Dhaka on yksi maailman suurimpia kaupunkeja, yli 20 miljoonalla asukkaallaan samaa kokoluokkaa kuin vaikka Mexico City tai Kairo tai Peking. Lisäksi Dhakan asukasluvun uskotaan edelleen kasvavan, siinä missä Intian ja Kiinan suurimmat kaupungit ovat jo saattaneet saavuttaa maksimikokonsa.
Oppaamme yrittää selvitä meille myymästään Dhakan kaupunkikierroksesta ja kun kerta toisensa jälkeen seisomme miljoonakaupungin ruuhkissa hän toteaa, että monet eivät enää myy lainkaan kaupunkikierroksia Dhakaan – ruuhkien takia. Liikenne onkin melko kaaoottista, joskaan ei ihan sellaista kuin Delhissä tai vaikka Jaipurissa yli 20 vuotta sitten, eli kadut täyttyvät sentään vain ajoneuvoista – norsut ja kamelit sentään puuttuvat. Kaupungin vanhimmassa osassa on kyllä edelleen tarjolla hevoskyytejä.
Autojen ohella liikenteessä on paljon polkupyöräriksoja ja jonkin verran moottoripyöriä, mutta kaksipyöräisiä on kuitenkin vähän esimerkiksi Vietnamiin verrattuna.
Muutamia kohteita ehdimme sentään päivässä Dhakassa näkemään – ja vähän lisää seuraavana päivänä, kun opas toiveestamme suostui jatkamaan kierrosta vielä perjantaina eli sikäläisenä sunnuntaina, jolloin liikennekin oli paljon sujuvampaa.
Tripadvisorin mukaan Dhakan ykköskohde on Sonargaon, entinen pääkaupunki. Olen samaa mieltä Tripadvisorin kanssa, mutta koska Sonargaon on ehdottomasti oman jutun arvoinen, niin palataan siihen vähän myöhemmin.
Pääosan muista Tripadvisorinkin listan kärjessä olevista kohteista ehdimme nähdä, Star-moskeijaa (Tara Masjid), Armenialaista kirkkoa ja Lalbagin linnoitusta lukuunottamatta. Ne olivat kyllä alunperin kaupunkikierroksemme listalla, mutta liikenteen huomioiden lista oli ilmeisesti vähän liian kunnianhimoinen – tai oppaamme vähän turhan epäjärjestelmällinen yrittäessään optimoida päivän reittiä. Lalbagin linnoituksen olisin oikeastaan mielelläni nähnytkin, mutta toisella kertaa sitten :-) Moskeijan, Armenialaisen kirkon tai kansallismuseon skippaaminen ei nyt varsinaisesti jäänyt harmittamaan.
Parlamenttitalo
Bangladeshin parlamenttiin turistilla ei ole asiaa, mutta rakennuksen näkee ihan kelvollisesti myös aidan takaa. Modernia betonibrutalismia edustavan rakennuksen on suunnitellut amerikkalainen, virolaissyntyinen arkkitehti Louis Kahn ja Dhakan parlamenttitaloa (Jatiya Sangsad Bhaban) pidetäänkin yhtenä hänen merkittävimpinä töinään. Rakennustyöt aloitettiin 1961, mutta rakennus valmistui vasta vuonna 1982, lähes 10 vuotta arkkitehdin kuoleman jälkeen. Kahnista sanotaan, että hän oli modernistisen arkkitehtuurin ihailluimpia ja kiistellyimpiä hahmoja.
Bangladeshin parlamentissa on 350 jäsentä, joista 50 on nimetty tietyille naisjärjestöille. Myös 300 jäsenen joukkoon valittiin edellisissä vaaleissa 23 naista, joten naisten koko osuus on n. 21%. Maan pääministerikin on nainen, eli tässä muslimienimmistöisessä maassa naisillakin on selkeästi äänensä.
