Aihearkisto: Amerikat

Rodney Bay
– ja muu Saint Lucia

4.5.2018AmerikatKaribia, Saint LuciaPirkko

Pienet asiat ne vakavamminkin matkailuun suhtautuvalla saattavat antaa sen viimeisen tönäisyn tietyn matkan toteutumiseen. Minulla se Karibian saarikierroksen osalta oli viimeisen kohteemme, Saint Lucian, kohdalla hotellin sijaintitieto: Rodney Bay.
Sen verran tiiviisti oli kuitenkin seurannut veljeni syksyistä purjehdusta yli Atlantin, että Rodney Bayn kokeminen tuntui melkein siltä, että pääsisin hiukan mukaan kyseiselle, vaikkakin jo kuukausia sitten päättyneelle matkalle.

Rodney Bay ja Spinnaker-ravintola

Saavuimme sopivasti Harmony Suites -hotellille jo iltapäivällä ja muutaman pakollisen kuvion jälkeen lähdimme heti tutustumaan Rodney Bayn marinaan. Nytkin satamassa oli runsaasti purjeveneitä ja illan edetessä niitä tuli koko ajan lisää – onhan marinassa mukavampi yöpyä kuin ankkurissa.

Marinan lisäksi iltaretkellämme oli toinen kohde: niemen toisella puolella, hiekkarannalla sijaitseva Spinnakers-ravintola. Tiesimme ravintolan sijainnin olevan auringonlaskun kannalta mitä parhain ja olimme tietysti myös illallisen tarpeessa.
Ravintola olikin jopa valitettavan suosittu, sillä lähimpänä rantaa olevat pöydät oli kaikki varattuja. Onneksi rennossa ravintolassa saattoi välillä toisenkin rivin pöydästä nousta ylös ja laskeutua hetkeksi vaikka vielä lämpimälle rantahiekalle.

Castries

Seuraavana päivänä osallistuimme tämän saarikierroksemme ainoalle kokopäiväretkelle. Olimme kestoltaan pisimpiä retkiä vältelleet ajatellen jättävämme enemmän aikaa omatoimiselle retkeilyllä, mutta Saint Lucian retki tuntui kätevimmältä vaihtoehdolta nähdä mahdollisimman paljon. Kyllä sitä nyt yhden päivän “kestäisi”, varsinkin kun se oli matkamme viimeinen.

Pääkaupunki, Castries, on kuin mikä tahansa vähän isompi kaupunki: liikenneruuhkia, teollisuusrakennuksia, isoja toimistoja ja kauppoja/kauppakeskuksia. Ei mitään erityisen “söpöä” siis, joten ohitimme sen niin pikaisesti kuin nyt aamuruuhkassa pystyimme.

Tänään Saint Lucialla näytti olevan useampikin risteilijä, mikä näkyikin sitten päivän mittaan, sillä meidän pieni muutaman hengen retkiryhmämme kävi saarella osittain samoissa kohteissa kuin risteilijävieraiden isot bussit.

Marigot Bay ja Anse La Raye

Marigot Bayssa emme varsinaisesti edes käyneet, mutta pysähdyimme ihailemaan (ja kuvaamaan) todella postikorttimaista maisemaa. Jos en alunperin olisi ollut kiintynyt ajatukseen Rodney Baystä ja jos jostain syystä päätyisin Saint Lucialle toisenkin kerran, niin voisin hyvinkin kuvitella viipyväni näissä maisemissa ainakin muutaman vuorokauden.

Läheinen Anse La Reyn kalastajakylä tarjosi – kunhan otti rannalla muutaman askeleen sivummalle risteilyvieraiden isosta ryhmästä – jollain tavalla vielä entisen ajan tunnelmaakin rannalla olevien kalastajaveneiden muodossa. Rantakatu oli kyllä jo valjastettu turisteille ja koju toisensa jälkeen tarjosi jääkaappimagneetteja ja simpukoita tai kookoksia tai erilaisia niistä tehtyä tuotteita. Ja hyvä, että tarjosivat, mekin tarvitsimme magneetin myös Saint Lucialta ja onhan se hiukan autenttisempaa ostaa se vaikka entisestä kalastajakylästä kuin vaikka lentokentältä.

