Muistoja Tokiosta

Ajattelin lähestyä Tokiota itselleni epätyypilliseen tapaan. Sen sijaan, että tunnollisesti dokumentoisin kaikki kohteemme ja retkemme Tokiossa, niin poimin tähän vain joitakin tunnelmia viidestä Tokiosta viettämästämme päivästä. Etukäteen ainakin jossain määrin suunnittelemamme käyntikohteet ja lopulta toteutuneet kohteet voit tsekata tästä jutusta, jos olet etsimässä vähän kattavampaa listaa Tokion nähtävyyksistä:

Tokio kuvina

Meidän Tokiomme oli – paitsi pitkähköjä seikkailuja edelleen vielä toistaiseksi maailman suurimman kaupungin metrossa ja lähijunissa – toisaalta kauniita temppeleitä, toisaalta ruuhkaisia katuja ja risteyksiä. Pahimmillaan/parhaimmillaan ruuhkat olivat jo itsessään nähtävyyksiä, kuten Takeshita-kadulla tai Shibyuan risteyksessä. Tokiomme oli myös kauppoja, joissa myytiin pelihahmoja ja roolivaatteita, mittakaavassa, jossa emme moista olleet nähneet koskaan ennen. Maaliskuun puolivälissä, vuonna, jolloin kirsikkakukkien kukinta lopulta osoittautui olevan noin viikon myöhässä tavanomaisesta, se oli kuitenkin myös jo muutamia kukkivia kirsikkapuita.

Kolme temppeliä

Meiji Jingu

Meiji Jingun pyhäkkö oli ensimmäinen kohteemme Tokiossa, eli ensimmäiselle päivälle varaamamme päiväretki alkoi täältä. Kun odotusarvona maailman suurimmasta kaupungista on isoja rakennuksia, suuria ihmismassoja ja liikenteen melua, niin Yoyogi-puisto ja siellä oleva Meiji Jingun pyhäkkö yllätti rauhallisuudellaan. Paikka on kuitenkin keskellä Tokiota ja lähes kävelyetäisyydellä hotelliltamme ja sen myötä Shinjukun asemalta.

Kävelemme puiston ja muutaman ison torii-portin läpi itse temppelialueelle. Oppaamme kertoo hiukan temppelistä ja sen historiasta ennen kuin saavumme perille, sillä temppelialueella ei saa puhua. Pyhäkkö rakennettiin rakastetun keisari Meijin ja keisarinna Shoken muistoa kunnioittamaan ja se valmistui vuonna 1920.

Mieleeni on jäänyt yksityiskohtia kuten vaikka, että isot puunväriset temppelille johtavat torii-portit on toteutettu isoista sypresseistä, jotka on tuotu tänne Taiwanista, Japanissa ei ole kasvanut riittävän isoja. Portteja on puistossa kaksi ja ne ovat Japanin suurimmat. Tai miten jonkun polun kulma on 88 astetta, ei 90 astetta, sillä 88 on paljon onnellisempi numero kuin 90! Muistan myös saketynnyrit ja niitä vastapäätä olevat eurooppalaisten lahjoittamat viinitynnyrit – tyhjiä tietysti molemmat rivistöt. Näillä kohteilla pyhäkön rauhallisuutta ei voinut havaita, mutta toisaalta eihän niissä mitään pyhää ollutkaan, tyhjissä tynnyreissä ja itseään niiden edessä kuvaavissa turisteissa.

Senso-Ji

Jos Meiji Jingu yllätti rauhallisuudellaan, niin Senso-Ji Asakusan alueella onnistui ennakkoeodotuksistamme huolimatta yllättämään ruuhkaisuudellaan. Alueella oli niin paljon ihmisiä, että mekin mietimme jo, että pitäisikö sopia jotain sen varalta, että ajaudumme erilleen toisistamme. Mutta siitä huolimatta sanoisin, että jos aiot käydä Tokiossa vaan yhdessä paikassa, niin valitse Senso-Ji!