Liberation War Museum
Bangladeshin vapaussodasta kertova museo, Liberation War Museum, kertaa tämän(kin) maan verisen menneisyyden kohtuumittaisen kävelykierroksen aikana. Suomessa ainakin vielä 1960- ja 1970-luvuilla koulunsa käyneelle lähihistorian osalta keskityttiin niin paljon Eurooppaan, että Bangladeshin valtion syntyäkin piti hetki miettiä, että miten tämä nyt menikään.
Osana Intian itsenäistymistä vuonna 1947 britit ratkoivat, mielestään, kahden uskonnon, hindulaisuuden ja islaminuskon, ongelmaa Intian niemimaalla jakamalla alueen Intiaan ja Pakistaniin. Pakistan muodostui aluksi Pakistanista, eli nykyisestä Pakistanista ja Itä-Pakistanista, eli nykyisestä Bangladeshista. Osana Intia/Pakistan jakoa valtavat määrät ihmisiä joutui muuttamaan uskontonsa perässä Intiasta Pakistaniin tai päin vastoin. Muistelen joku vuosi sitten nähneeni jonkun televisiosarjankin näistä tapahtumista, mutten nyt saa sen nimeä mieleeni, kuitenkin, sarjassa oli kohtaus, jossa joku maantieteestä kevyesti kiinnostunut britti, joka ei ollut koskaan Intian niemimaalla ollutkaan, piirteli näiden valtioiden rajoja karttaan ja vaikutti näille viivoillaan miljoonien ihmisten elämään.
Pakistanin valtiossa bangladeshiläiset jäivät kuitenkin maan läntisen osan vallan alle ja tilanne alkoi kärjistyä viimeistään siinä vaiheessa kun maan viralliseksi kieleksi määrättiin urdu, jota ei bangladeshissa ei puhuttu. Tyytymättömyys elämään osana Pakistania kasvoi vuosi vuodelta ja kun 1970 massiivinen sykloni tuhosi Itä-Pakistanin rannikkoa eikä keskushallinto panostanut avustustoimiin tyytymättömyys kasvoi vihaksi. Saman vuoden vaaleissa itsenäisyyttä ajava puolue sai enemmistön, mutta itsenäistymisen sijaan maassa käynnistyi verinen sotilasoperaatio, joka johti taas miljoonien ihmisten siirtymiseen paikasta toiseen, nyt pakolaisina lähinnä Intiaan. Itsenäisyyssota kesti 9 kuukautta ja vaati miljoonien ihmisten hengen.
Itsenäistymisen jälkeenkään elämä Bangladeshissa ei ollut helppoa, maata koetteli niin nälänhätä kuin sarja vallankaappauksia ja vastavallankaappauksia. Sotilasvallasta päästiin vasta 1990, korruptiosta ja poliittisesta välivallasta ei ole päästy vieläkään.
Dhakeshwari Temple
Poikkesimme myös lyhyesti hindutemppelissä, jonka merkityksellisyys on kuulemma erityisesti sen nimessä. Kaupungin Dhaka nimi juontaa kuulemma tähän temppeliin, Dhakeshwari tarkoittaa Dhakan jumalatarta. Sinänsä hindulaisuus ei ole iso juttu Bangladeshissa, joka on muslimienemmistöinen valtio. Temppelikin on pieni, vaikka se onkin Bangladeshin suurin hindutemppeli.
Uskontoon liittyen oppaamme muistutti useampaan otteeseen, että Bangladesh ei ole islamilainen tasavalta eikä täällä suhtauduta uskontoon haudanvakavasti. Sen takia kuulemma esimerkiksi pakistanilaiset pitävätkin itseään parempina muslimeina, mutta se ei kuulemma bangladeshilaisia haittaa. Kaupunkikuvassa näkyy elämän koko kirjo, myös naisten osalta. Jotkut ovat valinneet, tai perhe on valinnut heidän puolestaan, abayan, jopa silmät peittävän niqabin, mutta pääosa naisista pukeutuu ”normaalisti”, ei toki paljastavasti, mutta nyt ollaankin pääkaupungissa, ei rannalla.
Sadarghat
Sadarghatin alueella vierailimme vilkkaassa Buriganga-joen varrella.