Banaaniviljelmiä muttei apinoita

Matkan varrella pysähdyimme myös yhdelle monista tien varrella näkyneistä banaaniviljelmistä. Saimme nauttia paitsi perusluennon banaanin kasvattamisesta, myös banaaneista, banaaniketsupista ja banaanilikööristä.

Erehdyin kysymään oppaaltamme, että ovatko kypsyvät banaanitertut mahdollisesti muovitettuja niiden suojaamiseksi apinoilta ja sain lähes vihaisen vastauksen, että hänhän jo aikaisemmin sanoi, että Saint Lucialla ei ole apinoita. Itse asiassa opas oli luetellut jossain vaiheessa mitä kaikkia villieläimiä Saint Lucialla on, ja tietysti fiksu turisti olisi osannut kuunnella sitä luetteloa siten, että olisi myös huomannut mitä eläimiä listalla ei ollut … Seuraavaksi hermostutin opasta ylittämällä tien halutessani katsoa banaaniterttuja myös tien toisella puolella, vaikka hän oli sanonut, että tietä ei saa ylittää! Ja kyllähän oppaalla tietysti oli pointtinsa, sillä kohteliaisuus ja varovaisuus eivät ehkä ole niitä adjektiiveja, jotka ensimmäiseksi tulevat mieleen Saint Lucian liikenteestä.

Soufrièren luontonähtävyydet

Saint Lucian tärkein nähtävyys lienee Pitonit, eli Petit ja Gros Pitonin suuret tulivuoret, jotka ovat myös Unescon maailmanperintökohde. Meitä vähän reippaammat voivat halutessaan tehdä patikointiretkiä ja tutustua näihin tarkemminkin, mutta tyydyimme ihailemaan vuorien siluetteja etäältä.

Samoin Soufrièren alueella sijaitsee vanhan, valtavankokoisen, kalderan sisällä vulkaanisesti aktiivinen alue, jossa on pulppuilevia rikkilähteitä ja kiehuvaa laavaa. Alueella oli myös kaunis vesiputous.
Muuten hyvä nähtävyys tämäkin, mutta rikin haju olisi melkein vaatinut kaverikseen kimpun tuoretta minttua kuten vierailu nahkavärjäämössä Marokossa.

Aluetta esittelevän paikallisoppaan tarina siitä, että ennen kuin katsomoalue oli kunnon kaiteilla rajattu rikkilähdekentästä, joku opas oli pudonnut yhteen lähteistä oli aika kammottava. Neuvokkaat turistit onnistuivat kuitenkin nostamaan oppaan lähteestä ja vaikka hän kai paloi 60-70 -prosenttisesti, niin hän on kuulemma edelleen elossa.

Kasvitieteellinen puutarha

Päivän viimeisenä kohteena oli kasvitieteellinen puutarha, Diamond Botanical Gardens. Saint Lucia ei ole pahimmalla hurrikaanialueella ja täällä kasvitieteellinen puutarha olikin loistavassa kunnossa toisin kuin Dominicalla.

Puutarhan kaikkien kasvien lisäksi alueella on myös Diamond Fallsin vesiputous. Nimi tulee vesiputouksen takana olevan kallion mineraalipitoisuudesta, jonka takia auringon ja katsojan sijainnista riippuen putous saattaa loistaa monen eri värisenä, nimensä mukaisesti vähän kuin timantti.

Hyvästit Rodney Baylle

Kiertomatkamme päättyi Saint Lucialle ja viimeisenä iltana juhlimme sitä porukalla Karibialle sopivasti rommilla hotellin laiturilla. Rommia vähemmän arvostavana olin tässä vaiheessa matkaa tosin saanut oppaamme vakuutettua siitä, että rommin rinnalla voi hyvin myös tarjota kuohuviiniä. Loistavaan Aventura-tyyliin tämäkin toiveeni tietysti toteutettiin! Valitettavasti vaan kuohuviini kelpasi monelle muullekin ja siinä vaiheessa kun se oli jo loppu, rommia oli vielä runsaasti jäljellä …

Harmony Suites Saint Lucia Aventura — Matkanjohtajamme, Aventuran Tero Norvio

Harmony Suites -hotellin luokittelin aikaisemmin matkamme hotelleista tekemässämme hotellirankingissä viimeiselle sijalle, mutta tämä laituri oli kyllä ihan kiva.
Ihan pienien juttujen takia hotelli jäi viimeiselle sijalle (katso tämän jutun lopusta).

