Longyearbyenin keskustan pieni ostoskeskus, supermarket ja tusina retkeilyvaate- ja -varustemyymälää on nähty muutamassa tunnissa, joten lauantain alkuillasta suuntaamme lyhyelle bussiretkelle lähiseuduilla. Nähtävyydet eivät ehkä ole kovin ihmeellisiä, mutta oppaan jutut enimmäkseen norjaksi, välillä muutaman ei-pohjoismaalaisen protestoidessa muutama lause englanniksikin, ovat mielenkiintoisia.
Ohitamme vanhan lentokentän, jolle saattoi laskeutua vaan talvella, sulan aikaan kenttä oli liian pehmeä. Uusi lentokenttä on avattu 1975. Ohitamme Opera-tunturin, johon venäläinen lentokone törmäsi 1996 ja kaikki yli 100 matkustajaa kuolivat. Miehistön virhe, olivat pari kilometriä sivussa laskeutumislinjasta kentälle, jota tunturit ympäröivät.
Nousemme hiilikaivos #7:lle. Tämä on viimeinen toiminnassa oleva hiilikaivos tällä saarella. 30% tuotetusta hiilestä menee Longyearbyenin lämmittämiseen. Venäläiset louhivat vielä Barentsburgissa. Pyramiden suljettiin muutama vuosi lento-onnettomuuden jälkeen: uhrit olivat kaivoksen työntekijöitä ja perheenjäseniä.
Hiilen louhintaan liittyviä kuljetusratoja ja rakennelmia on jäljellä myös ihan Longyearbyenin keskustassa, vaikka nyttemmin hiili kuljetetaankin jo isoilla kuorma-autoilla.
Ajamme satamien ohi: risteilijä- ja konttisatama, pienvenesatama, hiilisatama. Ylhäällä rinteessä on Bill Gatesin rahoittama maailman siemenpankki. Täällä, koska vaikka sähköntuotto pettäisi, niin ikijää pitäisi holvin edelleen kylmänä.
Maailman pohjoisimman kirkon edessä on uuden näköinen harmaa patsas, kivilohkare, josta keskeltä puuttuu ihminen ja päivämäärä 23.7.2011. Utoya on koskettanut myös Longyearbyeniä, 14-vuotiaan elämä päättyi kaukana saarelta.
Läheisellä hautausmaalla on samannäköisiä valkoisia ristejä kuin Colleville-sur-Merissä. Tänne on haudattu espanjalaiseen flunssaan saarella kuolleet ja tiedemiehet ovat sittemmin yrittäneet eristää viruksen näistä ruumiista, jos vaikka ikirouta olisi sen säilönyt, mutta ilmeisesti ei. Nyttemmin turistimyymälöiden mukeissa lukee Do not come here to die – ikiroutaan ei kannata haudata, vainajat kuljetetaan mantereelle.
Vanhan sairaalan rappuset seisovat yksikseen mäellä. Opas alkaa puhua auringon näyttäytymisestä talven jälkeen ja opimme, että maaliskuun alussa kaupunkilaiset, etenkin päiväkotilapset kerääntyvät näiden rappujen ympärille ottamaan vastaan valon pitkän kaamoksen jälkeen. Sitten ei olekaan enää pitkään yöttömän yön kesään.
Myös Longyearbyenin liepeillä on kesäasuntoja – ihmiset haluavat suurkaupungin (2000 asukasta!) sykkeestä viikonlopuksi luonnon rauhaan.
Luonto käykin välillä melkein päälle. Bussi pysähtyy tien laidalle, jotta voimme kuvata jääkarhuvaroitusmerkin ja tiira tien laidalla ei jostain syystä pidä minusta. Vedän takin hupun ylös suojatakseni itseäni – onneksi, sillä kohta tiira jo iskee nokallaan, huppuuni.
Luontoa edustanevat myös tien vieressä olevat lukuisat koiratarhat ja muutamat vastaan tulevat koiravaljakot, jotka näin kesällä vetävät nelipyöräisiä vaunuja, joissa on muutama turisti ja ajaja. Kuraisen näköistä touhua. Talvella tuota voisi harkitakin, kelkan liukuessa valkoisella hangella, mutta kesäversio ei houkuttele.
Näistä uutisista, vaikkakin monet asiat olivat meille uusia, ei mikään tietenkään ollut ihan tuore. Tuore sen sijaan on aamulla meidät tavoittanut tieto, että sisarentyttäreni ranskanbulldoggi Gini, on menehtynyt helteisen päivän päätteeksi. R.I.P. Gini.