Kaksi elämää

”Välillä minulle on tullut kommenttia, että pyöriikö elämäsi vain muodin ympärillä. Ei pyöri, mutta se on se puoli, jonka haluan itsestäni jakaa”, Hagelstam kuittaa.” Lainaus on Helsingin Sanomien jutusta Korkeilla koroilla tähtiin (vain tilaajille), joka kertoo jutun mukaan Suomen suosituimmasta muotibloggarista, Sandra Hagelstamista. Samaistuin kesällä juttua lukiessani hiukan tuohon lauseeseen: elämäni ei pyöri vain matkailun ympärillä, mutta matkablogissa haluan jakaa vain sen puolen elämästäni.

Kulttuuri­historioitsija Henrik Knif on kirjoittanut kirjan Göran Schildt – Kaksi elämää. Kaksi elämää: se jota Göran Schildt eli ja se, josta hän kirjoitti.

Elämänkerta kattaa Göran Schildtin (1917 – 2009) elämän 70-luvulle asti. Knifin sanoin, vuodet, joina hänen elämänkuvansa laajeni, vuodet joina hän etsi jatkuvasti uutta tai kuten Västra Nyland -lehti otsikoi kirja-arvionsa ”Vuodet ennen Tammisaarta”. Levottomana luonteena Göran Schildtin oli vaikea asettua aloilleen, mutta lopulta pysyvät kodit löytyivät Tammisaaresta ja Lerokselta. Villa Skeppet Tammisaaressa on Alvar Aallon Göran ja Christine Schildtille suunnittelema kahden aikuisen koti. Taloa on remontoitu viime vuosina, mutta joulukuusta alkaen tähän viimeiseen Alvar Aallon suunnittelemaan asuintaloon, pääsee taas tutustumaan. Kävimme siellä kesällä 2018, ennen remonttia.

Henrik Knif ja Monika Fagerholm

Tapasimme Henrik Knifin lauantaina Tammisaaressa järjestetyssä kirjailijatapaamisessa: Monica Fagerholm haastatteli häntä kirjan tiimoilta Villa Schildtissä, Villa Skeppetin naapurissa. Kolme vuotta kestäneen työn lähtökohtana Knifillä on ollut Göran Schildtin valtaiset arkistot. Isänsä, kirjailija Runar Schildtin, esimerkkiä seuraten Göran Schildt ”eli kirjoittaen” ja talletti paitsi päiväkirjojaan ja muistiinpanojaan myös kirjeenvaihtoaan. Tätä arkistomateriaalia Knif on täydentänyt mm. etsimällä käsiinsä Göranin lähettämiä kirjeitä niiden vastaanottajilta.

Kaksi elämää -kirja etenee vain viitteellisesti kronologisesti. Aihepiirit on käsitelty omina kokonaisuuksinaan, jotka välillä käsittävät vuosikymmeniäkin.
Jotkut tuntemistani kaikissa maailman maissa käyneistä ihmisistä ovat kirjoittaneet ”matkaelämänkertojaan”, jotka kronologisesti etenevinä joskus maaluetteloina ovat todella puuduttavaa luettavaa siinä missä norjalaisen Gunnar Garforsin kirja 198: How I Ran Out of Countries lähestyy kokonaisuutta aihepiireittäin ja onnistuu loistavasti.

Knifin ja Fagerholmin keskustelu 31.10. videoitiinkin: tässä linkki videoon (ruotsinkielinen).

Paestumin tasangolla 1937

Nuorena miehenä, matkatessaan Italiassa ystävänsä Georg Henrik von Wrightin kanssa, nuorukaiset päättivät Etelä-Italiassa, Paestumin kreikkalaisten temppelien äärellä, ryhtyä ”kreikkalaisiksi”. He alkaisivat elää uutta parempaa elämää, eivät koskaan nauttisi viiniä vahvempia juomia ja lakkaisivat lukemasta sanomalehtiä. Tämä 20-vuotiaana tehty päätös kulki mukana Göran Schildtin elämässä kautta vuosien. Asettuessaan Lerokselle 1960-luvulla käsitykset antiikin Kreikasta ja moderni Kreikka törmäsivät rajustikin. Antiikin aikojen jälkeen Kreikka oli ollut osa Bysantin valtakuntaa satojen vuosien ajan ja pienellä saarella asuvat kreikanortodoksit olivat jotain ihan muuta kuin antiikin kreikkalaiset. Schildtit eivät kuitenkaan luovuttaneet vaan alun haasteiden ja ristiriitojen jälkeen jäivät saarelle myös sotilasjuntan vuosiksi.