Juttumme Karibialta eivät kuitenkaan lopu vielä ihan Saint Luciaan.

Saarista ainakinSint Maarteniin ja Saint Martiniin palaan vielä lähiaikoina.
Ehkä myös vertailu saarihyppelyn ja risteilyn välillä matkustusmuotonakin ansaitsisi vielä oman juttunsa, vaikka kustannusten osalta risteilyn jo selvästi edullisemmaksi vaihtoehdoksi osoitinkin.

Purjehdus yli Atlantin – ARC 2017

3.5.2018Amerikat, Eurooppa, PurjehdusARC 2017, Atlantin yli, Atlantti, Kanarian saaret, Karibia, PurjehdusPirkko

Veljeni, Eero Heino, osallistui syksyllä 2017 ARC 2017 -kilpailuun Suomen Purjelaivasäätiön SY Vahinen (Swan 65) miehistössä. Tällaista oli Atlantilla marras-joulukuussa 2017.

Atlantin keskellä olet omillasi

Merivahdit pyörivät muutaman päivän purjehduksen jälkeen jo rutiinilla.
Yöt ovat pimeitä ja trooppisia sateita on tullut vastaan. Pahimpia saderintamia olemme pyrkineet väistelemään, mutta joskus täytyy vain puskea läpi. Tuuliennusteen mukaan meillä on seuraavan parin päivän ajan edessä vauhdikasta purjehdusta 10-12 m/s vastatuulessa. Tuuli kuitenkin voimistui odotettua enemmän ja parhaimmillaan tuulimittarin lukema taisi kivuta 20 m/s. Aallokon johdosta kulkeminen veneessä alkoi olla hieman haasteellista ja oli varottava, ettei vahinkoja pääsisi sattumaan. Apua kun ei ihan heti ole keskellä Atlanttia saatavilla.

Alkumatkasta keittiössä oli loihdittu lähes gurmee-luokan aterioita ja alkupalaksi ”keittiön terveiset”, mutta tässä vaiheessa toimintakyvyn omaavat miehistön jäsenet lähinnä keskittyivät siihen, että jotain lämmintä ruokaa oli tarjolla. Vaikka vene oli iso ja merikelpoinen, lensi vesi muutamaan kertaan koko veneen yli kastellen kaikki ruorimiestä myöten. Osa miehistön jäsenistä pysyi visusti sängyssä meritaudin kourissa, osan yrittäessä sinnikkäästi hoitaa oman vahtivuoronsa tehden välillä tyhjennyksen laidan yli. Tällöin kyllä muutaman otteeseen itsekin mietiskelin perusteita tälle purjehdukselle lähtemisestä. Jossain vaiheessa pisimpään meritaudin kourissa olleen miehistön jäsenen suusta kuului kommentti: ”Nyt on kyllä niin kova nälkä, onko jotain ruokaa?”. Tämä oli selkeä osoitus siitä, että meritauti oli tämän miehistön osalta voitettu.

5 kilometriä vettä kölin alla

Sanonta myrskyn jälkeen on poutasää, taitanee todella pitää paikkansa, sillä parin päivän kovemman kelin jälkeen suuntasimme veneen keulan kohti etelää ja tuuli hiipui lähes olemattomaksi. Atlantti näytti täysin toisen puolensa. Näimme valaita ja delfiinilaumakin saapui tervehtimään merten kulkijoita. Tyynessä kelissä jouduimme käyttämään moottorin voimaa etenemiseen, mutta samalla tämä antoi mahdollisuuden veneen huoltotöille. Oli aika korjata mm. tuulessa revennyt ison purjeen ratsastaja, vaihtaa apukoneen vesipumpun siipipyörä ja tehdä muita pieniä korjauksia. Vaikka kyseessä olikin purjehduskilpailu, oli kaikilla kuitenkin myös halu kokea, miltä tuntuu pulahtaa uimaan suolaiseen Atlantin veteen, kun tiedossa oli, että kölin alla on vettä 5 kilometriä.

