Hämmentävin asia Rørosiin saapuessamme olivat pienet ihmiset suuren kasan päällä. Vanhan kaivoskaupungin sulattamon vieressä kohoavat malmin käsittelyn jäljiltä korkeat kuonakasat ja yllättävää kyllä, niiden päällä saa vapaasti kävellä. Kuonakasojen vieressä sijaitsee vanha sulattamo, tai sen jäänteet, osana isoa kaivosmuseota ja vanhoihin kaivoksiinkin, kaupungin ulkopuolella, pääsee tutustumaan.
Idyllinen vanha puutalokaupunki, osa tämän Unescon maailmanperintökohteen arvoa sekin, levittäytyy kuonakasan, vanhan sulattamon, kirkon ja vanhan vuoron vaihtumisesta ilmoittavan kellon ympäristöon. Tai levittäytyy ja levittäytyy, vanhan kaupungin keskusta käsittää oikeastaan vain kaksi rinnakkaista katua, Kjerkgata ja Bergmannsgata, mutta monta ihanaa pientä kujaa näiden katujen välillä.
Kaupunki on perustettu 1644 ja se on yksi maailman vanhimpia säilyneitä puutalokaupunkeja. Unescon maailmanperintökohde siitä tuli vuonna 1980. Kaivoskaupungilla on erityinen asema Norjan kaupunkien joukossa, Norjassa on useita kaupunkeja ja sen lisäksi yksi kaivoskaupunki, Røros.
Vanhat puutalot ovat erilaisia kuin vaikka talot Suomen pittoreskeissa vanhoissa puutalokortteleissa Porvoossa, Raumalla tai Naantalissa. Useimmat talot ovat maalaamattomia, ruskeita, maalaisia – täällä ei ole mitään söpöä vaaleanpunaista. Söpöys, silloin kuin sitä on, tulee talojen kukkivista ruohokatoista. Säilyneitä vanhoja puutaloja kaupungissa on useita satoja, joista 80 on Unescon maailmanperintökohteen listalla.
Talvella paikan kauneus, valokuvista päätellen, tulee lumesta. Røros sijaitsee Skandinavian selkärangalla, Skandi-vuorten tuntumassa Norjan ja Ruotsin rajalla, ja kaupunki on ilmeisesti edelleen jokseenkin lumivarma kohde. Jouluna kaupungin pari katuakin ilmeisesti lähes täyttyvät lumista ja turistit voivat laskea mäkeä vaikka keskellä kaupunkia joulutonttuja väistellen. Nyt kesällä joulu oli Rørosissa läsnä vaan muutaman matkamuisto/sisustusliikkeen isoilla jouluosastoilla.
Kaivoskaupungissa varmistimme ensimmäiseksi paikkamme seuraavan aamun kaivosretkelle. Vanhat kuparikaivokset sijaitsevat runsaan kymmenen kilometrin etäisyydellä kaupungista, mutta autottomalle matkailijalle museo tarjoaa mahdollisuuden aloittaa retki museon edustalta lähtevällä bussilla. Mehän saavuimme Rørosiin junalla Trondheimista ja jatkoimme Rørosista matkaa junalla Osloon. Røros – Trondheim väli kestää autolla tai junalla pari tuntia, Røros – Oslo väli vajaa viisi tuntia, junalla sisältäen yhden vaihdon, Hamarissa.
Kävelyretkellä Rørosin keskustassa
Asuimme hiukan Rørosin vanhan keskustan ulkopuolella, mutta kävelymatkan etäisyydellä siitä. Lisäksi kävelymatka kulki mukavasti näiden jo mainitsemieni isojen kuonakasojen sivuitse – tai osittain vaikka päältä, jos niin halusimme.