Antiikin Kreikan ihannoinnin lisäksi Göranin elämää muovasi merkittävästi haavoittuminen talvisodan viimeisinä päivinä. Sotavamman takia Göran jäi lapsettomaksi.

Taidehistoriasta purjehduskirjoihin

Kirjailijan ura alkoi tutkielmalla ranskalaisesta Nobel-kirjailija André Gidestä – saattaa olla, että tutkielma jopa vaikutti siihen, että kirjailijasta tuli Nobel-kirjailija. Seuraavana vuorossa oli väitöskirja Paul Cézannesta. Vasta näiden – ja purjevene Daphnen hankkimisen – jälkeen syntyivät kahdeksan purjehduskirjaa. Tänä syksynä Tove -elokuvan myötä myös julkisuudessa olevan Tove Janssonin tapaan Göran Schildt menestyi toisin kuin oli itse ajatellut. Tove Jansson sai elantonsa Muumi-kirjoista, ja samalla tavoin purjehduskirjoilla oli ratkaiseva vaikutus Göran Schildtin toimeentuloon. Göran ja Tove muuten tunsivat toisensa Vivica Bandlerin kautta ja liikkuivat Helsingissä samoissa piireissä. Vivica Bandler oli Göranin kummisedän Erik von Frenckellin tytär ja isänsä kuoleman jälkeen Göran vietti nuoruutensa siinä määrin von Frenkellienkin perheessä, että Vivica kutsui Görania nimellä frère presque, melkein-veli.

Suomessa ja Ruotsissa

Göranin ensimmäinen puoliso, ruotsalainen lasitaiteilija Mona Morales asui Tukholmassa ja Göran jakoi aikaansa Ruotsin ja Suomen välillä. Knifin kirjaansa sisällyttämistä monistakin vaikuttavista kuvauksista yksi mielestäni vaikuttavimmista on tämä jatkosodan ajalta:

Minä otin ja päätin saapua Helsinkiin juuri suurten pommitusten jälkeisenä aamuna miellyttävältä matkaltani Ruotsiin. Turun juna pysähtyi Pasilaan, sillä kiskoille oli pudonnut useita pommeja, ja kaupungilla aseman sivurakennus oli tulessa. Niinpä ei auttanut kuin raahata itse kaikki kapsäkit koko pitkä matka kohti punaisena leimuavaa savuavaa horisonttia. Minähän en tiennyt yhtään oliko Mila [äiti] minua vastassa, ja miten kodin laita oli. Sain täysin uupuneena tavarani Ullan [Bjerne Biaudet] kämppään Hesperiankadulle ja lähdin kahlaamaan lasinsirujen seassa kohti Eiraa. Koko Hietalahden alue roihusi yhtenä tulimerenä, ja aavistelin pahinta, kun tulin Armfeltintien päähän, missä muutama valtava pommi oli repinyt koko kadun auki ja singonnut valtavia määriä multaa, puita ja pensaita viereisestä puistosta sinne tänne ja hävittänyt lähes kaikki ympäröivät talot. Luojan kiitos saatoin mäen laelle päästyäni todeta, että meidän talomme seisoi yhä pystyssä, tosin pahasti kärsineenä.

Tärkeitä naisia

Avioliitto Monan kanssa kesti yli kaksikymmentä vuotta, mutta kumpikin puoliso kulki jossain määrin omia teitään sen aikana. Sen sijaan suhde toiseen vaimoon, Görania 23 vuotta nuorempaan Christineen, oli lämpimämpi, Göranin sanoin vapaasti suomentaen ”Olemme asuneet yhdessä lähes viisikymmentä vuotta ja nukkuneet aina samassa sängyssä tiukasti toisiimme kietoutuneina. Christinen tavattuani en ole koskaan kiinnostunut mistään muusta naisesta ”.
Naimisissa olevan miehen suhde nuoreen naiseen ei 50-luvun lopulla ollut ihan yksinkertainen asia. Salainen tapaaminen saattoi järjestyä vaikka siten, että Göran kantoi Christinen autonsa tavaratilasta omaan taloonsa isossa kapsäkissä! Göranin sukukaan ei ihastunut nuoresta vaimosta: Göran Schildtillä Östersundomissa ollut talo, Villa Itaka, sijaitsi Elsa ja Runa -tätien omistamalla vuokratontilla eivätkä tädit enää uusineet tontin vuokrasopimusta! Nämä tapahtumat johtivatkin sitten Villa Skeppetin rakentamiseen Tammisaareen.