Torakka!

Tuulen ollessa taas maltillisempi oli syytä myös palauttaa järjestys veneeseen. Veneen siivous oli ymmärrettävästi jäänyt hieman vähemmälle kuoppaisen kelin aikana. Keittiön tasopintaa pyyhkiessäni teinkin sitten tuttavuutta torakan kanssa. Olimme kaikin keinon pyrkineet välttämään näiden epämiellyttävien elukoiden pääsyn matkaan varmistamalla, ettemme tuoneet pahvilaatikoita veneeseen ja pesemällä kaikki hedelmät ja vihannekset ennen veneeseen tuontia, mutta jostain sellainen oli näistä toimenpiteistä huolimatta mukaan päässyt. Tämän kaverin takia sitten kaikki avatut purkit ja paketit suljettiin minigrip-pusseihin.

Myötätuulessa pasaatituulissa

Löytäessämme kuuluisat lämpimät pasaatituulet alkoi ehkä jopa hieman yksitoikkoinen myötätuulipurjehdus. Isolla merellä kun ei ole tarve jiippailla kovin tiuhaan. Seuraavaa jiippiä kapulta kysyessäni sain vastaukseksi ”mennään nyt tämä päivä ja ensi yö sekä seuraava päivä näin ja katsotaan sitten asiaa uudelleen”. Tällaisen hieman kärsimättömän ja aktiivisen luonteen omaavalle tämä otti aika koville. Toisaalta hieman rauhallisempi myötätuuliajo antoi mahdollisuuden testata, josko meri tarjoaisi meille vaihtoehtoja ruokapöytään. Virveli veteen ja sittenhän jo kelassa pärähti merkiksi siitä, että jotain oli tarttunut syöttiin. Tiukan kelauksen jälkeen veneen vierellä oli useamman kilon painoinen dorodo eli mahi-mahi. Jämerällä koukulla kala saatiin veneeseen ja tainnutus hoidettiin kaatamalla korkillinen rommia kalan kiduksiin. Ammattitaitoisesti kipparimme perkasi kalan, minkä jälkeen keittiövuorossa olleet valmistivat koko miehistölle makoisat kalamedaljongit. Lopusta kalasta teimme seuraavana päivänä herkullisen kalakeiton.

Aloittelijoita ja kokeneita purjehtijoita

Alkumatkan myrskyssä olimme menettäneet genaakkerin, kun keulakannelle kuormaliinoilla ja köydellä kiinnittämämme purje oli kiinnitysten petettyä huuhtoutunut mereen. Onneksi purjevarastosta löytyi myös spinaakkeri. Miehistömme spinaakkeriajokokemus oli vähäistä mutta sen verran kuitenkin osaavia käsiä löytyi, että kevyessä 6-8 m/s tuulessa myös spinaakkeriajo oli mahdollista. Käytännössä tämä edellytti sitä, että muutaman kokeneemman, johon myös allekirjoittanut kuului, oli oltava koko ajan valmiudessa ja tarvittaessa valmiina toimimaan. Koska öisin ylimääräisiä käsiä oli kannella vähemmän ja trooppisten sateiden tuomien tuulenpuuskien todennäköisyys oli suurempi, emme halunneet yöllä ajaa isolla kevyen tuulen spinnulla. Lisäksi pimeässä suunnan pitäminen oli haasteellista, kun aina ei edes veneen keulaa erottanut. Suunnan pitäminen perustui mittaritietoon ja kirkkaimpina öinä myös tähdistä sai apua suunnan pitämiseen. Näin ollen upeiden auringonlaskujen yhteydessä spinaakkeri otettiin aina alas ja matkaa jatkettiin keulapurje puomille spiirattuna.

TPS:n edustus ARC 2017:ssä Tanninen ja Heino — Turun Pursiseuran edustus ARC 2017:ssa –
Risto Tanninen ja Eero Heino lähtötunnelmissa Las Palmasissa.