Rørosista ei taida olla kuvaa yhdessäkään matkailumainoksessa ilman kuvaa pienen kaupungin valkoiseksi maalatusta kirkosta. Ensimmäisen kerran altistuimme tälle maisemalla jo matkatessamme Trondheimin lentokentältä keskustaan: bussin matkailumainokset näyttivät säännöllisin väliajoin myös kuvia Rørosista. Mutta kaunis kirkkohan se on, ei siinä mitään. Kaunis myös sisältä, ainakin kesällä kirkkoon pääsi pientä lahjoitusta vastaan kurkistamaan päiväsaikaan (kannattaa tarkistaa aukioloajat).
Kirkolta lähtee toinen keskustan pääkaduista alas rautatieasemalle ja takaisin ylös, jos sillä suunnalla asuu, voikin sitten palata toista katua pitkin. Katujen varsilla kannattaa kurkistaa myös sivukaduille, sillä monilta kujilta avautuu aika kivoja maisemia, vanhoja taloja, vehreitä puutarhoja tai suurista turistimääristä eläviä kirpputoreja. Itse katujen varsilla on ravintoloita, kahviloita, sisustus- ja lahjatavaraliikkeitä ja kuten kaikkialla Norjassa retkeilyvaatteita myyviä kauppoja. Yllättäen Rørosissa on myös merkkivaatteita myyviä liikkeitä, nekin ehkä vaan sillä logiikalla, että koska kaupungissa käy paljon turisteja, niin ostovoimaa riittää myös kalliimmille vaatteille, joita ei ehkä juuri nyt Rørosissa tarvitse.
Ravintoloita tai kahviloita on koko kaupungissa kymmenkunta ja sen sijaan, että olisimme etukäteen lukeneet kovin paljon suosituksia tai kysyneet neuvoja niiden suhteen luimme ohikulkiessamme niiden menuja ja katsoimme mihin ravintoloihin jopa jonotetaan ja löysimme näillä eväillä tarvitsemamme pari lounaspaikkaa oikein hyvin. Yhden oikein sympaattisella pihalla sijaitsevan ravintolan ohitimme, kun sen menu käsitti noin pelkästään norjalaista jauhopuuroa eli rømmegrøtia. Jotenkin hapankermasta ja vehnäjauhoista keitetty mannapuuron tapainen puuro ei innostanut, vaikka se miten olisi ollut perinneruokaa.
Sleughaugan
Jos satut kiertämään Rørosia kuten me teimme, museolta alas ja takaisin ylös, niin lopuksi kannattaa ehdottomasti vielä poiketa pienelle kadulle museon kupeessa, Slegghauganille, joka on parhaiten säilynyt kokonaisuus näitä vanhoja ruohokattoisia vanhoja taloja. Tai kiersit nyt Rørosia missä järjestyksessä tahansa, niin muista joka tapauksessa Slegghaugan!
Vanha kuparikaivos
Retkemme kuparikaivokseen alkoi pienellä bussimatkalla. Ihmettelimme hetken kuljettajan reittivalintaa, mutta ymmärsimme pian, että kaivosretkibussi poimii matkustajia myös isommista hotelleista – niistä, joissa ei ollut tilaa enää siinä vaiheessa kun etsimme hotellia Rørosista vajaa kaksi viikkoa ennen tuloamme. Jos palaisin Rørosiin, niin saattaisin etsiä huonetta myös Røros Hotellista.
Kaivokselle saapuessamme tutustuimme ensin pieneen näyttelyyn, joka antoi esimakua tulevasta. Kävelykierros kaivoksessa olisi noin kilometrin pituinen ja kävisimme 50 metrin syvyydessä, mutta vaikuttavinta oli näyttelyn kuva kaivosalueen kaikista käytävistä ja miten pienen alueen kävelymme kattaisi! Näyttelyssä oli myös kiitettävästi materiaalia, joka muistutti kaivostyön raskaudesta ja vaarallisuudesta ja jäin miettimään, että niin täällä kuin vaikka televisio-ohjelmista jossain määrin tutuissa hiilikaivosten ympärille rakentuneista kylissä ja kaupungeissa Englannissa, meniköhän kukaan koskaan töihin kaivokseen innoissaan juuri tällaisesta työstä vai olikohan se aina ainoana vaihtoehtona pakollinen valinta.
