Kotiuduimme runsaan kolmen viikon reissultamme pari päivää sitten lennettyämme ensin 6 tuntia Honolulusta Seattleen, sieltä edelleen 9 tuntia Lontooseen ja vielä viimeiset 3 tuntia Helsinkiin. Honolulun ja Helsingin aikaero on tähän aikaan vuodesta 13 tuntia ja Seattlen ja Helsinginkin aikaero 10 tuntia (pysähdyimme Seattleen yhden lentokenttähotellissa vietetyn yön verran).
Ehkä tuo selittää osan siitä, että paluu näiden Alaskan matkajuttujen pariin on hetken kestänyt, vaikka Pride of America -laivalta lähdettyämme nettiyhteys ei enää olekaan ollut lentoja lukuunottamatta rajallinen luonnonvara.
Skagway: autolla ja junalla
Mutta palataan Alaskaan ja tarkemmin ottaen Skagwayn satamakaupunkiin.
Useimmat Alaskan risteilyn satamista ovat pieniä kaupunkeja, joihin pääsee vaan laivalla tai lentäen: tällaisia olivat Icy Strait, pääkaupunki Juneau ja Ketchikan, jossa majakkaretkellä näimme yllättäen myös valaita.
Skagway on toista maata, sinne tulee Kanadasta niin tie kuin rautatiekin.
Rautatie on kuuluisa White Pass -rautatie, joka rakennettiin aikoinaan Klondiken kultaryntäyksen aikoihin vuosina 1898-1900. Ennen rautatietä matka Skagwayn satamasta Kanadan Yukoniin kesti vaeltaen tai hevosella kuukausia, etenkin kun kaikki tarvittavat varusteet oli kuljetettava mukanaan. Suurin kultaryntäys Klondiken suuntaan ehti kyllä jo loppumaan ennen rautatien valmistumista – kullankaivajat oli siirtyneen pohjoisemmaksi, Nomeen.
Klondiken kultaryntäykseen liittyvää materiaalia netistä etsiessäni törmäsin sattumalta myös tällaiseen: näköjään Turun Yliopistoakin on rahoitettu täältä löytyneellä kullalla. Jutussa on muutenkin kuvattu hyvin kullankaivajien arkea yli sadan vuoden takaa.
Maantie Skagwaysta Whitehorseen, Yukonin pääkaupunkiin, valmistui vasta 1978 ja sen jälkeen rautatie muuttui lopulta muutaman vuoden tauon jälkeen museorautatieksi.
Yukoniin, Kanadaan
Retkivalintamme Skagwayssa oli selvä: matkaystävämme harrastavat maabongausta meitä vielä tarkemmin ja heille käynti Yukonissa oli sen takia tärkeä juttu.
Alustavasti olimme tätä toivetta kunnioittaen valinneet retken, jossa olisimme saaneet käyttöömme Hummer H3 -maastoauton ja ajaneet (muiden retkeläisten Hummereiden muodostamassa letkassa) Skagwaysta Carcrossiin ja takaisin, mutta lopulta päädyimme kuitenkin valitsemaan retken, jossa menomatka tehtiin linja-autolla ja paluumatkan loppuosa Fraserista Skagwayhin museojunalla, joten pääsimme kokemaan senkin.
Juna on linja-autoa hitaampi vaihtoehto, joten vaihdoimme paluumatkalla junaan vasta lähellä Kanadan rajaa ja matkustimme junalla vain viimeiset 28 mailia kaiken kaikkiaan 68 mailin mittaisesta radasta. Tuohon 28 mailiinkin meni junalla melkein 2 tuntia.
Mutta aloitetaan alusta. Jo bussimatka Skagwaysta pohjoiseen oli etenkin syyskuussa maisemamatkailua parhaimmillaan: vuoria, järviä, vesiputouksia, ruskaa. Alaskan ja Kanadan rajan tienoilla oli reitin korkein kohta, White Pass Summit, korkeutta 879 metriä.