Päivällä satama-alue on täynnä valkoisia laivoja, jotka kuulemma illansuussa lähtevät täältä eri puolille Bangladeshiä. Emme lähteneet selvittämään laivojen määränpäätä tai aikatauluja, mutta ilmeisesti iso osa Dhakaan suuntautuvaan työmatkaliikennettä muualta Bangladeshista tapahtuu näillä laivoilla. Ehkei kuitenkaan niin, että ihmiset illalla pääsisivät näillä laivoilla kotiin yöksi ja sitten taas aamulla takaisin, ehkä enemmän niin, että Dhakassa asutaan työrupeaman verran ja sitten taas palataan kotikylään.
Päivällä satamassa olevat laivat olivat tyhjillään ja oppaamme innostamina kävimme muutamassa laivassa sisällä, osittain nähdäksemme laivat, osittain nähdäksemme laivojen peräkannelta Buriganga-joelle paremmin. Laivat alkavat kuulemma täyttyä jo iltapäivästä, jos haluat hyvän paikan patjallesi, on hyvä olla ajoissa. Vain muutamissa laivoista oli muutamia hyttejä, pääosa matkustajista sijoittuu avokansille mukanaan tuomilleen patjoille. Myös ruuasta ja juomasta jokainen matkustaja huolehtii itse.
Hetken hykertelin ajatuksella, että satunnainen turisti olisi jostain netin uumenista löytänyt lautta-aikataulut ja päättänyt matkustaa Dhakasta jonnekin yölaivalla ja vasta laivalle tullessaan olisi tajunnut, että itse asiassa täällä olisi ollut hyvä olla mukana muutakin kuin repullinen vaatteita.
Laivojen peräkannelta liikennettä joella seuratessamme oppaamme kehotti myös katsomaan joen vastarannalle. Tuolla, muun muassa, ne meidänkin t-paitamme tehdään, eli osa Dhakan ”garment districtiä” oli tässä, aivan silmiemme edessä. Kolme neljäsosaa maan vientituloista saadaan vaateteollisuudesta – toisena merkittävänä tulonlähteenä on ulkomailla, esimerkiksi Qatarissa, työskentelevien bangladeshilaisten kotimaahansa lähettämä raha.
Isojen laivojen lisäksi satamassa on myös ”pienvenesatama”, eli joen voi ylittää pienellä soutuveneellä – tai vaan tehdä pienen retken joella. Turisteja ei kuitenkaan ole liiemmälti ja mekin tuotimme pettymyksen tyytymällä lähinnä katselemaan joelle suuntaavia veneitä sen sijaan, että olisimme tarttuneet yhteenkään kymmenistä tarjouksista lähteä pienelle veneretkelle.
Ahsan Manzil
Ajallisesti päädyimme käymään Ahsan Manzilin palatsissa vasta perjantaina siinä missä muut kohteet kiersimme torstaina, mutta luultavasti järkevintä olisi ollut käydä täällä samalla kun muutenkin kävimme Buriganga-joen rannalla – emme vaan tältä osin ihan päässeet selville oppaamme logiikasta asian tiimoilta.
Vaaleanpunaisena palatsinakin (Pink Palace) tunnettu Ahsan Manzil sijaitsee nimittäin sekin Buriganga-joen rannalla. No, syystä tai toisesta palasimme tänne vasta perjantaina, iltapäivällä, sillä perjantaina aamupäivällä paikat ovat Dhakassa perjantairukousten ajan kiinni. Perjantai-iltapäivässä oli kuitenkin se ilo, että koska monilla paikallisillakin oli vapaapäivä, niin palatsi ja etenkin sen puisto oli täynnä elämää. Toki myös lippujonot olivat pitkiä, mutta koska ulkomaalaisten lipun hinta oli vähintään kymmenkertainen paikallisten lippuhin verrattuna, niin tämä ja oikeiden henkilöiden tunteminen tuotti meille liput ihan kohtuullisessa ajassa. Oppaamme hoitaessa lippujen hankintaa ehdimme poseeraamaan vain noin tusinan paikallisen pariskunnan kanssa heidän Instagram/Facebook -kuviaan varten – lopuille jouduimme jo sanomaan ei, sillä nyt oli palatsin vuoro.