Ehkä osuimme paikalle ruuhkaisimpaan aikaan, sillä alueella oli liikkeellä geishan näköisiä naisia, kuoripojan tapaisia poikia pitkänä kulkueena ja iso kultainen lohikäärme! Pieni ryhmämme hajosi heti alkumetreillä, mutta ei sillä niin väliä, tiesimmehän tapaamispaikan ja -ajan – nyt oli aikaa kierrellä aluetta omien toiveiden mukaisesti. Seurasimme aikamme lohikäärmekulkuetta ja kurkistimme itse Senso-ji:n temppeliin. Viisikerroksista pagodia ei voinut olla huomaamatta. Hozomon-portista alkoi Nakamise-katu, joka vie Kamanarimon-portille. Ostoskadun kojut olivat jo valmistautuneet Sakura-aikaan ja kirsikankukkia oli kaikkialla, ei toki oikeita, vaan kankaisia tai muovisia. Hozomon-portti on kaksikerroksinen ja porteista komeampi, vaikka Kaminarimon-portti onkin pääportti ja yksi miljoonakaupungin tunnetuimmista maamerkeistä. Senso-ji:n temppeliä pienempi Asakusa-jinjan temppeli tuntuu katoavan ihmismassaan.

Pujottelemme aikamme aluetta edestakaisin, mutta sitten onkin jo aika hakeutua tapaamispaikalle. Tai niin me luulemme. Odottelemme hetken ryhmää seuraten tapaamispaikan läheisyydessä itseään kuvauttavia ryhmiä, joissa erityisesti naiset ovat pukeutuneet kauniisiin kimonoihin, ehkä vuokra-sellaisiin. Kun ryhmästä ei vielä näy jälkeäkään harkitsemme jo retken hätänumeroon soittamista. Kiertelemme lähialueella, vuorotellen, jomman kumman päivystäessä tapaamispaikalla. Lopulta tunnistamme ryhmäämme kuuluvan pariskunnan, joka kertoo, että tapaaminen onkin vasta yhdeltä, ei kahdeltatoista kuten olimme onnistuneet luulemaan!

Nyt aikaa onkin vielä vaikka toiselle retkelle alueen laidalla olevaan pullakauppaan, jota oppaamme oli meille lämpimästi suositellut. Pieni jonokin eteni ihan riittävän ripeästi. Näitä meloni-pullan (melonpan tai melon bun) nimellä myytäviin höttöisiin, mutta niin maukkaisiin isoihin pulliin törmäsimme myöhemmin pienissä 7-Eleven -kaupoissakin, joita Tokiossa on noin joka korttelissa, mutta toki tuore pulla suoraan uunista on jotain ihan muuta kuin muovikelmussa kaupassa myytävä pulla.

Hie Shrine

Voisi ajatella, että maailman suurimpaan kaupunkiin viisikin päivää on olemattoman lyhyt aika – ja tietysti se onkin. Mutta koska aloitimme tehokkaasti etukäteen varaamallamme päivän ”johdantokierroksella”, niin loppuviikosta huomasimme, että itse asiassa meitä eniten kiinnostavat kohteet listallamme olemme jo nähneet ja päädyimme tutkimaan vielä lisävaihtoehtoja mm. GetYourGuiden retkiä selaamalla. Lisäretkiä ensimmäisen päivän ja Tsukiji/Akihabara -retken jälkeen varsinaisesti kaivanneet, mutta retkikuvauksista poimimme Hie Shrinen, joka lupasi Kioton Fushimi Inari -pyhäkön tapaista Torii-porttikujaa.

Hiukan haasteita meillä oli sinänsä ison kohteen löytämisessä, sillä kohdetta kartasta hakiessamme emme kiinnittäneet riittävästi huomiota osoitteeseen, vaan innostuimme turhan nopeasti kun kohde nimellä Hie Shrine löytyi. Metro vei meidät perille ja kartan pistekin löytyi, mutta hmm… ei täällä mitään Torii-porttikujaa ole, vaikka pieni pyhäkkö onkin. Nyt on jotain pielessä. Takaisin netin uumeniin ja takaisin kartalle ja totesimme, että matka jatkuu …

Lopulta löysimme toki varsinaisen kohteemme ja torii-portitkin. Kohde olikin komea ja sijaitsi korkealla mäen päällä, jonne tosin pääsi rullaportaita pitkin, eli päivän urheilukiintiö pysyi siitä huolimatta ihan kohtuullisena. Torii-portteja, muutamia, näimme muuten myös Uenon puistossa, eli kyllä näitä varmaan Tokiossa on monessakin paikassa, kun mekin löysimme yhden kujan ihan sattumaltakin.