Rørosin kuparikaivos perustettiin, kuten Rørosin kaupunkikin 1644 ja kaivos ehti toimia 333 vuotta, ennen kuin sen vuonna 1977 teki konkurssin kuparin hinnan ollessa pitempään liian alhaalla.
Maan uumeniin!
Ennen kaivokseen laskeutumista laitoimme kypärät päähän ja alun hienoinen hymyily niiden osalta loppui lyhyeen kun melkein ensi metreillä kolautin pääni kaivoksen kattoon: ilman kypärää olisi luultavasti tullut rumaa jälkeä! Hymy oli muutenkin ainakin minulta alussa vähän hukassa, sillä hämärät, ahtaatkin, kylmä ja kosteat kaivoskäytävät eivät ole ihan suosikkimaisemaani. Onneksi (?) sentään portaita oli niin paljon, että niitä kiivetessään, jo vain alaspäinkin, pysyi lämpimänä!
Kaivoksen uumeniin laskeutuessamme ohitimme mitä kauniimpia eri väreissä kiilteleviä luolia. Malmipitoinen kiviaines ja kaivoksen kosteus tuottavat näköjään luonnon taideteoksia.
Ensimmäinen taso, jolla viivyimme hetken oli 40 metrin syvyydessä ja sen käytävien varrella esiteltiin vanhimpia tapoja saada malmikiveä irroitettua, eli kiven lämmittämistä polttamalla nuotioita kallioseinämän edessä ja tulen rapauttaman kiven irroittamista hakuilla.
Laskeutuessamme seuraavalle tasolle 50 metrin syvyyteen, kaivoksen uudempaan osaan, mukaan tulivat porat ja kiskoilla kulkevat kuljetusvaunut. Näimme myös kaivostyöläisten melko askeettisia taukotiloja kallion uumenissa, mutta verrattuna kylmiin ja kosteisiin käytäviin nuo pienet luolatkin taisivat olla aikoinaan kodikkaita, etenkin jos ne olivat täynnä ihmisiä.
Muuten, jos harkitset kaivosvierailua Rørosissa, niin muista lämpimät vaatteet: vaikka ulkona olisi helle, niin 50 metrin syvyydessä ei ole!
Kierroksen päätepisteessä viivähdimme vielä hetken vähän isommassa luolassa, jota käytetään myös juhlatilana. Juhlavaatteissa sinne ei kuitenkaan kannata yrittää!
Kaivosmuseo
Rørosin keskustassa sijaitsevan kaivosmuseon jätimme tarkoituksella viimeiseksi kohteeksemme ja meistä olikin kiva kerrata kaivosvierailuamme kaivoksen historiasta ja sen toiminnasta kertovaa elokuvaa ja lukuisia hauskoja pienoismalleja katsellen. Hetken verran kävi mielessä epäilys, että asuiko se joulupukki ja joulutontut sittenkään Suomen Lapissa vai kuitenkin Norjassa, sillä pienoismallien kaivostyöläisiä esittävillä nukeilla oli kaikilla punaiset nutut ja/tai punaiset tonttulakit. Ehkä heillä oikeastikin aikoinaan oli turvallisuuden takia punaiset päähineet – tai ehkä pienoismallien rakentajat olivat yhdistäneet Rørosin maineen joulukaupunkina kaivoksen historiaan?
Näyttely oli joka tapauksessa mielenkiintoinen ja veikkaisin, että lapsetkin saattaisivat innostua näistä pienoismalleista, eli vaikket Rørosissa haluaisi tai ehtisikään kaivokseen asti, niin käy kaivosmuseossa!