Ahsan Manzil oli aikoinaan rikkaan dhakalaisen suvun asunto. Suku on niin varakas ja merkittävässä asemassa, että palatsi toimi loistonsa päivinä lähes kaupunkina kaupungissa, eli se huolehti myös mm. asukkaidensa terveydenhoidosta ja palatsissa toimi myös pankki. Palatsi oli myös kaupungin loistokkain ”hotelli”, eli esimerkiksi alueella vierailevat brittihallinnon edustajat asuivat palatsissa sen omistajien vieraina. Suvun sittemmin sammuttua ja/tai muutettua ulkomaille palatsi jäi autioksi ja se rappeutui. Palatsin kunnostaminen aloitettiin 1980-luvulla ja nyttemmin se toimii valtion hallinnassa olevan museona.
Toinen Dhakan palatsi, joka kannattaa mainita samassa yhteydessä, on Lalbagh Fort, vaikkemme siellä käyneetkään. Lalbaghin linnoitusta rakennettiin 1600-luvun lopulla, mutta se jäi kesken.
Yliopistokampus
Poikkesimme myös yliopistokampuksella, tai yhdestä niistä – Dhakan kokoisessa kaupungissa yliopistokin on tietysti levinnyt monen moneen eri rakennukseen. Brittiläisen hallinnon ajalta oleva Curzon Hall on kuitenkin rakennuksena poikkeuksellinen. Nimensä se on saanut Intian varakuninkaan, lordi Curzonin mukaan. 1900-luvun alussa valmistuneesta rakennuksesta piti alunperin tulla kaupungintalo, mutta lopulta se jo 1920-luvulla päätyi yliopiston luonnontieteelliselle tiedekunnalle. Rakennusta väitetään yhdeksi parhaaksi Dhakan arkkitehtuurin esimerkiksi, jossa on sekä eurooppalaisia että mughal-ajan (Suurmogulien valtakunta ennen brittien tuloa) vaikutteita.
Curzon Hall oli myös tapahtumien keskipisteessä kielikysymyksen ollessa kuumimmillaan vuosina 1948-56, jolloin Pakistanin valtio julisti urdun ainoaksi valtionkieleksi. Itä-Pakistanissa, nykyisessä Bangladeshissa, pääosa ihmisistä puhui kuitenkin banglaa eikä urdua ja yliopiston opiskelijat nousivat välittömästi vastarintaan. Banglakaan ei suinkaan ole kaikkien äidinkieli Bangladeshissa, mutta se on kaikille yhteinen kieli, jota opetetaan kouluissa englannin ohella.
Puistoalueella on myös pieni kasvitieteellinen puutarha, johon oikeastaan olisi ollut kiva kurkistaa, mutta tällä kertaa aika ei antanut myöten.
New Market
Dhakassa on toki kauppakeskuksiakin, mutta paikalliset tekevät edelleen ostoksensa markkinoilla. New Market on yksi suurimmista ja kuulemma suosittu ”uudenaikaisuutensa” takia, eli täällä kauppakortteleiden välissä kulkevat kadut ovat leveitä siinä missä vaikka hindumarkkinoilla, jossa myös lyhyesti pistäydyimme, markkinat sijoittuvat sokkeloon perinteisesti kapeiden kujien varsille. Turistin kannalta kummankin markkinan kiinnostavuus oli lähinnä siinä, että ne antoivat hiukan näköalaa tavallisten bangladeshilaisten elämään. Sattumalta myös heti Dhakaan saavuttuamme lukulasieni, niiden ainoiden mukana olleiden, linssi irtosi kehyksen rikkouduttua ja jouduin ensiapuna paikkaamaan ne teipillä. Teippikorjaus haittasi tietysti vähän näkemistä, joten kun New Marketilla satuimme sille kadunpätkälle, joka myy silmä- ja aurinkolaseja, kävimme ostamassa minulle uudet lukulasit. Design ei ehkä ihan ollut Stockmannin myymän Izipizi -merkin tasoa, mutta hinta, alle 2 euroa, ei sekään ollut Stokkan tasoa (35 euroa).
