Innostuimme soutuveneemme takaisin saamisesta niin paljon, että toteutimme jo jonkin aikaa muhineen ajatuksen toisen airoparin ostamisesta ja kokeilimme tänä iltana ensimmäisen kerran parisoutua Varsasaaren ympäri.
Ihan hyvin se sujui – vaan pari kertaa airot kolahtivat yhteen!
Oli muuten hieno kesäilta – näin lämmintä ja kivan tyyntä, soutamiseen, on kuitenkin aika harvoin.
Sarjassamme elämämme veneet hankimme kolme vuotta sitten soutuveneen – merenrannalla kun asumme tuntui mukavalta ajatukselta edes muutamana kauniina kesäiltana päästä merellekin ja sitäpaitsi soutaminen on toimistorotalle hyvää liikuntaa!
Tänä kesänä saimme veneen vesille kylmän alkukesän ja työkiireiden takia vasta viime torstaina. Vene jäi kuitenkin lukitsematta – meillä on siihen moottoriveneen jäljiltä paksu ketjulukko – ajattelimme, että ehtii sen sitten ensimmäisellä souturetkellä. Perjantaina ja lauantaina oli sen verran tuulista, ettemme harkinneet souturetkeä, mutta tarkistimme päivittäin, että vene on edelleen paikallaan – mutta lauantainapa ei sitten enää ollutkaan! Pari kertaa piti tarkistaa, että se on todella viety, eikä esimerkiksi uponnut, mutta niin se vaan oli poissa, kiinnitysköysineen kaikkineen.
Kiersimme pyörällä lähirantojakin, jos joku olisi sitä lainannut ja sitten hylännyt, mutta emme löytäneet sitä.
Teimme sitten rikosilmoituksen venevarkaudesta ja vahinkoilmoituksen vakuutusyhtiöön ja päivittelimme hetken lintukotomme rauhan rikkoutumista – taloyhtiömme venesatama on sentään pieni ja talojen ympäröimä ja soutuvene siellä veneenä niin pieni, ettei se kovin kauas edes näy, mutta minkäs teet, viety mikä viety.
Maanantaina vene löytyi Villa Kolikarin edustalta: se oli nostettu niin näkyvästi ylös kalliolle, että Lasse huomasi sen rantaraittia Matinkylään päin kulkiessaan ja kävi tarkistamassa, että onko tutunnäköinen vene todella meidän ja niinhän se oli: kunnossa mutta likaisena ja tyhjiä olut- ja siideritölkkejä puolillaan.
Illalla kävimme soutamassa veneen takaisin kotisatamaan – ja tällä kertaa, kuten kai aina aikaisempina kesinä, lukitsimme sen laituriin, sillä nyt tiedämme, että ilman lukkoa se huonolla tuurilla säilyy satamassa vain yhden yön!
Päivitys 16.7.2014
Päivän Helsingin Sanomat taisikin tietää miten veneemme lähti kotisatamastamme:
Tämä blogi on nimetty syksyllä 1997 hankkimamme Artina33 -merkkisen purjeveneen, jonka nimeksi tuli S/Y Meriharakka mukaan. Syksyllä 2006 myimme sen Pirkon veljelle (joka oli tullut veneen osa-omistajaksi jo aikaisemmin) – mutta kun vene jäi sukuun, niin vähintäänkin vierailimme sillä joka kesä senkin jälkeen. (Purjehdusreissukertomus kesän 2006 vähän pitemmältä reissulta kuvineen täällä.)
Tänä syksynä veljeni myi veneen pois, vuosimallia 1988 oleva vene ei enää tilaratkaisuiltaan täyttänyt hänen nykyisen perheensä tarpeita ja olihan veneellä jo ikääkin, yli 20 vuotta. Eli nyt ei sitten S/Y Meriharakasta ole enää jäljellä kuin muistot – mutta niitä toki on, hienoja ja paljon!
Mutta, veneitä tulee ja veneitä menee. Ennen S/Y Meriharakkaa oli S/Y Pica Pica (Sunwind 27) ja rinnan S/Y Meriharakkan kanssa oli välillä M/Y Harakka (Bella 561 HT) ja kauan kauan sitten kesämökillä Paraisilla pieni Robuster soutu/moottorivene.
Tänä syksynä hankimme viidennen veneemme – Terhi Saiman -merkkisen soutuveneen. Tarkoituksena soutaa lähivesillä ihan liikunnan vuoksi. Mutta toki liikunnan lomassa Espoon saaristossa ehtii ihailemaan maisemiakin ja vesillä, vaikka olet vain muutama sata metriä kotirannasta, veneellä on heti kesälomafiilis!
Toki syksy tulee ja tämän kesän soutureissut loppukesästä hankitulla veneellä jäävät alle 10 kertaan, mutta ensi kesänä sitten taas.