Suomi 100 vuotta Atlantilla

Itsenäisyyspäivänä nostimme siniristilipun mesaanimastoon Finlandia-hymnin soidessa, ja kapteenimme otti miehistön juhlavasti kannella vastaan kätellen kunkin vuorollaan. Itsenäisyyttä juhlistimme asiaankuuluvasti kohottamalla maljat 100-vuotiaalle Suomelle, jokaisen vahdin pitäessä vuorollaan puheen.

Menetetty spinaakkeri

Ensimmäisten päivien jälkeen emme olleet saaneet kisakumppaneistamme näköhavaintoja, mutta muutaman meitä lähimpänä olevan veneen liikehdintää olimme voineet seurata AIS:issa ja olla yhteydessä VHF:llä. Matkamme loppuvaiheessa saimme AIS:ssa näkyviin edellä purjehtivan ruotsalaisen More 55 -tyyppisen veneen, jota AIS:n mukaan saavutimme tasaisesti. Tästä innostuneina aloimme ajaa spinaakkeria aktiivisemmin. Samaan aikaan takaatamme lähestyi uhkaavasti trooppinen sadepilvi, mutta päätimme kuitenkin jatkaa aktiivista spinaakkeriajoa. Niinhän siinä sitten kävi, että tuon pilven mukana tuli reipas tuulenpuuska, joka repi spinaakkerimme totaalisesti ja samassa rytäkässä spinaakkerin puomi pamahti sivulle. Tiukasta tilanteesta selvittiin juostuani puukko kourassa keulakannelle leikaten etustaakin ympärille kiertyneen spinaakkerin rippeet poikki. Näin saimme riekaleiksi revenneen spinaakkerin alas. Korjattavaksi siitä ei enää ollut ja niinpä sovimme, että teetämme siitä saunakassit muistoksi kaikille.

Las Palmasista Saint Lucialla

Aika usein kuulee sanottavan, että matkalle on mukava lähteä, mutta kotiin se vasta onkin kiva tulla. Tässä purjehduksessa oli jotain samaa. Purjehduksen suunnittelu ja valmistautuminen matkaan niin kotona kuin lähtösatamassa Las Palmasissa oli huikeaa ja matkaan pääsyä odotti jännityksen ja innostuksen kera. Ja toisaalta maalilinjan ylitys aamutuimaan 18 vrk:n 20h 53min ja 22s purjehduksen jälkeen oli erittäin tunteikas ja ikimuistoinen hetki. Kolmen viikon purjehduksen aikana veneessä ei ollut kovinkaan paljon yksityisyyttä ja erilaisten ihmisten kanssa oli tultava toimeen, vaikka asioista ei aina olisikaan ollut yhtenäistä näkemystä. Maalilinjan ylityksessä purkautuikin varmasti kaikki ne tunteet tähän purjehdukseen liittyvistä ennakko-odotuksista ja jännityksestä oman tilan ja rauhan kaipuuseen.

Mikä ARC?

Atlantic Rally for Cruisers (ARC) on vuosittain järjestettävä Atlantin ylittävä purjehduskilpailu. Kilpailu alkaa Gran Canarialta Las Palmasin satamasta ja päättyy Rodney Bayn satamaan Saint Lucian saarella Karibialla. Suorinta reittiä matkaa kertyy noin 2 700 merimailia, ja veneet käyttävät ylitykseen aikaa kolmisen viikkoa. Kilpailu järjestettiin ensimmäisen kerran vuonna 1986.

Kilpailu alkaa marraskuun lopulla pasaatituulen alkaessa puhaltaa ja hurrikaanikauden päättyessä Karibialla. Kilpailussa on useita veneluokkia, ja nimensä mukaisesti kilpailu on tarkoitettu harrastelijoille, jotka haluavat ylittää Atlantin. Tapahtumaan osallistuu vuosittain 250 venekuntaa. Kilpailun järjestäjä ylläpitää kilpailun aikana sääpalvelua ja tulospalvelua sekä koordinoi hätätilanteita. Veneet ilmoittavat sijaintinsa päivittäin satelliittipuhelimella.

