Urheilua Mongoliassa

Automme seisoo Ulan Batorin loputtomissa liikenneruuhkissa.
Maan kolmesta miljoonasta asukkaasta puolet asuu pääkaupungissa ja joka kolmannella heistä on auto. Täällä ei ajella metrolla, sillä sitä ei ole. Oppaamme kysyy keskustelua virittääkseen, että mitkä ovat suomalaisten suosituimman urheilulajit ja me väitämme, että hiihto ja jääkiekko, ehkä.

Kysymys oli tietysti, kuten oppaiden kanssa usein, johdatteleva. Kysymyksestä on helppo edetä Mongolian suosituimpiin urheilulajeihin, joita kuulemma ovat jousiammunta, paini ja ratsastus. Automme matelee sopivasti jonkun isomman areenan ohi ja opas kertoo, että heinäkuisissa Naadam-festivaalin aikaan siellä järjestetään kisoja kaikissa näissä lajeissa.

Me valitsimme festivaalista tietoisena matkamme ajankohdaksi kesäkuun.
Ajatus heinäkuun helteistä ja suuren kansanjuhlan ruuhkista ei innostanut.

Emme kuitenkaan jääneet kaikesta paitsi, sillä päädyimme niin ratsastamaan kuin katsomaan mongolialaista painia. Vain jousiammunta jäi uupumaan – mutta toisaalta seurasimme jousiammuntaa pitkään ja hartaasti viime keväänä Bhutanissa.

Maastoautolla hevosten luo

Tereljin luonnonpuiston ohjelmaamme kuului retki paikallisen perheen luokse ja etukäteen retkestä oli kerrottu, että ensin valmistamme heidän kanssaan lounaan ja sen jälkeen vuorossa on ratsastusretki.

Opas kyseli ratsastuskokemustamme – ja sitähän meillä ei oikeastaan ole.
Pirkko matkasi Bhutanissa ratsun selässä ensimmäisen kolmanneksen noususta Tiikerinpesälle kyseistä vaihtoehtoa testatakseen, mutta ei se vielä kenestäkään ratsastajaa tehnyt. Niinpä me puolestamme kyselimme oppaalta, että ihanko oikeasti näille ratsastusretkille voi osallistua vaikkei osaakaan ratsastaa – ja kuulemma voi.

Matka Tereljin ger-leiristä paikallisen perheen luokse sujui aluksi ihan tavanomaisesti maastoautossa istuen, mutta sitten pysähdyimme joen rannalle ja kuljettaja kävi kysymässä jotain rannalla oleskelevilta ihmisiltä. Vähän arvelimme, että meidät haettaisiin jollain veneellä joen yli ja jatkaisimme sieltä toisella autolla. Mutta ei, kuljettajamme oli vaan tarkistanut joen tilannetta ja saanut vahvistuksen sille, että yli voi ajaa – maastoautolla, joten matkamme jatkui edelleen autolla, yli ensimmäisen joen ja useamman muunkin, vähän pienemmän joen, ennenkuin saavuimme perille.

Ratsaille!

Lounaan jälkeen nousimme ratsaille. Tässä vaiheessa selvisi, että emme todellakaan vaan tekisi pientä kierrosta vaan palaisimme ensimmäiselle joelle ratsain siinä missä oppaamme ja kuljettajamme palaisivat sinne autolla! Hiukan hirvitti, mutta ei riittävästi, jotta olisimme paenneet autoon.

Ratsastusseurueemme koostui perheen äidistä ja meistä kahdesta. Saimme muutaman lyhyen ohjeen siitä miten ohjaksia pitää pidellä ja muistuksen, että ei sitten mitään äkkinäisiä liikkeitä, jonka jälkeen rouva otti hevostemme riimut käsiinsä, nousi oman ratsunsa selkään ja lähdimme matkaan.

Ger, jossa olimme vierailleet, oli joen rannalla, joten lähes ensimmäiseksi ylitimme tämän pienen joen. Hevosten laskeutuessa alas joen törmältä saimme jo tuntumaa siihen, mitä tuleman pitää – tasapainon eteen saa ajoittain tehdä vähän töitä! Joessa hevoset pitivät jo ensimmäisen juomatauon ja niin mekin saimme sitten taipua eteenpäin antaessamme hevosille mahdollisuuden tähän ohjaksista kiinnipitäen.

Joen jälkeen matka jatkui tasankojen ja asumusten kautta eteenpäin. Ylitettäviä jokiakin taisi matkalla lopulta olla neljä tai viisi. Mutaisista vesistä hevoset eivät halunneet juoda, mutta kirkasvetisten jokien vesi maistui kuumalla ilmalla.