Kahden vaimon lisäksi Göran Schildtin elämään vaikuttivat monet muutkin naiset, joista Knif haastattelussaan nostaa esille, Vivica Bandlerin lisäksi, nämä kolme: ruotsalaissyntyinen avioliiton myötä Suomeen asettunut kirjailija Ulla Bjerne Biaudet, arkeologi ja myös Välimerellä purjehtinut Marthe Ouliè ja Pariisissa asuva diplomaatin rouva Yseult de Coppet.

Marthe Oulièn osalta Knif  oli hiukan jäänyt ihmettelemään sitä, että Göran Schildt itse tuskin mainitsee häntä, vaikka Marthan ja Göranin intresseissä oli paljon samaa ja he olivat pitäneet yhteyttä.

Diplomaattipari Maurice ja Yseult de Coppet tarjosivat Göranille turvasataman – ja laajan kirjaston – Pariisissa.

Rohkeita valintoja ja yllättäviä mielipiteitä

Erityisesti Vivica ja Ulla tukivat Göran Schildtiä hänen tehdessään epätavallisempia ja rohkeampia päätöksiä. Kuten vaikka olla päätymättä taidehistorian professoriksi tilanteessa, jossa paikkaa oli voimakkaasti hänelle pedattu. Göran Schildt halusi tutkimuksen sijaan luoda itse ja pystyi lopulta valitsemaan rohkeamman vaihtoehdon sovinnaisemman sijaan.

Rohkeutta Göran Schildtiltä ei monessa muussakaan yhteydessä puuttunut. Jo nuorena opiskelijana hän haastoi julkisesti professorinsa ja myöhemmin suomenruotsaiset kirjailijat asettamalla kyseenalaiseksi koko suomenruotsalaisen kirjallisuuden käsitteen: Schildtin mielestä suomenruotsalaiset kirjailijat voisivat mieltää itsensä ruotsiksi kirjoittaviksi kirjailijoiksi ja suuntautua koko ruotsinkieliseen maailmaan, ei vaan Suomeen. Tässä taustalla saattoi olla Göranin isän kohtalo. Osana Runar Schildtin toivottomana pitämäänsä tilannetta olivat taloudelliset huolet: suomenruotsalaisen kirjallisuuden painokset olivat pieniä ja sen myötä suomenruotsalaisen kirjailijan toimeentulo. Göran Schildt itse onkin kirjoittanut paljon myös ruotsalaiselle yleisölle mm. työskenneltyään pitkään Svenska Dagbladetin taidekriitikkona.

Matkatarinoita 50-luvulta

Kuten Henrik Knif elämänkerrassa, ohitan minäkin tässä pitkälti Göran Schildtin purjehduskirjat, joista monet olen toki lukenut. Matkabloggaajana kiinnostavalta kuullostaa pieni kirja Paris’ hemliga tecken, josta julkaistiin kaksi versiota, toinen vuonna 1952 valokuvin kuvitettuina ja toinen 1959, jonka kuvituksena oli grafiikkaa.

Tämän Pariisi-aiheisen kirjan tyylin ja hengen voi myös tulkita siten, että Schildt on tempautunut mukaan sodanjälkeisessä Pariisissa vallinneeseen yleiseen tunnelmaan, […] pyrkinyt tavoittamaan tuokiokuvia arjesta, joka jatkui sodan tuhoista huolimatta.

Siis matkablogi 1950-luvun maailmassa?

Göran kiersi myös Neuvostoliittoa ja kirjoittii siitä kirjan Tre Veckor i Sovjet, joka julkaistiin 1954. Lyhyeltä matkaltaan Neuvostoliitossa Göran raportoi näkemäänsä ja kokemaansa arvottamatta sitä, kuitenkin ymmärtäen, että mitä hänelle näytettiin ja kerrottiin, ei ollut koko totuus. Osa lukijoista taisi etenkin noina aikoina odottaa tiukempaa Neuvostoliiton kritiikkiä, mutta vähän samaan tapaanhan monet matkabloggaajat toimivat nykyisin: tarina kerrotaan siten kun se on koettu, ottamatta kovin paljoa kantaa maan yhteiskunnallisiin ja poliittisiin kysymyksiin.