Normaaleista purjehduskilpailuista poiketen cruising-luokassa saa käyttää apuna myös moottoria, mikä on huomioitu säännöissä kertomalla moottorilla ajettu aika kahdella loppuaikaan. Reitin valinta on vapaa. Pohjoisempaa reittiä ajavat yleensä racing-luokan veneet, koska tuulet ovat voimakkaampia syysmyrskyjen vuoksi, mutta sivu- ja vastatuulesta johtuen purjehdus on epämukavampaa.

ARC 2017 SY Vahine — Jutun kirjoittaja, veljeni Eero

Tunnelmista matkan varrelta voit halutessasi lukea myös SY Vahinen matkan aikana päivittämästä blogista, jota veljeni on myös ollut mukana kirjoittamassa.

(Juttu on ilmestynyt myös Turun Pursiseuran Maininki-vuosikirjassa 2018.)
(Jutun kuvat: Eero Heino. Otsikkokuva lähdöstä Gran Canarialta ARCin FB-sivuilta.)

Saint Kitts ja Nevis

1.5.2018AmerikatKaribia, Saint Kitts ja NevisPirkko

Karibian kiertäminen lentäen ja hotelleissa asuen ei ole edullisin tapa tutustua Karibian valtioihin, mutta toisin kuin risteilyllä, voit tehdä omat reittivalintasi.
Maalis-huhtikuun taitteessa tekemämme matkan perustana oli Aventuran Eteläisen Karibian saarikierros, jonka senkin valitsimme pitkälti meille loistavasti sopivan reitin perusteella. Saint Kitts ja Nevis ei kuitenkaan kuulunut valmiin kiertomatkan ohjelmaan, mutta ei ongelmaa – lähdimme matkaan pari päivää ennen muuta ryhmää ja teimme päiväretken tähän läntisen pallonpuoliskon pienimpäänkin valtioon.

The Mother Colony of the West Indies

Saint Kitts ja Nevis kuuluu edelleen Brittiläiseen kansainyhteisöön, vaikka se itsenäistyikin 1983. Paitsi pienin valtio alueella se on siten myös uusin itsenäinen valtio Karibialla. Neviksen saaresta oli tulla oma valtionsa vuonna 1988, mutta ajatus ei kansanäänestyksessä saanut vaadittavaa enemmistöä.

Jos vaikka valtiona Saint Kitts ja Nevis onkin alueen uusin, niin siirtomaiden historiassa se on alueen vanhin. Eurooppalaiset asettuivat alueella ensimmäisenä Saint Kittsille, jota sen takia kutsutaan “The Mother Colony of the West Indies”. Ehkä pieni saari oli helppo ottaa haltuun ja tuonaikaiseen tapaan paikallinen väestö pitkälti tapettiin pois alta.

Pienkoneella Sint Maartenilta

Päiväretkemme Saint Kitts ja Nevikselle alkoi varhaisen aamun tunteina Sint Martenin pääkaupungissa Philipsburgissa. Aamulennon Basseterreen, Saint Kittsin saarella sijaitsevaan pääkaupunkiin piti lähteä klo 7, joten lähdimme Philipsburgista klo 5. Vaikka lentokentät Karibialla ovatkin pieniä ja välimatkat saarilla lyhyitä, niin lentokentällä pitää olla ajoissa. Pienellä kentällä sisääntsekkaus suljetaan hyvissä ajoin ennen lennon lähtöä ja jos olet siitä myöhässä, niin et pääse lennolle.

Tällä kertaa ajoissa oleminen, aamuhämärissä Princess Julianan tuolloin vielä teltassa olevalla lentokentällä, ei kuitenkaan taannut ajoissa olevaa lentoa. Lentomme kyllä lähti ajallaan, mutta kentällä rullatessaan lentäjät tekivät pienelle koneelle rutiinitarkastuksia ja tulivat siihen tulokseen, että eivät olleet ihan tyytyväisiä, joten takaisin ja koneen vaihtoon.
Mutta parempi niin, kun että olisimme pudonneet mereen!

