Rantaretkiä Ateenasta

Syyskuisessa Ateenassa lämpötilat huitelivat edelleen yli 30 asteen, mutta emme siitä huolimatta oikein ajatelleet, että tälläkään lomalla viettäisimme rantapäiviä. Toisin oli vuosikymmeniä sitten, kun ensimmäisen kerran vietimme Ateenassa pari viikkoa elokuun helteissä. Loma-ohjelmamme oli selkeä: joka toinen päivä nähtävyyksiä, mutta joka toinen päivä rannalle.

Ateenan Riviera

Päiväkirjani mukaan matkasimme aikoinaan rannalle bussilla ja syystä tai toisesta Astir Beach -nimiselle rannalle, joten päätimme käydä siellä tälläkin kertaa. Ateenasta pääsee rannalle joko ratikalla tai metron ja bussin yhdistelmällä. Ratikat menevät kuitenkin vain Voulaan asti ja niiden Syntagma-aukiota lähinnä olevat pysäkit olivat remontin takia poissa käytöstä juuri matkamme aikana, joten valintamme oli punainen metrolinja Elliniko (tai Helliniko) -asemalle ja sieltä ”rantabussi” 122 eteenpäin. Bussi oli muuten tätä nykyä todella täynnä mennen tullen, matkaa oli sentään vielä bussillakin melkein puoli tuntia ja paluumatkalla jouduimme seisomaan täydessä bussissa melkein koko matkan!

Jäimme pois Astir Beachille vievässä risteyksessä ja kävelimme siitä eteenpäin. Vanhoihin muistikuviimme nähden rannat olivat nyttemmin tiukemmin suljettuja. Ainakaan näkemillämme muutamalla rannalla ei enää myydä rantatuolia ja aurinkovarjoa, vaan sisäänpääsyä rannalle. Sisäänpääsy Astir Beach -nimiselle nykyisin hulppeanoloiselle rannalle maksoi arkena, syyskuussa 22 euroa! Pummimme itsemme hetkeksi sisään vain katselemaan rantaa sillä perusteella, että eihän meillä ole edes uimapukuja mukana! Tämä onnistui, mutta kun kävimme vielä erikseen kysymässä, että voisimmeko syödä lounaan rannan ravintolassa edelleen maksamatta tuota 2 x 22 euroa, käyttäisimmehän rahaa ravintolassa, saimme jo kieltävän vastauksen.

No ei se mitään, tien toiselta puolelta löytyi ravintola, jonne pääsi lounaalle ostamatta sisäänpääsyä rannalle.

Lounaan jälkeen tutkimme vielä vähän karttaa ja päätimme jatkaa niemeä eteenpäin Four Seasons Astir Palace -hotellille. Ehkä siellä voisi nauttia iltapäiväkahvin/cokiksen (ja leivoksen) nauttiminen siellä ennen paluuta bussipysäkille.

Matkaa hotellille oli vähän arvioimaamme enemmän, etenkin kun satunnaiset vieraat ohjattiin kauempana sijaitsevalle sisäänkäynnille, mutta vierailu hotellilla oli kyllä pienen vaivan arvoinen! Kahvilan terassilta pääsimme näkemään niin kirkkaana kimaltelevan meren kuin hotellin hulppeat auringonottoalueet. Haimme jo Booking.comista hotellin tietoja: halvimman huoneen (ilman merinäköalaa) olisi saanut n. 650 euroa yö, mutta päätimme sitten kuitenkin palata Ateenan keskustaan n. 150 euroa yön hotellihuoneeseemme. Ei tullut niitä hammasharjojakaan mukaan …

Sen verran kuitenkin heittäydyimme äveriäiksi loistohotellissa, että annoimme henkilökunnan tilata meille taksin paluumatkaa varten – mutta vaan bussipysäkille asti!

Piraeus ja Mikrolimano

Jos 70-luvulla vietimme aikaa Astir Beachillä, niin 2000-luvulla lähdimme Piraeuksesta purjehdusreissulle, joka vei meidät monelle Kreikan saarista, aina Kosille asti. Joten Piraeukseen, jonne sinnekin pääsee helposti metrolla. Piraeus, ainakin metroaseman läheisyydessä, osoittautui remontissa olevaksi lauttasatamaksi. Ehkä sieltä jonkun illallisravintolan olisi etsimällä ja/tai kriteerejä löysäämällä löytänyt, mutta luovutimme melko nopeasti ja palasimme takaisin yhden metroaseman verran New Faliron asemalle, josta Mikrolimanon pienvenesatama oli kävelyetäisyydellä.
Ja itse asiassa, ei purjehdusreissummekaan aikoinaan lähtenyt Piraeuksesta, vaan Kalamakista.

Hiukan haasteita oli löytää oikea Mikrolimanoon vievä tie, sillä metroasemalta piti ensin ylittää korkeaa siltaa pitkin monikaistainen autotie, mutta löytyihän se oikea tien pää lopulta – ja lopulta myös Mikrolimanon satama, jossa kivoja rantaravintoloja olikin sitten kymmeniä ja luultavasti taas kymmeniä.

Päädyimme yhteen niistä ja nautimme illallisen ainakin meille kovin mieluisassa miljöössä, omalta osaltani kanaa syöden ja kaloja ruokkien! Pöytään ilmeisen vakiosti tuotava leipäkori oli runsas ja leipä melko tavanomaista, joten yksi jos toinenkin asiakas oli ilmeisesti päätynyt tarjoamaan osan niistä pikkukaloille. Miksipä ei – olikin ihan kiva katsella miten yksittäisen kalan kokoon nähden iso leipäpala pyöri vedessä vimmatusti parven käydessä sen kimppuun ja hävisi parempiin suihin alta aikayksikön.

Illallisen jälkeen jatkoimme rantaa eteenpäin ja totesimme, että mitä pitemmälle menimme, niin sitä enemmän baari- ja bilepaikkatyyppisiksi ravintolat muuttuivat, eli selvästikin tämä Mikrolimano on paikka, jossa on elämää. Me, senioreina, palasimme kuitenkin melko nopeasti takaisin metroasemalle, nyt jo taas taksilla, ja olimme hotellillamme yöpuulla jo ennen puolta yötä.