Purjehduskirjatkin olivat toki matkatarinoita, mutta mielestäni erityisesti pieni kirja Pariisista on mielenkiintoinen yksityiskohta Göran Schildtin tuotannossa.

Daphne

Daphnea, Göran Schildtin kolmatta purjevenettä, jos nostokölistä avojollaa ei lasketa, ei kuitenkaan voi ohittaa. Itsekin mukana purjeveneitä ostamassa olleena Daphnen hankintaan johtava tarina on tutun tuntuinen: Hai-veneestä Liberté-nimen saaneeseen kosteriin, jonka purjehdusominaisuudet eivät sitten kuitenkaan riittäneet. Tutustuminen Daphneen, jonka omistaja ei vielä silloin ollut sitä myymässä ja Daphnen osto seuraavana syksynä.

Meidän tarinamme kulki Sunwind 27:stä Artina 33:een, yksilöön, johon myös tutustuimme ennen kuin se oli myytävänä, mutta jota seuraavana kesänä tarjottiin meille. S/Y Nausikaasta tuli meidän ja sen nimeksi S/Y Meriharakka.

Koti Leroksella

Leros ei oikeastaan kiinnostanut Schildtiä. Sodan aikana saarelle oli sijoitettu sotavankeja ja myöhemmin suuria psykiatrisia laitoksia. Noina vuosina kreikkalaiset mieluiten välttelivät Lerosta.

Kesällä 1965 Daphnen kyydissä oli kuitenkin tukholmalainen ystävä, Pontus Hultén, jonka vaimo oli vierailulla ystävänsä luona Leroksella. Schildtit ihastuivatkin saareen ja vielä samana kesänä Spilian kylästä Leroksella löytyi kaksi vierekkäistä taloa, ”melkein rauniokasoina”, ja Göran ja Christine Schildt ostivat ne muutamalla tuhannella kruunulla. Talot yhdistämällä ja remontoimalla näistä syntyi Villa Kolkis.

Mielenkiintoinen yksityiskohta talon löytymisessä kertovassa osassa kirjaa oli myös tämä:

Ensinnäkin oli vaikeaa löytää kaupan oleva talo, koska jokaisen kreikkalaisen perheen, jolla oli tytär, täytyi antaa tälle talo myötäjäiseksi. Toiseksi oli ja on kiellettyä ulkomaalaisten ostaa taloja tällä Turkin puoleisella niin sanotulla raja-alueella.

Kirja ei kuitenkaan kerro miten Schildtit ulkomaalaisina kuitenkin saattoivat ostaa sittemmin Villa Kolkiksen perustan muodostaneet talot – ehkä siksi, ettei niitä enää luokiteltu taloiksi?

Elämänkerrat ovat suosittua luettavaa

Kirjamessujen aikaan kuuntelin kun joku kirjailija valitteli, että nykyisin elämänkerrat ovat vallanneet markkinoita fiktiolta. Eikä ihme, tämäkin elämäntarina, josta tähän, pitkäänkin juttuun, mahtui vai muutamia maistiaisia, oli kiehtovampaa luettavaa kuin useimmat viime vuosina lukemani romaanit. Ehkä Olli Jalosen kirjoja lukuunottamatta?

Helsingin Sanomien Antti Majander tosin ohittaa tämän kirjan melko lyhyesti kolumnilla Sivistysporvaristo on kuollut sukupuuttoon – Menneen maailman merkkihenkilöistä kertovat kirjat eivät kiinnosta enää lukijoita ja kustantajia, tuskin raatejakaan pohtimalla enemmän sitä, että sitä osaa maailmasta, jollaisessa Göran Schildt eli ja vaikutti, ei enää ole. Ehkei ole, mutta se ei mielestäni tee tarinasta vähemmän kiinnostavaa – enkä nyt ole tätä mieltä siksi, että sukunimeni on Schildt.

Tarkemmin kirjaan paneutuivat HBL:n Tuva Korsström jutussaan Greken, författaren och kosmopoliten Göran Schildts två liv skildras i ny biografi samoin kuin Västra Nylandin Henrik Ekberg jutussaan Ny biografi om åren före Ekenäs (molemmat jutut luettavissa vain HBL:n tunnuksilla).

Kirjan Göran Schildt – Kaksi elämää sain arvostelukappaleena.
Jutun mustavalkoiset kuvat ja kuva Göran Schildtistä keltaisessa sadeasussa ovat Finnan kuva-arkiston osasta  SLSA 1150 Göran Schildts arkiv.