Tunnin aamukylmässä lentokenttäterminaalin virkaa hurrikaani Irman jäljiltä esitettävässä teltassa odoteltuamme pääsimme kuitenkin lopulta matkaan. Kannattaa huomata, että Karibian lämmössäkin monet sisätilat ovat sen verran reippaasti ilmastoituja, että päiväretkellekin on hyvä ottaa jotain pitkähihaista mukaan.

Lento Saint Kittsille kesti vaan 25 minuuttia ja maahantulokaavakkeen täyttämisen ja passintarkastuksen jälkeen olimme omillamme lentokentän ovella.

Maisemajunalla saaren ympäri?

Etukäteen olimme kevyesti suunnitelleet kiertävämme saaren maisemajunalla, jonka asema olikin mukavasti kävelyetäisyydellä lentokentältä, mutta osuimme sitten paikalle vääränä päivänä. Juna ei kuljekaan joka päivä, ja tämä perjantai oli yksi niistä päivistä, jolloin se ei kulkenut. Ehkä siksi, että saarella ei tänään ollut yhtään risteilijää.
Saimme kuitenkin käydä katsomassa junan, myös sisältä, mutta sen jälkeen oli palattava lentokentälle.

Upea Brimstone Hill

Muutamat samalla lennolla tulleet matkustajat olivat jo jatkaneet kentältä matkaansa, mutta onneksi muutama taksi oli sentään vielä paikalla. “Neuvottelimme” yhden niistä kanssa retkestä Brimstone Hillille, joka sekin oli päivän suunnitelmissamme. Neuvottelusta ei kuitenkaan varsinaisesti ollut kyse, sillä vakiohinta saarikierrokselle tuntui olevan 50 dollaria, mutta pääsimme lopulta ainakin matkaan. Linnoitus sentään oli auki myös tänään, asia, jonka vielä varmistimme oppaaltamme.

Matkaa Basseterrestä linnoitukselle on parikymmentä kilometriä ja vaikkakin jollain bussillakin voisi päästä Sandy Point Townin liepeille, niin rantatieltä olisi vielä aikamoinen kipuaminen linnoitukselle, joten taksi lienee ainoa järkevä vaihtoehto linnoituksella vierailuun.

Brimstone Hillin linnoitus on Unescon maailmanperintökohde, jonka suunnittelivat brittiläiset insinöörit, mutta jonka rakensivat Afrikasta tuodut orjat – kuten luultavasti afrikkalaista alkuperää oleva oppaamme kärkkäästi kertoo. Linnoitus on yksi alueen, ja laajemminkin, Amerikan parhaiten säilyneitä.

Linnoituksen historia ulottuu aina 1600-luvulle: ensimmäiset tykit asetettiin mäelle jo 1689. Sata vuotta myöhemmin linnoitusta pidettiin jo valloittamattomana: “The Gibraltar of the Caribbean”. 1850-luvulla britit hylkäsivät linnoituksen, mutta 1900-luvun alussa aloitettiin hiljalleen sen korjaaminen ja 1973 Prinssi Charles kävi avaamassa silloin nykyiseen kuntoonsa restauroidun Walesin prinssin linnakkeen. Myös kuningar Elisabeth näyttää käyneen täällä vuonna 1985. Unescon maailmanperintökohde linnakkeesta tuli 1999.

Brimstone Hill Saint Kitts — Walesin prinssin linnoitus

Taksikuskimme/oppaamme osoittautui monelle tapaa löydöksi – joko hänellä oikeasti oli henkilökohtaista historiaa linnoitukselta tai sitten vaan hyviä tarinoita, mutta ei sillä oikeastaan kannaltamme ollut väliä. Joka tapauksessa oli kiva kuunnella juttuja siitä, miten oppaamme nuorena poikana kiipesi näitä rinteitä kavereidensa kanssa päästäkseen linnoitukselle maksamatta pääsymaksua ja miten Carib-olut on tämänkin saaren parasta, ihan erityisesti siksi, että hän on työskennellyt tuossa tehtaassa vuosikymmeniä.

Yliopistoja muttei apinoita

Etukäteen olin myös lukenut siitä, että Saint Kitts ja Nevis saa tuloja paitsi turismista, myös opiskelijoista, sillä saarella on useita amerikkalaisia yliopistoja, jotka houkuttelevat opiskelijoita Yhdysvaltoja edullisimmilla elinkustannuksilla. Matkalla linnoitukselle näimmekin useamman yliopistokampuksen: lomasaarella opiskelukin voisi ehkä tuntua osittain lomalta.