Itsekään en välttämättä kaivoskäytävistä kovin paljon välitä, mutta tuolla olisi kyllä mukavaa päästä käymään. Ja malmipitoinen kiviaines näköjään tosiaan saa kauniita värejä aikaan! Voi tosin olla, että ihan heti Røroksessa ei tule käytyä.
Kiitos Mikko! Tavallaan ankeita paikkoja, tuollaiset kaivokset, mutta toisaalta mielenkiintoisia. Ja jos ajattelee, että aikoinaan ihmiset ovat tehneet tuollakin pitkiä työpäiviä, niin kyllä nyt turistin tunnista siellä pitää selvitä :-)
Näyttää kyllä isolta ulkoilmamuseolta koko kaupunki. ?
Kiitos Sini! Sitähän se on, myös Unescon maailmanperintökohdekomitean mielestä :-)
Oi että, kun olisin tiennyt millainen Roros on siellä suunnilla pari viikkoa sitten ajeltiin! Monta kylttiä näin kyllä osoittavan sinne, ja nimi jäi mieleen mutta ei tullut mieleenkään googletella kaupungista enempää.
Olis voinut olla ihan mielenkiintoinen lisä meidän luonto-painotteiselle roadtripille.
Pitääpäs pitää mielessä seuraavaa reissua silmälläpitäen… eiköhän niitäkin vielä tule.
Noita ruoho/turvekattoja näkyi kyllä ympäri Norjaa tosi paljon, ihan uusissakin taloissa!
Kiitos kattavasta postauksesta!
Kiitos Katja! Näinhän toki reissussa aina joskus sattuu, että tulee ohitettua joku ihan lähellä oleva kohde, kun ei ollut sitä reissua suunnitellessa tullut noteeranneeksi. Meillä kävi vähän toisin kesällä: olimme Karvialla kun saimme pariltakin suunnalta vinkin Anne Mattilan Taidekahvilasta juurikin Karvialla ja ehdimme sitten sisällyttää sen lähtöaamumme ohjelmaan.
Jälleen uusi paikka, johon oli kiva päästä tutustumaan näin postauksen välityksellä :) On kyllä mielenkiintoinen, ja kuten tuolla ylempänä jo kommentoitiin, niin koko paikka toden totta näyttää isolta ulkoilmamuseolta :D
Kiitos Eveliina! Yhtenä Norjan Unescon maailmanperintökohteena tämä on kyllä pistäytymisen arvoinen ulkoilmamuseo, tosin hyvin laaja sellainen, ainakin jos ottaa mukaan myös kaivosalueet, joille niillekin siis pääsee tutustumaan.
Wow mitä värejä: vihreä-valkoinen kirkko ulkoapäin ja keltaiset ja punaiset perinnemaalit samassa talossa. Me like tästä kaupungista!!!
Kiitos kommentistasi! Roros oli yllättävä kokoelma värittömyyttä, siis ruskeaa, mutta myös värejä!
No johan on idyllisen näköinen paikka! Ja näyttää tosiaan porukkaa riittävän koronasta huolimatta. En ole koskaan tästä paikasta ennen kuullut mutta tuntuu mielenkiintoiselta. Ihan ensimmäisenä tuli mieleen tuosta aloituskuvasta, että milloinkahan nuo rakennukset tipahtaa tuosta reunalta alas. Aika jänskä! Mutta varmasti mielenkiintoinen paikka Suomen puutalokaupunkien jälkeen.
Kiitos Paula! Näinhän se taitaa olla, että ainakin aikaan ennen koronaa monet suomalaiset tunsivat paremmin pienempiäkin vaikka Espanjan kyliä kuin Pohjoismaiden merkittävämpiäkin kohteita, kuten vaikka tämä, joka on sentään jo Unescon maailmanperintö -tasoa. Näin se tosin oli meilläkin – paitsi emme me nyt siihen Espanjankaan niin olleet perehtyneet :-) – mutta Pohjoismaiden osalta olemme nyt näinä parina viime kesänä ainakin vähän paikanneet asiaa.