Markkinoilla ehdotimme oppaallemme myös kahvitaukoa, mutta se oli huono idea. Kahvilakulttuuri ei selvästikään ollut paikallisten juttu ja kun sitten lopulta poikkesimme johonkin pikaruokapaikkaan ja tilasimme siellä kahvia/teetä, niin tilaus osoittautui ylenpalttisen haastavaksi – ilmeisesti kuumat juomat lopulta haettiin jostain muusta ravintolasta. Päivän riisiruoka-annos ja vaikka jäätee olisi luultavasti järjestynyt paljon helpommin ja nopeammin.
Olipa mielenkiintoista lukea tämä. Dhakan sijainnin kyllä tiesin, mutten paljon muuta, ja mielenkiintoiselta näyttää. Tuo punertava palatsi on todella kaunis ??
Hyvä että löytyi väliaikaiset lasit
Kiitos kommentistasi! Tosiaan, joskus näissä tuntuu olevan viivettä, mutta perille tuli! Mukavaa, että kiinnostuit lukemaan jutun ja kommentoimaankin sitä.
No niin, nyt päästään asiaan! Näyttää kaoottiselta mutta mielenkiintoiselta. Miltä hygieniataso tuolla vaikutti verrattuna Intiaan? Ilmeisesti kuitenkin uskaltauduitte syömään samosan ja juomaan kahvia kaupungilla.
Garment Districtiltä olisi varmaan saanut ostettua merkkipaitoja pilkkahintaan.
Vertaan Dhakaa mielessäni Lahoreen, ja väittäisin, että vaikka Lahore ei ollut rauhallinen eikä kaunis sinänsä, niin näiden kuvien perusteella se on sittenkin leppoisamman oloinen. Pinkki palatsi näyttää komealta!
Kiitos kommentistasi! Hygienian osalta olimme pitkän matkan alusta ehkä jopa ylivaroivaisia tyyliin ei hyvänkään hotellin aamupalalla syöty muita hedelmiä kuin banaaneja ja söimme pääosan aterioista (tuota samosaa lukuunottamatta!) oman tai naapurihotellin ravintolassa – mutta ehkä sen takia (tai siitä huolimatta) selvisimme ongelmitta. (Filippiineillä sitten jo relattiin ja syötiin noin kaikkea.)
Ilmanlaatu oli huono, eli taivas ei oikein missään vaiheessa muutaman päivän aikana ollut kirkas.
Vaateostoksia emme vielä matkan alkumetreillä miettineet, Filippiineillä Makatin ostoskeskuksissa käväisi kyllä jo mielessä, sillä tarjonta oli mahtavaa, mutta tulimme siihen tulokseen, ettei meillä sittenkään akuutteja tarpeita kesävaatteille ollut.
Jep, näin näyttää ajoittain ainakin olevan :-(
Aikamoinen paikka – minulle sopiva juuri nojatuolimatkakohteena! Kiitos mielenkiintoisesta postauksesta.
Kiitos Kati! Dhaka taitaa tosiaan monelle jäädä nojatuolimatkakohteeksi, mutta olihan se ihan mielenkiintoista kokeakin :-)
Yllätyin, että kaksipyöräisiä kulkuneuvoja on verrattain vähän, olisin luullut niitä olevan valtaosa. Nuo veneet eivät näytä olevan ihan priimakunnossa… Joissain Aasian maissa veneillä liikkuminen on muutenkin itseäni pelottanut, mutta yllättävän hyvin ne siirtymiset kuitenkin ovat menneet ja varsinkaan liikenteen määrään nähden onnettomuuksia ei jatkuvasti oletettavasti tapahdu.