Ruuhkaisuudestaan kuuluisia

Takeshita-katu

Tehdessämme valintoja Tokion eri kaupunginosien välillä, listasin myös Harajukun yhdeksi potentiaaliseksi vaihtoehdoksi. Yhtenä päivänä päädyimmekin talsimaan Takeshita-katua (Takeshita-dori), siis muotia, kahviloita ja ravintoloita. Ja ihmisiä! Tokiossa taitaa olla joku ykköslista kohteita, jotka ovat todella ruuhkaisia ja sitten toinen lista, jonne vähän harvemmat eksyvät ja jotka sellaisina tarjoavat ihan kivan kontrastin ihmismassoille. Takeshita kuuluu siis ykköslistalle, Meiji Jingu, Hie Shrine ja vaikka Hama-riyun puutarha kakkoslistalle, tällä kriteerillä. Takeshita-kadulla ehkä myydään trendikästä nuorisomuotia, mutta katu oli selvästikin myös paikka, jota sitä mielellään esitellään. Ravintolat, kahvilat ja erilaiset pop-up -kojut keräsivät kaikki siinä määrin jonoja, että lopulta päädyimme välipalalla McDonald’siin – liian tavallisena paikkana sinne ei tarvinnut edes jonottaa. No, eipä siinä mitään, McDonaldsissa, useimmissa maissa, joissa sellainen on, tapaamme käydä myös tsekkaamassa sen yhden aterian verran. Täällä tilaamista helpottivat tilausautomaatit, josta saattoi valita kieleksi englannin. Valikoimassa ei mitään aivan erityistä ainakaan vierailuhetkellämme tuntunut olevan – kansainvälinen mikä kansainvälinen.

Shibuyan risteys ja Hachikon patsas

Maailman vilkkaimmaksi risteykseksi väitetty Shibuyan risteys piti tietysti nähdä. Sitä ennen olimme mielestämme jo nähneet Tokiota yläilmoista niin Tokio Skytreestä kuin hotellimme yläkerroksista, joten Shibuya Sky karsiutui pois vaihtoehdoista nähdä risteys yläilmoista. Netistä löytyi melko helposti neljä muutakin vaihtoehtoa, joista käytännössä helpoiten löytyi Magnet 109 -tavaratalo, jonka terassiltakin osoittautui olevan ihan kelvolliset näköalat risteykseen. Ihan ilmainen sekään ei ollut, ymmärrettävistä syistä, mutta pääsymaksuun sisältyi sentään juoma. Nettiarviot risteyksen valojen vaihtuessa 45 sekunnin aikana ylittävistä ihmisistä vaihtelevat 2 500 ja 3 000 ihmisen välillä.

Jo ennen yläilmoihin nousemista kävimme katsomassa Hachikon patsaan, joka sekin on tässä risteyksessä. Nykymaailman tapaan koirapatsaan kuvaaminen jonottamatta oli vähän haasteellista, siis pelkän patsaan, emme erityisesti kaivanneet kuvaa meistä tai jommastakummasta meistä ja patsaasta, mutta jonottajien välissä, yhden poistuttua ja toisen vasta tullessa kuvattavaksi sekin onnistui. Hachiko elokuvankin olimme katsoneet, tosin vaan amerikkalaisen Richard Geren tähdittämän version, joten tarina oli jotenkin tuttu. Tosin tuo amerikkalainen versio on sijoitettu jonnekin ihan muualle kuin Tokioon. Oikea Hachiko tosiaan odotteli kuollutta isäntäänsä Shibuyan asemalla vuosina 1925 – 1935. Koiran täytetty ruumiskin on tallessa Tokion luonnontieteellisessä museossa.

Magnet 109 -tavaratalokin käy muuten nähtävyydestä. Se ei nimittäin ole mikään tavallinen tavaratalo vaan talon arviolta 10 kerroksessa myydään kaikissa kerroksissa roolivaatteita.

