Sagadan riippuvat haudat

Filippiinit monine saarineen on iso maa ja lyhyellä matkalla käyntikohteet joutuu valitsemaan tarkkaan. 10 päivän matkallemme olimme valinneet kaksi erilaista kohdetta Manilan lisäksi. Luzonin saaren pohjoisosissa halusimme nähdä maailman kahdeksanneksi ihmeeksikin mainitut Banauen riisiterassit ja Sagadan riippuvat haudat. Näin siitä huolimatta, että Banaue ei ole Filippiinien monien kohteiden joukossa niitä helpoimmin saavutettavia. Ajomatka Manilasta kesti suuntaansa melkein 9 tuntia suuntansa lounas- ja vessataukoineen. Ei sentään 10 tuntia, mihin meitä etukäteen valmisteltiin. Pohjoiseen pääsisi myös lentämällä Cauayanin kaupunkiin, mutta ajomatkaa vuoristoteitä pitkin kertyisi silti (Googlen mukaan) 4 tuntia, joten kokonaisaika ketjussa ”ole ajoissa lentokentällä, lennä, odota matkatavaroita, aja perille” ei olisi muodostunut sen lyhyemmäksi.
Kieltämättä pitkä automatka tuntui etukäteen vähän kurjalta, mutta tilavan auton takapenkillä maisemia katsellen se sittenkin sujui melko kevyesti – paluumatkalle kuljettajamme oli löytänyt vielä osittain toisen reitinkin, jolloin maisematkin vähän vaihtuivat. Eipä silti, olivat ne paikoitellen menomatkallakin hienot.

Banaue ei myöskään hemmottele turistia viiden tähden hotelleilla. Hotel Banaue oli kuulemma paras vaihtoehto ja vaikkakin näköalat vuorille olivat upeat, niin hetkittäin kuuman veden odottelu tai iltaisin ruuhkautuvan wifin kanssa toimeen tuleminen ärsyttivät pitkän päivän jälkeen. Aamiainen oli länsimaisilta vaihtoehdoiltaan niukka, enkä oikein osaa orientoitua riisiä ja kanaa -ateriaan aamiaisella, mutta pakettiin kuuluneet illalliset hotellin ravintolassa olivat enemmän kuin kelvollisia!

Sagadan riippuvat haudat sijaitsevat vielä parin tunnin matkan päässä Banauesta – vuoristoteillä kilometrit ovat vähemmän merkittävä mitta kuin matka-aika – joten toisen Banauessa viettämistämme päivistä käytimme Sagadan retkeen.

Bontocin museo

Matkalla Sagadaan pysähdyimme Bontocin kylässä, jossa on nunnien aikoinaan perustama Igorot-heimoa esittelevä museo. Museo olikin hyvä johdanto aiheeseen, sillä luoliin tai kallioseinämille ripustettujen arkkujen pelkkä näkeminen olisi jäänyt melko irralliseksi jutuksi.

Museossa on heimon elämän eri osa-alueita esittelevä näyttely, mutta vaikka värikkäät perinneasut olivatkin kaunista katseltavaa, niin tieto siitä, että olemme menossa katsomaan heimon poikkeuksellisia hautaustapoja sai kiinnostumaan erityisesti hautaamiseen liittyvistä asioista. Tai vaikka pääkallonmetsästyksestä – vaikka nämä asiat taisivat nekin liittyä toisiinsa. Haudat piti nekin saada suojaan viholliselta. Kun kyse ei kuitenkaan kuulemma ollut ihmissyönnistä, niin minulle ei kyllä ihan auennut, että miksi heimojen aikuistumisrituaaleihin sitten kuului pääkallonmetsästys, jossa joko saatoit saada katkaistua jonkun pään tai saada pääsi katkaistua.

Museo oli myös ensikosketuksemme yllättävän lyhyihin arkkuihin. Museon nurkassa esillä oleva puinen arkku oli kuulemma ihan aikuisen ihmisen arkku, ehkä noin metrin pituudestaan huolimatta. Heimolla on kuulemma tapana asetella vainajansa arkkuun sikiöasennossa: sikiöasennossa elämä alkaa ja siihen se päättyy. Tämän takia kuolemaan liittyy myös tuoli. Vainaja asetellaan tuoliin, joka puolestaan asetetaan vaikka viikoksi talon oven edustalle. Tässä tuolissa istuen vainaja myös osallistuu omiin hautajaisiinsa. Paikallisoppaamme kertoi miten yksi heimon jäsenistä oli kysynyt, että haluaisiko hän osallistua heimon perinteisiin hautajaisiin ja opas oli heimosta lisää oppiakseen halunnut. Hautajaisia oli sitten vietetty tuoleissa isommassa piirissä istuen ja oppaamme kertoi jossain vaiheessa ihmetelleensä, että nukkuiko hänen vieressään istuva henkilö. Selvisi sitten, että hän oli istunut vainajan vieressä.

Museon pihapiiri tarjosi myös vähän kevyempää viihdettä – vanhojen rakennusten elävöittämisessä vanhaan tapaan toteutussa sikalassa oli sikakin. Museon etupihan toisella laidalla oli paikallinen koulu ja jos museosta jäi hiukan kuolemaa korostava tunnelma niin koulun pihalla meidät uteliaina ympäröivät lapset viimeistään kevensivät sitä!

Sagadan hautausmaa

Bontocin kylässä nautitun lounaan jälkeen jatkoimme vielä matkaa kiemurtelevia vuoristoteitä ehkä puolisen tuntia, tunnin. Sagadaan tullessamme poimimme kyytiin vielä filippiiniläisen paikallisoppaamme lisäksi sagadalaisen paikallisoppaan. Hautapaikoille ei saa mennä ilman Igorot-opasta.

