitsevan suuren mausoleumin luo. Mausoleumiin on kerätty uhrien tuhkaa. Aluksi tuhka oli kuulemma näkyvissä, mutta sittemmin se on jouduttu peittämään kivillä, jotta se säilyisi.

Ennen Majdanekia olimme vierailleet Krakovassa Auschwitzissa ja Prahassa Theresienstadtissa, eli Majdanek oli kolmas keskitysleirimme. Emme erityisesti jääneet kaipaamaan neljättä.

Theatre NN

Jo ennen vierailuamme Majdanekin keskitysleirissä vierailimme Theatre NN:ssä eli Grodzka Gate – NN Theatre keskuksessa, joka on sekä kulttuurikeskus että muistopaikka. Se sijaitsee porttirakennuksessa, joka ennen toista maailmansotaa yhdisti kristillisen Lublinin ja juutalaisen kaupunginosan.

Toisen maailmansodan aikana Lublinin laaja juutalaiskaupunginosa hävitettiin kokonaan. Asukkaat siirrettiin gettoon, ja myöhemmin heidät karkotettiin pääosin tuhoamisleireille. Sodan jälkeen alue purettiin kokonaan, eikä alkuperäisestä kaupunkirakenteesta juuri jäänyt näkyviä jälkiä.

Theatre NN on rakentanut toimintansa tämän kadonneen kaupunginosan muistamisen ympärille. Yksi keskeinen osa on arkistotyö, jossa on pyritty kokoamaan tietoja alueella eläneistä juutalaisista asukkaista. Keskuksessa on kansioita yksittäisistä ihmisistä ja perheistä. Näihin on koottu eri arkistoista löytynyttä aineistoa: valokuvia, asiakirjoja, väestörekisteritietoja ja muita hajanaisia lähteitä. Kaikista henkilöistä ei ole säilynyt tietoja, mutta tavoitteena on dokumentoida jokainen tunnettu nimi ja elämäntarina siinä laajuudessa kuin aineistoa on saatavilla. Tämä lähestymistapa korostaa yksilötasoa.

Aika monessa museossa mekin olemme elämämme aikana käyneet, mutta juuri tällaista toteutusta emme olleet tätä ennen nähneet missään.

Kaikesta kootusta materiaalista itselleni erityisesti jäi mieleen valokuvat, joista osa oli jo värillisiäkin, vaikkakin siis ajalta ennen toista maailmansotaa.