Teamlabs -näyttelyt

Ei, emme käyneet kummassakaan Teamlabs -näyttelyssä, emme Teamlabs Planetissa emmekä Teamlabs Borderlessissa.
Näihin olisi nimittäin pitänyt huomata ostaa liput, etenkin jälkimmäiseen, vähintään pari kuukautta ennen matkaa. Teamlabs Planetiin liput olisi voinut saada vielä pari viikkoa aikaisemmin, mutta silloin ajattelimme, että katsotaan sitten päivä kerrallaan. Teoriassa tuohon Teamlabs Planetiin vapautui peruutuslippuja joka aamu noin klo 8 ja 9 välillä, ja parina aamuna yritinkin ostaa niitä, mutten koskaan päässyt niin pitkälle, että maksutapahtuma ainakaan suomalaisilla luottokorteilla olisi mennyt läpi riittävän nopeasti.

Tokiossa samaan aikaan ollut ystäväpariskuntamme kävi Teamlabs Planetissa ja pitivät kyllä kokemastaan. Hiukan haasteita heilläkin oli, sillä vaikka liput oli ostettu aikaa sitten, niin he erehtyivät paikalle vahingossa edellisenä päivänä. Ilmeisesti näyttely on todellakin hyvin tarkkaan loppuunmyyty, sillä senkään vertaa joustoa ei löytynyt, että olisivat päässeet edellisenä päivänä ”oikeaan aikaan” sisään – etäisyydethän Tokiossa ovat melko pitkiä, joten siinä tuli sitten taitettua matkaa hotellilta tuonne näyttelyyn yhteensä neljä kertaa.

Matkabloggaajista ainakin Maapalloilijan tässä jutussa on tarinaa ja kuvia Teamlabs Planet -näyttelystä.

Tokion nähtävyyksiä ja kaupunginosia kiertämässä

Tokion kattojen yllä

Isoja kaupunkeja on tapana katsella myös yläilmoista – tai no, näköalapaikathan jossain muodossa kuuluvat melkein kaupungin kuin kaupungin vakionähtävyyksiin.  Tokion kokoisessa kaupungissa näistäkin on tietysti valinnan varaakin. Me kävimme Tokyo Skytreessä. Päiväretkeemme kuuluvilla VIP-lipuilla pääsimme ihan joutuisasti ylös, mutta alastulo olikin sitten yhtä kaaosta, kuulemma siksi, että tornin neljästä hissistä oli tuulen vuoksi käytössä vain kaksi. Me onnistuimme litistämään itsemme johonkin hissiin niin, että olimme takaisin alakerran bussiterminaalissa ihan ajoissa, mutta kaikki eivät siinä onnistuneet ja lopulta muutama jouduttiin jättämään kun suuntasimme vielä päivän päätteeksi Hama-rikyun puutarhaan. Kaipa he sitten jotenkin löysivät hotellille ja toivottavasti eivät olleet jättäneet mitään kovin arvokasta retkibussiin!

Melkeinpä Skytreetä kivampi oli katsella iltaisin pimenevää kaupunkia hotellimme yläkerroksista. Yhtenä iltana onnistuimme puhumaan itsemme 49. kerroksen loungeenkin ilman sisäänpääsymaksua vaikka asuimmekin vakiohuoneessa – lounge kuului varsinaisesti vain tuplahintaisissa premium-huoneissa asuville.

Monet olivat myös maininneet myös ilmaisen Tokyo Metropolitan Government Buildingin yhtenä mahdollisena näköalatornina, mutta emme yrittäneet enää sinne Tokyo Skytreen ja hotellimme loungen lisäksi. Samaan aikaan Tokiossa ollut ystäväpariskuntamme taisi yrittää, siinä onnistumatta. Näköalaterassit voivat olla suljettuja tuulen – tai erilaisten vapaapäivien takia, eli kannattaa yrittää selvittää aukioloaikoja etukäteen, ellei nyt sitten satu asumaan ihan vieressä, kuten me (ja ystäväpariskuntamme) satuimme.