Rajan ylitys Yhdysvalloista Kanadaan (ja myöhemmin iltapäivällä takaisin) sujui ainakin risteilyn järjestämällä retkellä sujuvasti: rajavartijat tulivat bussiin/junaan ja tarkistivat passit, mutta eivät kyselleet mitään eivätkä todellakaan tarkistaneet sormenjälkiä tai ottaneet valokuvia, kuten Seattlen lentokentällä.
Kaukaisin kohta Kanadassa, jossa kävimme kääntymässä, oli Emerald Lake, jonka nähtävyysarvo on sen todella turkoosin värinen vesi.
Carcross
Emerald Lakelta käännyimme takaisin ja pysähdyimme seuraavaksi ”turistirysään” Carcrossin kaupungin lähellä, jossa söimme jonkinlaisen lounaan. Paikka osoittautui kyllä ensivaikutelmaa paremmaksi sikäli, että ravintolan ja matkamuistomyymälän lisäksi siellä oli myös Klondiken kultaryntäystä esittelevä museo, iso kokoelma täytettyjä eläimiä ja mahdollisuus ajaa koiravaljakolla ja sen myötä siis mahdollisuus nähdä eläviäkin eläimiä, niitä vetokoiria, koiranpentuja ja olipa siellä muutama alpakkakin lapsivieraiden iloksi.
Carcrossin värikkäässä kaupungissa oli lisää matkamuistomyymälöitä, taidemuseo, pieni kirkko ja turisti-info, jossa oli ilmainen wifi: tärkeä juttu risteilymatkustajille!
White Pass & Yukon Route -rautatie
Fraserissa asetuimme junaan, pikaisesti ihmetellen, että mistähän tulee vaunun Lake Finlayson nimi. Ainakin Yukonissa on myös Lake Finlayson -niminen lentokenttä, mutta onko tällä Finlaysonilla ja suomalaisella Finlaysonilla jotain yhteistä ei hetimmiten netistäkään selvinnyt.
Junamatkan kohokohtina olivat välillä tiukat kaarteet, jotka mahdollistivat vaunun takasillalta junan kuvaamisen – ja tietysti muutamat tunnelit.
Toki myös maisemat: rata kulkee enimmäkseen kapean vuonon/joen toista rantaa pitkin kuin maantie, joten maisemat olivat uusia paluumatkallakin.
Kokosimme junamatkan tunnelmista myös lyhyen videon:
Retki oli pitkä, aamukahdeksesta aina laivan lähtöön asti, eli melkein viiteen asti, mutta monet pysähdykset ja kulkuneuvon vaihto rytmittivät päivän mukavasti siten, ettei se tuntunut liian pitkältä.
Skagwayhin saavuimme Juneausta ja jatkoimme sieltä Ketchikaniin, joista kummastakin valitsemallani satunnaisella järjestyksellä ehdinkin jo kirjoittaa kohdejutut.
P.S.
Yukonin kultaryntäys tuli vastaamme vielä Havaijin risteilylläkin, jonne jatkoimme Alaskan risteilyltä muutaman Vancouverin ja Honolulun päivän jälkeen. Alla oleva kuva Pride of America -laivan ravintolasta.
Kun tieto Klondyken kullasta saavutti mm. San Franciscon, niin siellä alettiin välittömästi myydä laivamatkoja Skagwayhin, josta alkoi vaivalloinen matka Klondykeen. Tosin matkan vaivalloisuudesta eivät laivamatkoja myyvät yhtiöt tainneet kovinkaan paljon mainita …
Tuo Kanadan ruska näyttää upealta! Seuraavan kerran sinne voisikin olla kiinnostavaa matkustaa syksyllä tänä vuonna koetun keskikesän sijaan.
Kiitos Suunnaton! Syksylläkin on puolensa – tosin Alaskan syksy voi olla myös melko viileä ja sateinen, joten Alaskan risteilylle ehkä suosittelisin ihan oikeita kesäkuukausia, eli kesä-, heinä- tai elokuun alkupuolta, vaikka me nyt syyskuun alkuun päädyimmekin.