Tottumattomina, ja ehkä kokoomme nähden hiukan väärin säädetyillä satuloilla ja jalustimilla polvemme tuntuivat välillä puutuvan, mutta emme halunneet pyytää taukojakaan, se verran työlästä hevosen selkään nouseminen kuitenkin oli.

Jossain vaiheessa paarmat asettuivat kuitenkin niin tiukasti pohkeeseeni, että oli pakko pysähtyä huitomaan niitä pois, kunhan ensin sain rouvalta ”lainaan” riimunarun pään, että yletyin niitä hätistelemään liukumatta pois satulasta.

Kaiken kaikkiaan matka lopulta kesti ehkä 1½ tuntia, josta alkumatka meni hiukan jännittäessä, mutta siinä vaiheessa kun rouva sanoi, että matkaa on jäljellä ehkä kilometrin verran, niin uskalsimme jo hiukan rentoutua ja lopulta tuntui jo siltä, että joko me nyt olemme perillä.

Joen yli hevosella tai maastoautolla

Joen penkalla laskeuduimme ratsailta ja vaihdoimme maastoauton kyytiin.

Autossa selasin oppaallemme jättämääni puhelinta katsoakseni, että missä määrin hän oli ratsastusretkemme alun ja lopun onnistunut tallettamaan – ja olihan hän. Oli näemmä myös joella tallettanut yhden tavallisen henkilöauton yrityksen ylittää joki – ja huonostihan siinä kävi. Vesi tulvi matalaan autoon, joka jouduttiin hinaamaan ylös joesta. Videolla näkyi myös miten kuljettajan noustessa autosta vesi vaan ryöppyää siitä!

Hevosilla joen ylitys näyttää paljon tyylikkäämmältä – mutta kyllä me siis riittävän korkealla maastoautollakin ylitimme monta jokea ihan onnistuneesti.

Me selvisimme joista ratsainkin melkein kuivin jaloin – tai ainakin aurinko ehti hiukan kastuneet tossut kuivattamaan jo ennen retken päättymistä.

Mongolian hevosista

Hevosista puheenollen, niin todettakoon, että niitä ”oikeita” Mongolian hevosia tai Przewalskin hevosia tai takheja emme Mongoliassa tällä kuitenkin aika lyhyellä matkallamme nähneet.

Me vierailimme vain Tereljin luonnonpuistossa ja näitä hevosia olisi voinut nähdä Hustain Nuruun puistossa hiukan kauempana Ulan Batorista länteen siinä missä Terelj on Ulan Batorista itään.

Näimme kuitenkin näitä hevosia viime kesänä Korkeasaareen tekemällämme retkellä. Eläintenhoitaja kertoi tuolloin meille eläintarhojen, myös Korkeasaaren, tekemästä työstä, jossa mongolianhevosia kasvatetaan eläintarhoissa ja palautetaan luontoon, sillä näitä hevosia on Mongoliassa tätä nykyä jo liian vähän, jotta kanta säilyisi.

Sattumalta juuri Mongoliasta palattuamme huomasimmekin pienen uutisen siitä, että kaksi Korkeasaaressa kasvanutta hevosta olivat nekin matkanneet Mongoliaan, tosin vaan siis menolipuilla.

Mongolialaista painia

Tereljin leiriin majoittui toisena yönämme myös isompi japanilainen seurue ja heille oli järjestetty pienen näytöksen verran mongolialaista painia, jota mekin sitten pääsimme seuraamaan leirin edustalla olevalla aukiolla.

Mongolialaisesta painista tuli ensin mieleen sumopaini, vaikkemme sumopainia koskaan olekaan nähneet paitsi televisiossa: sen verran tukevia useimmat painijat olivat. Seuraavaksi meitä huvittivat painijoiden asut: pienet uimahousun tapaiset housut, samanvärinen bolerontapainen lyhyt yläosa ja syystä tai toisesta valkoinen narunpätkä vyöksi solmittuna. Jalkineina miehillä oli perinteiset mongolialaiset nahkasaappaat.

Miehet ottivat sitten yhteen kaksi kerrallaan ja oppaamme kävi läpi mongolialaisen painin sääntöjä. Ilmeisesti tässä lajissa pitää saada vastustajan polvi, kyynärpää tai ylävartalo maahan, mutta vaikka kädellä maan koskettaminen ei vielä katkaise erää.

Välillä sitten juhlittiin erä- tai otteluvoittoa asettamalla voittajan päähän hieno päähine voiton merkiksi ja sitten taas jatkettiin.

Lopuksi, kun japanilaisista on kyse, painijat asettuivat jonoon ja japanilaiset turistit heidän lomaansa ja kamerat kävivät! Me tyydyimme painikuviin ja jätimme itsemme (ja japanilaiset turistit) kuvien ulkopuolelle.