Jos vielä lisää vaihtoehtoja kaipaat, niin kaunis, Eiffel-tornin näköinen, Tokyo Tower on vielä yksi vaihtoehto! Näitä kohteita seuraavalla Tokion matkallemme :-) – Tokyo Tower, Teamlabs Borderless, Disneyland, Okonomiyaki …

Godzillaa etsimässä

Viimeisenä Tokion päivänämme, joka oli päättyvä alkuillasta tapahtuvaan lähtöön Naritan kentälle ja yölentoon yli Pohjoisnavan Suomeen, olimme päättäneet tutustua hotellimme lähellä oleviin alueisiin kuten Kabukichon alueeseen. Kabukicho on kuuluisa yöelämästään, joten alue oli päivällä hiljainen. Mutta se ei meitä haitannut, sillä meillä oli missio, halusimme löytää godzillan! Ensimmäisenä Tokion päivänämme kiertoajelubussi, jonka kyytiin nousimme Love-patsaalta Shinjukussa hotellimme läheltä ajoi jotain reittiä Kabukichon alueen läpi ja ohitimme myös ison Godzillan, joka kurkkasi jonkun talon seinämästä kadulle. Oppamme mainitsi, että Godzillaan voi käydä tutustumassa lähemminkin, mutta juttu jäi sitten siihen. Yritimme netistä selvittää Godzillan osoitetta ja löysimmekin tiedon, että se löytyisi Hotel Gracerystä.

Ihan helposti Godzilla ei löytynyt, sillä hotelli osoittautui olevan osa Toho Cinemas -kompleksia ja toisaalta, kovin korkealla oleva isokin ”otus” on hankala havaita katutasosta. Enkä oikein ollut uskoa, että se on niin korkealla, mitä ainakin tämä Godzilla sitten lopulta osoittautui olevan, sillä en usko, että olisimme bussin ikkunasta voineet nähdä näin ylös. Hotelli, kuten usein hotellit Tokiossa tai vaikka Taipeissa, alkoi varsinaisesti olisiko nyt ollut 8. kerroksesta, joten nousimme sinne, hotellin aulaan hissillä. Näin siitä huolimatta, että jo alhaalla kerrottiin, että terassi, jolla Godzilla majailee, on syystä tai toisesta suljettu. Mutta kannatti silti käydä sitä katsomassa, hyvinhän se näkyi lasinkin takaa, eikä ollut niin pelottava :-) Lopuksi piti vielä etsiä sopiva katu, josta näimme sen katutasosta.

Väärä Godzilla?

Tuskin juuri tätä Godzillaa näimme bussin ikkunasta, en usko, että olisimme voineet nähdä noin korkealla olevaa hahmoa, joten ehkä näitä on suunnilleen samalla alueella useampiakin, mutta tyydyimme nyt tähän yhteen. Myöhemmin selvitin vähän lisää tuota ja esimerkiksi tämän jutun kartalla niitä taitaa olla lähemmäs kymmenen aina Yokohamaa myöten!

Godzillahan on alunperin japanilaisten kehittämä kuvitteellinen hahmo, dinosauruksen kaltainen jättiläishirviö, jonka alkuperä on liitetty ydinkokeiden tuottamaan radioaktiiviseen säteilyyn. Ensimmäinen Godzilla-elokuva on vuodelta 1954 ja se on japanilainen. Itse olen nähnyt vain ensimmäisen amerikkalaisen Godzilla-toteutuksen vuodelta 1998. Siihen mennessä japanilaiset olivat toteuttaneet jo 22 Godzilla-elokuvaa. Hirviöelokuvat eivät ole varsinaisesti suosikkigenreäni, mutta Tokiossa ollessani totesin, että selvästikin oli ollut jo yleissivistyksen kannalta hyvä, että olin katsonut edes tuon yhden!

Godzillan etsimisen jälkeen lähdimme etsimään lounasta, mutta se osoittautuikin tällä alueella päiväsaikaan haastavaksi. Lopulta päädyimme Omeido Yokocho -kujan kautta Keio Plazan tavaratalolle, jossa muutenkin olimme ajatelleet pistäytyä. Tavarataloissahan tapaa olla ravintoloita ja kahviloita, siellähän voisi syödä lounaan. Juu, oli ravintola – ja arviolta 100 ihmistä jonossa, istumassa ravintolan ulkopuoliseen käytävään asetelluilla tuoleilla. Skippasimme – hotellimme ravintolavalikoimasta valitsimme kiinalaisen vaihtoehdon, eikä tarvinnut jonottaa!