Pääsiäissunnuntaina suuntasimme maalle. Runsaan 100 kilometrin säteellä Minskistä on kaksikin Unescon maailmanperintökohteiksi luokiteltua linnaa, joiden historia ulottuu satojen vuosien päälle. Tosin linnat on matkan varrella erilaisissa sodissa tuhottu enemmän tai vähemmän, mutta sittemmin taas restauroitu entiseen loistoonsa hyödyntäen mm. linnojen entisten omistajien jälkeläisten valokuvia linnasta. 
Aloitimme Niasvizhistä – iso oikean vallihaudan ympäröimä linna vesistön äärellä. Kevään hennon vihreää kauneutta linnaan johtavalla koivukujalla. Kiersimme linnan huoneita, joiden lattiat, katot ja kaakeliuuneista monet olivat säilyneet ja jotka oli entisöinnin yhteydessä sisustettu uudelleen aikakauden tyyliin eri puolelta ostetuilla huonekaluilla. Itse asiassa ihan hieno linna, vaikka emme niin historiafaneja olleetkaan, että kaikki yksityiskohdat linnan vaiheista olisivat jaksaneet kiinnostaa. Jossain vaiheessa innostuimme ottamaan selfie-kuvia hienojen vanhojen peilien kautta – jotain melko uutta varmaan tämänkin linnan historiassa. 
Yhden linnan jälkeen olisimme mielellämme pitäneet kahvi/teetauon, mutta jos vaikka itse linna ja linnan puisto toikin mieleeni vaikka Leedsin linnan Englannissa, niin oheispalvelut eivät olleet samalta planeetalta. Matkamuistomyymälä oli ja vesipullon saattoi ostaa, mutta siihen se sitten jäikin. Jatkoimme 1/2 tunnin matkan Mirin linnaan. Mirissä aloitimme sitten kaivatulla tauolla. Lounastakin olisimme jo syöneet, jos sellaisen olisi jostain voinut ostaa, mutta saimme tyytyä kahviin/teehen ja yhteen kimpassa ostettuun länsimaiseen (lue: melko kalliiseen) keksipakettiin, jonka 8 suklaakeksiä hävisivät kyllä ennätysnopeasti 6 nälkäiseen suuhun! 
Mirin linnasta (onneksi, tässä vaiheessa päiväämme) vain osa on auki kävijöille, sillä linnassa toimii myös hotelli ja ravintola. Näimme lisää haarniskoja, karhuntaljoja ja muuta asiaankuuluvaa esineistöä. Täällä oli myös hienoja pienoismalleja linnasta eri aikakausilla, vähän Legolandin tapaan, luultavasti ihan oikeasti lastenkin mieleen.
Mirissä teimme myös pienen kierroksen läheisessä kylässä nähdäksemme paikallisia omakotitaloja – tai paikallista maalaiskylää, hiukan vanhempaa vuosikertaa. Vastakohtana Minskin kerrostalokolosseille. Lounaspaikkaa ei edelleenkään löytynyt, mutta pieni kauppa, josta saattoi ostaa juotavaa, ranskanleivän, suolakeksejä tai jäätelöä. Keksit eivät enää tuntuneet hyvältä vaihtoehdolta ”päivälliseksi”. 
Siinä missä meille Niasvizhin ja Mirin linnoissa käynnin arvo oli lähinnä nähdä Valko-Venäjää hiukan Minskin ulkopuoleltakin, nähdä peltoja, metsiä ja maaseutukyliä, niin matkaseurueemme vakavammille bongareille retkellä oli lisää pistearvoa: kaksi pistettä Unescon kohteita bongaaville, kaksi pistettä maita tarkemmin eri aluelistoilla ja kaksi oblastia niitä laskeville. Meille, jotka laskemme vain itsenäisiä valtioita, YK:n jäsenmaita ja TCC-alueita, matka tuotti kaikilla laskutavoilla yhden pisteen.
Maaseuturetken, kuten edellisen päivän kaupunkikierroksenkin, ostimme suoraan paikalliselta Primetour – toimistolta, jonka löysimme netistä – pitkälti siksi, että heillä oli hyvät englanninkieliset sivut (Edit 25.2.2018: linkki sivuille poistettu toimimattomana).
Sama toimisto varasi meille hotellin ja teki meille viisumia varten tarvittavan kutsun ja antoi meille ihan rahanarvoisia neuvoja viisumihakuprosessiin. Osan matkan kustannuksisa maksoimme heille etukäteen ja osan euroina paikan päällä käteisellä. Etukäteen hetkellisesti hiukan hirvitti rahan lähettäminen Minskiin, luottokorttimaksumahdollisuutta ei ollut (ja olisi siinäkin ollut riskinsä, tietysti) – mutta kaikki sujui hyvin ja saimme ihan tilaamamme palvelut ja oppaamme oli ihan asiantunteva.