20-vuotias nuori nainen ja vielä naimaton! Kun Wilhelmina esiteltiin minulle ensimmäisen kerran erityisesti tämä lause kiinnitti huomioni. Vuonna 1864 monet asiat olivat tietysti toisin. Olemme vierailulla Wilhelminan kodissa tammikuussa 2015.
Wilhelmina Kempe syntyi Tukholmassa 1844 saksankieliseen perheeseen ja asui lapsuudessaan ja nuoruudessaan mm. Stralsundissa Saksassa, Tukholmassa ja Ljusnessa, Gävlen pohjoispuolella, jossa perhe omisti maata, metsää ja sahan. Omistukset eivät olleet pieniä – isä oli kuollessaan yksi Ruotsin rikkaimpia miehiä.
Wilhelmina sairasti lapsena punataudin. Olosuhteet kaupungeissa, myös Tukholmassa, ja myös varakkaammissa perheissä jättivät paljon toivomisen varaa niin hygenian kuin ruuan suhteen vielä 1850-luvulla. Wilhelminan lapsuus oli samanlainen kuin muidenkin varakkaiden perheiden tyttärien. Hänellä oli kotiopettaja ja kesäisin matkustettiin pois Tukholmasta, maatilalle Skoneen tai Saksan kylpylöihin.
Saksassa hän myös lopulta tapasi tulevan miehensä, Walther von Hallwylin. Wilhelminan vanhemmat olivat avioliittoa vastaan kunnes Walther lupasi, että perhe asettuu Ruotsiin, jonka jälkeen avioliitto köyhän, mutta aatelisen Waltherin kanssa alkoikin vanhemmista tuntua hyvältä ajatukselta. Pariskunta vihittiin kesäkuussa 1865, ennen Wilhelminan 21-vuotispäivää. Ensimmäisen yhteisen kesänsä Wilhelmina ja Walther viettivät Sveitsissä, mutta asettuivat sitten perheen kartanoon Södertäljen eteläpuolella. Perheeseen syntyi neljä tytärtä, josta yksi tosin kuoli hyvin nuorena.
Tuleville sukupolville mielenkiintoiseksi von Hallwylien 
elämä muuttui, kun Wilhelmina ja Walther, tyttärien jo muutettua pois kotoa, alkoivat 1800-luvun lopulla rakennuttaa taloa Tukholman keskustaan, osoitteeseen Hamngatan 4. Perheyritys Ljusne-Woxna, jonka johdossa Walther tuolloin jo oli, tuotti hyvin ja vuosina 1893 – 1898 Tukholman keskustaan rakennettiin talo, joka sen ajan Tukholmassa oli vertaansa vailla. Talo on tyyliltään konservatiivinen, mutta tekniikaltaan edistyksellinen: sähkö, hissit ja juokseva vesi, jopa lämmin vesi, kuuluivat talon varustukseen jo sen rakentamisesta alkaen. Keittiössä on kolme hanaa: kuumaa ja kylmää vettä ja sadevettä. Nykyisin talo tunnetaan nimellä Hallwylska Museet.
Pelkkä talokin olisi museona ihan vaikuttava, mutta Hallwylin perheen merkityksellisyys ei jäänyt tähän. Wilhelmina oli innokas keräilijä. Taloon hankittiin taidetta, posliinia, aseita, arkisia esineitä ja arkeologisia löydöksiä, ja ne kaikki luetteloitiin tarkkaan. Todellakin kaikki, keittiön varustuksesta ja viinipulloista alkaen ja päätyen ullakon vitriinissä nykyisin säilytettäviin mitä erilaisimpiin pieniin tavaroihin, näiden joukossa vaikka nippu Waltherin hiuksia. Esineiden luettelointia tekivät Wilhelminan lisäksi opiskelijat, joita hän palkkasi avukseen. He myös saattoivat työn loppuun Wilhelminan kuoleman jälkeen – jos työ olisi valmistunut hänen vielä eläessään opiskelijat olisivat ehkä nähneet hänen tanssivan ruokailuhuoneen pöydällä lupauksensa mukaisesti.
Paksuja kirjoja, joissa on esineiden kuvat ja kuvaukset, kertyi lopulta 78 kappaletta. Museossa vieraillessamme selailimme niistä muutamia: esimerkiksi keittiön esineistö on kuvattu kolmessa suuressa kirjassa. Nykyisin tähän ainutlaatuiseen esinekokoelmaan voi tutustua myös verkossa, kaikki tiedot on digitalisoitu ja ovat kaikkien niistä kiinnostuneiden käytettävissä. Tässä samassa tietokannassa on kolmen museon, Hallwylska, Livrustkammaren ja Skoklosterin linnan, kokoelmien tiedot.
(Skoklosterissa kävimme vuonna 2002, yhden purjehdusreissun yhteydessä.)
Tammikuisella vierailullamme Wilhelmina von Hallwylin talossa, erityisesti sen tarjoiluhuoneessa, palasin ajatuksissani omaan lapsuudenkotiini. Oppaamme kertoi, että tällä laitteella seinässä perhe saattoi kutsua palvelijan haluamaansa huoneeseen, laitteessa syttyi lamppu, joka osoitti kyseessä olevan huoneen. Samanlainen laite oli omassakin lapsuudenkodissani! 1960-luvulla perheessämme ei ollut palvelijoita, mutta isäni työhön liittyen kodissamme järjestettiin ajoittain isoja päivällisiä, joiden yhteydessä keittiössämme oli henkilökuntaa ja muistan, että ruokapöydän maton alla, äitini paikan kohdalla, oli painike, jota painamalla äitini saattoi viestiä keittiöön, että seuraavan ruokalajin voi tarjoilla nyt.
Museon keittiön yhteydessä näkemämme huone, jossa oli tallessa satoja, tyhjiä, viini- ja olutpulloja, herätti meidät myös hetkeksi pohtimaan, että pitäisikö meidänkin jättää muutama viinipullo tai siideritölkki palauttamatta kauppaan ja luetteloida ne tuleville sukupolville!
(Tämä henkilökuva on, paitsi blogimme aihepiiriin sopiva juttu, myös harjoitustyöni Johanna Nykoppin vetämälle Lehtikirjoittamisen peruskurssille, jolle osallistun tänä keväänä. Kurssin harjoitustyöt käsittävät mm. arvion, henkilöhaastattelun, henkilökuvan, kolumnin, uutisen ja lehtiartikkelin.)
(Jutun kuvat ovat museon sivuilta poislukien kuva keittiön kutsulaitteistosta, joka on omani.)
Mielenkiintoinen juttu! Olitkin syventynyt minua paremmin Wilhelminan persoonaan ja hänen henkilöhistoriaansa. On ollut varsin topakka nainen ja hyvin aikaansaava. Ja juuri näiden ominaisuuksien vuoksi meillä on nykyisin ihailtavana Hallwylska Museet. :)
Kiitos kommentistasi Heidi! Wilhelmina valikoitui pienimuotoisen kurssitehtäväni aiheeksi ja siksi tulin häneen hiukan enemmänkin ”tutustuneeksi” :-)