Muutama vuorokausi Longyearbyenissä on tietysti kovin kapea näkökulma Huippuvuoriin, verrattuna vaikka risteilyihin, jotka pysähtyvät saarilla monessa kohdin ja joilla tietysti näkee saarten luontoa matkalla paikasta toiseenkin. Laventaaksemme edes hiukan näkökulmaa varasimme koko päivän laivaretken Barentsburgiin ja Esmarkin jäätikölle.
Barentsburgin venäläinen kaivoskylä perustuu vuonna 1920 tehtyyn sopimukseen (Svalbard Treaty), jonka perusteella mukanaolevat valtiot voivat hyödyntää saarten luonnonvaroja, vaikka saari kuuluukin Norjalle. Venäläiset käyttävät edelleen tätä oikeutta Barentsburgissa. Emme me ihan erityisesti Barentsburgista olleet kiinnostuneita, mutta valitsimme tarjolla olevista laivaretkistä sellaisen, joka matkamme kannalta tuntui olevan sopivana päivänä ja se nyt sattui menemään Barentsburgiin.
Barentsburg on pala Venäjää Norjassa. Vajaasta 500 asukkaasta iso osa on kuulemma ukrainalaisia, mutta myös muita entisen Neuvostoliiton kansallisuuksia. Kylässä on asuinkortteli, hotelli, koulu, sairaala, posti, Venäjän konsulaatti, uimahalli, kirjasto, kirkko, kaivosyhtiö Arktikucolin toimisto ja – Leninin patsas. Ainakin nämä.
Matkapuhelin kytkeytyy venäläiseen verkkoon ja toivottaa Sinut tervetulleeksi Venäjälle. Baarissa tarjoillaan venäläistä vodkaa. Muutamat näkemämme paikalliset tervehtivät uteliaasti turisteja ja vastaavat kysymykseen mistä ovat, että Tadzhikistanista.
Hotellissa ei kuulemma yleensä ole kovin täyttä, mutta ensi maaliskuussa, kun Huippuvuorilla näkyy täydellinen auringonpimennys on tämäkin hotelli varattu jo viimeistä sijaa myöten.
Lopuksi käymme pienessä puisessa kirkossa, joka on rakennettu vuoden 1996 lentoturman uhreille, konehan oli Arktikucolin tilauslentoja ja uhrit yhtiön työntekijöitä tai perheenjäseniä.
Barentsburgin lisäksi Huippuvuorilla on ollut toinenkin venäläinen kaivosyhdyskunta, vuonna 1998 hylätty Pyramiden, jonne sinnekin tehdään päivän mittaisia laivaretkiä. Jos venäläis-ukrainalainen toimiva kaivosyhdyskunta Norjassa kuulostaa ufolta, niin autio sellainen lienee vielä ufompi. Me satuimme valitsemaan elävän version, mutta ilmeisesti aavekaupunkikin olisi ollut vierailun arvoinen, mutta 4 päivää saarilla ei riitä kaikkeen.
Esmarkin jäätikön reunalla retkemme vietti aikaa hiukan tavanomaista pitempäänkin, sillä laivalla oli myös 10 ranskalaisen melojan ryhmä, jonka jätimme kanootteineen ja varusteineen jäätikön laidalla. Tavaramäärästä päätellen taitavat viipyä siellä ainakin päivän tai pari – ehkä joku laiva sitten aikaan poimii heidät taas takaisin. Itse en melontaa vain muutaman kerran kokeilleensa tietysti olisi edes pärjännyt moisella retkellä, mutta eipä toisaalta houkutellutkaan, melominen jääpalojen seassa!
Itse jäätikkö on harmaanturkoosinvalkoinen massa, joka meren kohdatessaan murtuu hiljalleen pieninä palasina mereen. Mitään jäävuoria täällä ei kuitenkaan näkynyt, jäälautat olivat suurimmillaan sopivia muutaman lokin oleilla. Murtuessaan jää kuulemma pitää voimakkaan räjähtävän äänen ja tästä syystä ilmaan ammuttu laukaus ei juuri pelota jääkarhuja, sillä ne ovat tottuneet murtuvan jään aiheuttamiin räjähtäviin ääniin.
Paluumatkalla Barentsburgista Longyearbyeniin ohitamme vielä Grumantin aution kaivoskylän – jäljellä on kolme taloa ja, kuulemma, hiiriä, joiden takia vesi seudulla pitää keittää, muuten niistä saa maksaa tuhoavan loistaudin. Grumantin viereisen rinteet hehkuvat auringossa kaikissa vihreän sävyissä ja linnut parveilevat kalliorinteillä. Aika hieno tämä arktinen kesä.
Lounaaksi laivalla tarjottiin valasta. En ollut aikaisemmin valasta syönyt ja hetken mietin nytkin sen syömisen eettisyyttä, mutta tämä valas nyt joka tapauksessa oli jo tapettu ja grillattu, joten se, etten olisi sitä syönyt ei sitä enää olisi pelastanut. Toisaalta jos kukaan laivaretkellä ei olisi halunnut sitä syödä, niin ehkä laivaretkellä menu vaihtuisi toiseen. Asiaan hiukan lieventääkseen (?) opas sanoi valaan olevan lahtivalasta, joiden kanta kasvaa koko ajan.
Lisää luultavasti jokseenkin samanlaisesta laivaretkestä (ja Huippuvuorilta) esimerkiksi Yrjö Raution syksyllä 2013 Apu-lehteen kirjoittamassa hienossa jutussa.