Vivian Maierin kuvien tarina on kiehtova. Aikana, jolloin monet meistä julkaisevat kuviaan välittömästi ja päivittäin, niin hän kuvasi vuosikymmenien ajan, eikä koskaan julkaissut yhtään kuvaa. Maierin valokuvat löysivät yleisönsä vasta hänen kuolemansa jälkeen: yli 120 000 negatiivia, valokuvia, kehittämättömiä filmirullia, kaitafilmejä, äänitallenteita.
Valokuvataiteen museon näyttely Omakuva ja sen varjo keskittyy Vivian Maierin omakuviin, joista monissa hän esiintyy varjona tai heijastuksena. Kuvat ovat pieniä ja niitä on paljon, mutta niihin kannattaa pysähtyä kuva kerrallaan, sillä monet niistä ovat asetelmaltaan ovelia ja humoristisia. Joidenkin kuvien kohdalla kuvaajan kuvan löytämiseen kuvasta voi mennä hetki!
New York – Los Angeles 1926 – 1955
Vivian Maier syntyi 1926 New Yorkissa. Hänen isänsä juuret olivat Itävallassa, äidin Ranskassa. Vivianin ollessa vielä alle kouluikäinen valokuvaaja Jeanne Bertrand jakoi asunnon heidän kanssaan. Välillä perhe asui Ranskassa, mutta palasi sittemmin New Yorkiin. Vuonna 1950 Vivian sai perinnön Ranskasta ja noutaessaan sitä hän matkustaa – ja valokuvaa – Ranskassa, Sveitsissä ja Espanjassa. Matkan jälkeen hän palaa New Yorkiin ja työskentelee vuosikymmeniä lastenhoitajana. Ensimmäisen kaksisilmäisen Rolleiflex-kameran, joka näkyy monessa hänen kuvissaan, hän hankkii jo vuonna 1951. Vuonna 1955 Vivian asettui hetkeksi Los Angelesiin – ja hankkii toisen Rolleiflex-kameransa.
(Sivuhuomautus, minunkin ensimmäinen kamerani oli kaksisilmäinen, vuosi taisi olla 1966.)
Chicago 1956 – 2009
Los Angelesista “matka” jatkuu Chicagoon, jossa Vivian työskentelee Gensburgin perheelle 17 vuotta. Vuosina 1959-60 hän tosin viettää “sapattivuotta” ja kiertää maailmaa luultavasti kotitilansa myynnistä saaduilla rahoilla. Kuvia kertyy Filippiineiltä, muualta Aasiasta, Intiasta, Jemenistä, Lähi-Idästä ja Etelä-Euroopasta.
Valokuvausharrastus jatkuu aina 1980-luvun loppupuolelle asti, jonka jälkeen hän varastoi kaiken erilliseen Hebard Storagen varastoon (kuten vaikka Pelicanin varastot nyky-Suomessa). Kun hän muutama vuosi ennen kuolemaansa, 2007, lakkaa maksamasta varaston vuokraa, hänen omaisuuttaan aletaan myymään huutokaupalla maksamattomien vuokrien kattamiseksi. Kiinteistönvälittäjä John Maloof ostaa yhden “mysteerilaatikon”, löytää sieltä Maierin valokuvia 1950-60 luvulta ja loppu onkin sitten jo historiaa. Tosin pääosin Vivian Maierin kuoleman jälkeistä historiaa, sillä hän kuoli alkuvuodesta 2009 83 vuoden ikäisenä.
Kuka omistaa oikeudet Maierin kuviin?
Tarinaan liittyy vielä monimutkainen oikeusjuttu, jossa käsiteltiin kuviin liittyviä immateriaalioikeuksia kauan Vivian Maierin kuoleman jälkeen – siinä vaiheessa kun kuvien löytäjä alkoi julkaista niitä, niistä koostettuja kirjoja ja tehtiinpä löydöstä elokuvakin, joka sai Oscar-ehdokkuuksiakin, niin Ranskasta alkoi löytyä lapsettoman Vivianin kaukaisia sukulaisia, jotka halusivat osansa kuvien tuotosta. Lopulta asiasta päästiin sopuun, löytäjä sai jatkaa kuvien parissa, mutta sukulaisille maksettiin (maksetaan?) rojalteja.
