Sarajevo – Podgorica – Sarajevo

Croatia Airlinesin yhteys Zagrebin kautta Sarajevoon on hyvä ja toimiva – 4 tuntia 20 minuuttia vaihdollisella lennolla on mielestäni hyvä: Helsingistä 12:25, Zagrebista 14:55, Sarajevossa 15:45.

Kummastakaan, Zagrebista tai Sarajevosta ei kuitenkaan löytynyt suoria lentoja Podgoricaan ja kierros Belgradin tai Ateenan kautta runsaan 200 kilometrin matkalla kuullosti jo liioitellulta ja ehkä vähän ilmastorikokseltakin, joten päädyimme vuokraamaan auton Sarajevon lentoasemalta ja ajamaan siis autolla Bosniasta Montenegroon, Podgoricaan.

Etukäteen selvitin vielä autovuokraamosta (Sixt), että autolla saa ylittää rajan ja se järjestyi 30 euron rajanylitysmaksulla. Kuulemma kaikki muut rajat tällä alueella saisi ylittää, mutta Kosovoon ei saisi mennä. No, emme tällä kertaa olleet sinne menossakaan.

225 kilometriäkin kuullosti kohtuulliselta päivämatkalta, myös meille, jotka eivät roadtripeistä oikein perusta, mutta joskus nyt vaan on pakko.

Sarajevon lentokentältä Bosnian rajalle

Otimme auton Sarajevon kentältä, mutta emme halunneet yötä vasten lähteä ajamaan, joten nukuimme ensin yhden yön lentokenttälähiössä (Hotel Octagon). Lähiö oli yllättävän eläväinen, oli ravintoloita, kauppoja ja kokonainen pieni ostoskeskuskin. Auton saimme yöksi lukitulle pihalle ja kaikki matkatavarat kannoimme hotellihuoneeseen Tämä matka -blogin automurtojuttua muistellen, olimmehan sentään Bosniassa.

Aamulla lähdimme matkaan. Bosnian puolella tie rajalle oli mutkainen, mutta hyvässä kunnossa aina viimeisiä kilometrejä lukuunottamatta. Taukopaikkoja ja huoltoasemiakin oli siellä täällä. Mitä ylemmäs rajaa lähestyttäessä noustiin sitä enemmän tiellä oli lyhyitä ja välillä pitempiäkin tunneleita. Useimmat, pitkätkään, tunnelit eivät olleet valaistuja, joten autosta oli syytä nopeasti löytää pitkät valot!
Brod na Drinin sillan jälkeen tie muuttui todella kapeaksi, asvalttia oli enää tarjolla yhden kaistan verran, mutta pientareet olivat sen verran leveitä, että kaksisuuntainenkin liikenne sujui, kunhan oli tarkkana. Moottoripyöriä oli liikkeellä paljon – ehkä tämä tie Sarajevon ja Podgorican välillä kaikkine nousuineen ja laskuineen ja mutkineen on erityisesti heidän suosiossaan!

Bosnian ja Montenegron rajalla

Niin Bosnian kuin Montenegron rajan ylitykset sujuivat vuokra-auton papereilla ja suomalaisilla passeilla ongelmitta. Rajasilta tosin hiukan yllätti: sillallakin on vain yksi kaista, joten liikenne sillä sujuu vuorotellen suuntaan tai toiseen eikä mitään varsinaista liikenteen ohjausta ollut, joten sillan toisessa päässä piti vaan arvioida, että lähtisimmekö me vai onkohan joku juuri päättämässä samoin toisessa päässä. Sillan kummassakin päässä oli tilaa niukalti, joten busseille ja rekoille piti tarvittaessa tehdä tilaa, vaikka peruuttamalla takaisin sillan toiselle puolelle! Mutta niin se vaan jotenkin sujui, liikenne täälläkin.

Rajan ylitykseen kului menomatkalla ehkä 50 minuuttia, paluumatkalla 10 minuuttia vähemmän – mennessä kun satuimme rajalle pitkän moottoripyöräletkan perään.

Kauniita maisemia

Montenegron puolella tie leveni taas kunnolla kaksikaistaiseksi ja tunnelitkin alkoivat olla valaistuja. Kanjonin reunalla kulkeva tie tarjosi täälläkin, kuten Bosniankin puolella henkeäsalpaavan kauniita maisemia. Olimme lähellä Durmitorin kansallispuistoa, mutta kolmen pääkaupungin suunnitelmassamme ei tällä kertaa ollut tilaa luontomatkailulle Montenegrossa.

Podgoricaa kohden tie oli enimmäkseen alamäkeä (ja sitten tietysti paluumatkalla enimmäkseen ylämäkeä), mutta sen verran suorempaa, että keskinopeus tällä osuudella oli selkeästi suurempi kuin Bosnian puolella.

Podgoricassa ajoimme navigaattorin opastamana suoraan hotellille ja jätimme auton hotellin edessä olevalle paikoitusalueelle. Alue ei ollut suoranaisesti aidattu tai vartioitu, mutta hyvin se siellä yhden yön yöpyi, vuokra-Astramme. Lyhyestä vierailustamme Podgoricassa ehdinkin jo kirjoittaa edellisessä jutussa.

Runsas 6 tuntia kumpaankin suuntaan

225 kilometriä, mutta silti meiltä kului siihen kumpaankin suuntaan runsaat 6 tuntia! Rajan lisäksi pidimme yhden kahvitauon kummallakin puolella ja muutaman muun tauon kanjonin reunan kauneimmissa kohdissa liikenteen sen salliessa.
Täytyy myöntää, että siinä missä kesällä arvioin Skotlannin vaellusreittejä väärin perustein ajatellessani, 6 km rantaraittia on jotenkin sama juttu kuin 8 km kivistä ja mäkistä polkua, niin 225 km kapeita teitä ylös ja alas kiemurrellen on eri asia kuin 160 km moottoritietä Espoosta Turkuun!

Illalla teimme vielä pientä tutkimusta paluureitistä – ajaisimmeko takaisin samaa reittiä Niksicin ja Pluzinen kautta Bosnian rajalle vai kiertäisimmekö Kotorin kautta, mutta 125 kilometriä pitempi reitti ei houkutellut etenkään kun meillä ei ollut tietoa siitä, että olisiko tie tuolla reitillä ollut niin paljon parempi, että se olisi ajallisesti kannattanut, joten päätimme palata samaa tietä takaisin. Kotorinlahdella olemme vierailleet aikaisemmin, eikä meillä kuitenkaan oikeastaan olisi ollut tällä kertaa kuitenkaan sinne aikaa pikaista pistäytymistä enemmän – Sarajevo odotti jo.

Munalla matkaan!

Lopuksi vielä yhden tienvarsikahvilan erikoisuuden esittely – vaikka jonkin verran maailmaa olemmekin kiertäneet, niin emme aikaisemmin olleet törmänneet kahvilaan/ravintolaan, jossa jokaisessa pöydässä oli kulhollinen kovaksi keitettyjä munia vapaasti naposteltavaksi. Aluksi vaan ihmettelimme näitä Cafe Rancissa (Montenegron puolella, ehkä n. 50 km rajalta), mutta kun näimme niiden tekevän hyvin kauppansa muissa pöydissä, niin korkkasimme itsekin munan!