Saint Kitts ja Nevis yliopistot — Eläimet tiellä saattoivat olla joko ihan asukkaiden, tai sitten juuri näillä main sijainneen ison eläinlääketieteellisen yliopiston “harjoituseläimiä”

Toinen asia, josta olimme etukäteen lukeneet, olivat saarelle suurina määrinä levinneet vihermarakatit. Niitä emme kuitenkaan onnistuneet näkemään, paitsi yhden täytettynä linnoituksen museossa ja toisen kuolleena rantatiellä. Oppaamme kuitenkin harmitteli niitä, syövät kuulemma kaiken hänen puutarhassaan jos suojaukset eivät ole kohdallaan. Ilmeisesti ne tulevat kuitenkin enemmän esille vaikka rantaravintoloiden liepeille Basseterressä vasta auringon jo laskiessa ja silloin me olimme jo matkalla lentokentälle.

Linnoituksen jälkeen suuntasimme Basseterreen, jossa opas esitteli meille vielä hiukan paikkoja pienessä kaupungissa ja vei meidät lopulta Food Courtin alueelle lounaalle. Tässä vaiheessa kiitimme hyvästä palvelusta ja vakuutimme selviävämme loppupäivän ihan itse.

Retki Nevikselle

Lounaan jälkeen suuntasimme timantti- ja t-paitakauppojen ohi rantakadulle ajatuksena katsoa siellä käytävää kalakauppaa, mutta päädyimmekin lauttaterminaaliin ostamaan pikaisella päätökselle vielä liput lauttamatkalle Nevikselle.
Olimme niin Philipsburgissa meitä kyydinneeltä kuljettajalta kuin Saint Kittsin oppaasta ymmärtäneet, että lauttamatka saarten välillä on ihan lyhyt, vartti tai puoli tuntia ehkä, joten hyppäsimme juuri lähdössä olevaan lauttaan, sen verran kuitenkin asiaa selvittäen, että tiesimme Nevikseltä lähtevän lauttoja takaisin Saint Kittsille ainakin klo 16 ja 17, ja kummallakin ehtisimme vielä paluulennollemme.

Ihan noin lyhyt The Narrows -salmen ylitys ei ainakaan tuona päivänä liikenteessä olleilla lautoilla ollut, pikemminkin 45 minuuttia, mutta jäi meille sentään runsas tunti aikaa ihmetellä todella hiljaista elämänmenoa Neviksen pääkaupungissa, Charlestownissa.

Nevis — Alexander Hamilton, yksi Yhdysvaltain perustajaisistä, on syntynyt Charlestownissa

Basseterre

Basseterrellekin jäi vielä hetki aikaa ennen siirtymistä lentokentälle. Olisi jäänyt enemmänkin, jos olisimme etukäteen tienneet, että iltalento Sint Maartenille on sekin tunnin myöhässä – ja jos olisimme uskaltaneet käyttää ajan Basseterressä sen sijaan, että olimme kuuliaisesti ajoissa lentokentällä.

Päivä on tietysti pieneenkin valtioon vähän, jopa Euroopan minivaltioissa, kuten Liechtensteinissa ja San Marinossa olemme olleet myös yötä, mutta tällä kertaa nyt näin, halusimme mieluummin kolme peräkkäistä hotelliyötä samassa osoitteessa Philipsburgissa kuin yhden siellä ja toisen täällä ja kolmannen taas siellä.

Öinen Maho Beach

Jo öinen laskeutuminen Maho Beachin yli Princess Julianan lentokentälle pienkoneella, jossa saattoi seurata läheltä lentäjien työskentelyä, oli kiva kokemus sekin. Isolla koneella simulaattorissa päiväsaikaan laskeutuminen tuolle kentälle ei ollut ihan helppoa, mutta pimeällä, selkeässä valo-ohjauksessa, homma näytti ihan kesyltä!

Meriharakka.net

Iirislahdesta maailmalle ja takaisin