Vaikutteita!
Vivian Maierin kuvien tarkastelu houkutteli myös meidät pieniin kokeiluihin omakuvien tiimoilta. Kävipä mielessäni myös, että seuraavalla matkalla voisi ehkä aktiivisesti etsiä tilaisuuksia kuvien ottamiseen mahdollisesti vastaan tulevien heijastavien pintojen kautta ja/tai antaa oman varjon näkyä joissain kuvissa sen sijaan, että yleensä olen pyrkinyt sitä välttämään!
Näyttely on nähtävissä Valokuvataiteen museossa koko kevään, aina 24.5.2020 asti, eli ehdit vielä hyvin jonain sadepäivänä käymään itsekin katsomassa näitä ovelia omakuvia.
Samassa tilassa ollut pieni näyttely Kehon kirjaaminen – Suomen passin historiaa, oli sekin kiertämisen arvoinen (tämäkin on avoinna 24.5. asti).
Sen sijaan Unfold-näyttely, joka koostui 13 Aalto-yliopiston valokuvataiteen maisteriohjelman opiskelijan töistä ei enää ainakaan Maierin jälkeen oikein tavoittanut. Ehkä tämän yhden työn voisi siitäkin nostaa, tämän Joel Niemisen vuosina 2011 – 2019 kuvatun kollaasin. Unfold-näyttely sulkeutuu jo 22.3.
Mielenkiintoiset näyttelyt, Vivian Maierista olen varmasti joskus kuullut, mutta en ole hänen historiaansa kovinkaan tarkkaan perehtynyt 🙂
Kiitos Mira! Kannattaa käydä katsomassa, ainakin jos pääkaupunkiseudulla asuu / sattuu käymään.
Mahtava näyttely varmasti. Aloinkin nyt innostuksessani googlettamaan lisää Vivianista 🙂
Kiitos kommentista! Materiaalia löytyykin kyllä Maierista, on saavuttanut kuitenkin aikamoisen kuuluisuuden, vaikkakin postuumisti.
Vivian Maier on ollut aika jännä persoona. Salaperäinen lastenhoitaja-kuvaaaja, joka itse kuvissa näyttää aina hyvin vakavalta. Hän näyttää persoonana syrjäänvetäytyvältä mutta on itse sijoittanut itsensä mukaan useimpiin kuviinsa joko varjoja tai peilikuvana. Hän halusi selkeästi minusta tulla nähdyksi. Taitavia kuvakulmia ja mielenkiintoisi kuvia hyvin arkisista asioita. Vivianin on kulkenut kameransa kanssa aistit avoinna ja harvoinnut. Valtava määrä upeita otoksia useita vuosikymmeniltä. On minun “must to see” -listalla. Vielä en ole ehtinyt.
Hauskoja nuo selfiet Meriharakoista 😀
Kiitos Marjo! Tuo otosten määrä, aikana jolloin ei kuvattu muistikorteille vaan filmille. Mustavalkokaudella (ainakin) Vivianilla oli kuulemma oma pimiökin. Meilläkin muuten oli, vanhempieni kotona, sillä isäni harrasti jossain määrin valokuvausta, mutta enpä muista sitä kovin usein käytetyn – isäni tapasikin sanoa, että kolmen lapsen syntyminen neljän vuoden aikana ei enää jättänyt aikaa valokuvausharrastukselle!
Kuulinkin Maierista ja näyttelyssä käyminen oli mielessä. Olin kuitenkin jo unohtanut koko asian. Kiitos muistutuksesta!
Kiitos! Mukava, jos jutusta oli tälläkin tavalla hyötyä 🙂
Maier on ilmeisesti jo nyt lyönyt jo nyt kävijäennätyksiä Valokuvataiteen museon osalta, joten onhan se pakko mennä itsekin täyttämään tilastoja 🙂 Kiehtova tarina, varsinkin kun itsekin yrittää säilyttää jonkinlainen “antropologisen” otteen kuvaamiseen (edes reissuilla).
Kiitos kommentista! Kuvat olivat monet aika ovelia ja tarina lienee ainutlaatuinen, eli siitä vaan, näyttelyyn!