Kiitos Mikko! Kyllähän noita uutisia vene- tai laivaturmista tuolta (siis Aasian) suunnalta jollain säännöllisyydellä tulee, eli eipä noissa taideta kovin tarkkaan välittää matkustajamääristä tai pelastusliiveistä, eli kannattaa toki vähän arvioida mihin purkkiin menee.
Artikkelin pääkuvasta ei olisi osannut päätellä, että puhutaan maailman suurimmista kaupungeista. Niin ihanan värikkäitä vaatteita
Kiitos Mari! Isossakin kaupungissa on eri kokoisia katuja, tuo kuva oli sivukadulta ihan hotellimme läheltä ja sen kanssa risteävä katu oli jo ihan toista kokoluokkaa. Tosin kaupunkia halkovat moottoritiet Dhakasta tuntuivat puuttuvan, toisin kuin Manilasta, jossa ne nopeuttivat kyllä liikkumista vähän pitemmillä välimatkoilla kaupunkialueellakin.
Pitkä surullinen historia maalla, eikä kovin auvoiselta näytä vieläkään.
Bangladeshistä ja sen 70-luvun kurjuudesta muistan nuoruuden laulun Song of Bangladesh (Joan Baez):
Bangladesh, Bangladesh,
Bangladesh, Bangladesh
When the sun sinks in the west
Die a million people of the Bangladesh
Kiitos Raija, myös laulun sanoista. Bangladeshilla(kin) on menneisyytensä, jonka traagisuudessa eurooppalaisilla, ainakin briteillä, on osansa, mutta matkailijan kannattaa kuitenkin varoa jäämästä menneisyyden vangiksi, sillä maat ja kaupungit elävät tietysti koko ajan elämäänsä ja mitään kohdetta ei kannata kohteena hylätä menneisyyden haamujen takia. Tästä ihan erilainen esimerkki vähän lähempää – osa taitaa edelleen karttaa Mallorcaa sen 70-luvulla hankitun huonon maineen takia, mutta ainakin joitakin vuosia sitten saari oli todella kiva kohde!
Kiitos tästä lukuelämyksestä. Olipa kiva sukeltaa itselle ihan uuteen kulttuuriin.
Tuo Pink Palace näytti todella kauniilta kuten muutenkin koko paikka näytti kiehtovalle.
Kiitos Sanna! Kuten joskus ennenkin olen tainnut sanoa :-) – maailmassa on niin paljon muutakin kuin ne muutamat ”tyypilliset turistikohteet”!
Olipa mielenkiintoista lukea Dhakasta, sillä kaupunki oli minulle aivan tuntematon! Vaikka maailman pääkaupungit ovatkin minulla aika hallussa, niin otsikon nähdessäni piti kyllä hetki miettiä, että missä päin maailmaa nyt ollaan. Myöskin Bangladeshin historia oli (hieman noloa kyllä) minulle oikeastaan täysin tuntematon. Bangladeshistä tulee ensimmäisenä mieleen vaateteollisuus, ja ei ole pahasta sivistää itseään siinä, minkälaisesta maasta ne t-paidat tulevat.
Kiitos Hannamari! Mukavaa, jos tulin haastaneeksi maantietoasi ja historiatietojasi – nythän ne ovat taas paremmalla tolalla :-)
Bangladesh on kyllä mielenkiintoinen kohde. Meinasin käydä vanhaa yliopisto kaveria moikkaamassa Dhakassa mutta päätin jäädä sittenkin Delhiin.
Onko Dhaka muuten millainen Delhiin verrattuna? Mulle Delhi oli sopiva, ei mitenkään liian ”kaoottinen”.
Kiitos Elisa! Vertailumme Dhakan ja Delhin välillä voisi olla vähän epäreilu, sillä vierailujen välillä on yli 10 vuotta ja noissa maissa isot kaupungit taitavat muuttua nopeastikin. Dhakan liikenne oli sanoisinko … melkoista? … mutta pelottavaksi en kaupunkia mieltänyt. Ihmiset olivat ehkä vähän uteliaita, sillä länsimaisia turisteja oli vähän.