Aloitamme kesysti tavalliselta hautausmaalta. Perinteisten hautaustapojen ohella täälläkin käytössä on ihan tavallinenkin hautausmaa. Ehkä hiukan erilaisin tavoin kuitenkin. Olimme paikalla pyhäinmiestenpäivän jälkeisellä viikolla ja monella haudalla näkyi nuotion pohjia. Täällä haudoille ei tuoda kukkia, ei ruokaa, ei kynttilöitä vaan haudoille sytytetään pieni nuotio. Pientä esimakua sille, että vaikka paljon olemmekin eri puolilla maailmaa nähneet, niin Filippiinit tarjoavat meille vielä ihan uusiakin juttuja.

Tavallistakin hautausmaata tarvitaan, sillä kaikki igorot-heimon jäsenet eivät ole oikeutettuja perinteiseen hautaamistapaan. Vainajan on kuulemma oltava naimisissa ja hänellä pitää olla lapsenlapsia, jotta hän voisi tehdä perinteiden mukaisen valinnan.

Riippuvat haudat

Pienen hautausmaan kyljestä lähtee polku alas rotkoon. Laskeudumme askel askeleelta alemmas kapeaa polkua epätasaisia kiviportaita. Olympia-matkatoimiston retkikuvaus, jota vakoilimme hiukan omaa matkaamme suunnitellessamme toteaa näin: ”Haasteellisen maaston vuoksi näemme riippuvat arkut hieman kauempaa näköalapaikalta”. No, me valitsimme haasteellisen maaston, kahdesti, sillä laskeuduimme ensin rotkoon, josaa näimme kallionseinämään kiinnitettyjä arkkuja ja vähän myöhemmin vielä toisessa paikassa isoon hautaluolaan. Näimme myös hautoja kolmannessa paikassa hieman kauempaa – niin kaukaa, että ilman, että ne osoitettiin meille emme niitä luultavasti olisi edes huomanneet.

Matkalla alas rotkoon poikkeamme hetkeksi polulta katsomaan sen vierellä olevaa pientä hautaluolaa. Kuulemma hautojen ripustus on uudempaa perua kuin luolat. Väestön ja koirien lisääntyessä hautaluolat olivat aikaisempaa alttiimpia niin vihollisheimojen jäsenille kuin koirille. Arkkujen ripustaminen kallion rinteeseen on turvallisempi vaihtoehto.

Puolivälissä matkalla alas näemme myös kiipeilyseinän. Hautojen ripustaminen ja niiden mahdolliset huoltotoimet vaativat kiipeilytaitoa – täällä sitä voi treenata.

Lopulta olemme niin alhaalla rotkossa, että jo kauempaa näkemämme vaijerien varaan ripustetut arkut ovat rotkon toisella seinällä meitä korkeammalla. Siellä ne roikkuvat, vaijereiden varassa. Monet arkusta ovat tosiaan niin lyhyitä, että vainaja on täytynyt sijoittaa niihin sikiöasennossa. Seinällä riippuu myös tuoleja, kuolintuoleja. Samaan tapaan kuin kai jollain työväenopiston kursseilla Suomessa ihmiset voivat niin halutessaan tehdä oman arkkunsa, niin täälläkin ihmiset saattavat tehdä paitsi arkkunsa myös kuolintuolinsa. Tässä kohtaa satunnaiselta turistilta loppuvat hetkeksi ainakin sanat. Vaikka otammekin kuvia riippuvista arkuista ja vaikka opas haluaa ottaa kuvia meistä ja arkuista, niin paikan tunnelma on käsinkosketeltavan harras.

Luolat

Matka rotkosta takaisin ylös, hautausmaalle, josta lähdimme on rankka – nythän epätasaisia kiviportaita kiivetään ylöspäin. Selviämme kuitenkin, helteestä huolimatta, hikeä kuivaten takaisin parkkipaikalle ja matka jatkuu. Seuraavan pysähdyksen kohdalla heimo-oppaamme puhuu luolasta. Aloitamme uuden laskeutumisen tien laidalta rinnettä alaspäin. Maaston muodot ovat sellaisia, että onnistun vakuuttamaan itseni jokaisen mutkan kohdalla, että kohta olemme perillä, mutta lopulta matka alas on luultavasti suunnilleen saman mittainen kuin matka alas edelliseen rotkoon.

Tällä kertaa emme kuitenkaan ole laskeutumassa rotkoon vaan päätepisteemme on ison luolan suu. Luolan takaseinällä on sadoittain puisia arkkuja. Siinä missä joistakin riippuvista arkuista tuli mieleen, että nämä ovat olleet täällä kauan, niin ainakin osa luolassa olevista arkuista vaikuttaa melko uusilta. Yksittäisiä nimikylttejä tai vuosilukuja arkuissa ei kuitenkaan ole, ei ainakaan luolan suulta asti luettavissa, joten en osaa arvioida miltä vuodelta tuoreimman näköiset arkut ovat, ehkä täällä on koronaankin kuolleita vainajia?
Heimo on haudannut vainajiaan näin yli 2000 vuoden ajan, ja osa säilyneistäkin arkuista ovat yli sata vuotta vanhoja. Lopulta puiset arkut tietysti hajoavat ja tekevät tilaa seuraaville.

Aikamme tätäkin hautausmaata melko sanattomina katseltuamme kiipeämme taas ylös tien varteen ja vuorossa on viimeisenä vielä katsaus toisen kallion rinteeseen ripustettuihin hautoihin. Yhden arkun päällä on pääkallo, koristeena?