Teatteriretkiä

Olemme tänä kesänä päätyneet kesäteatteriin kokonaista kolme kertaa! Jo kesäkuun alussa näimme Naantalissa Emma-teatterin Heideken-näytelmän, pari viikkoa sitten Rampfeber-harrastelijateatteriryhmän Eftermiddag-näytelmän Porkkalassa ja tällä viikolla Pokka pitää -näytelmän Heinolan kesäteatterissa.
Kesäteatteria Pokka Pitää Eftermiddag

Pokka pitää

Televisiosarja Pokka pitää (Keeping Up Appearances) on kuulunut oman lajityyppinsä suosikkeihin kautta vuosien ja olenkin varmaan nähnyt kaikki sarjan jaksot ja monta niistä useammankin kerran. Taitaisivat ne edelleen löytyä tuolta alakerran pienestä DVD-varastostanikin pienellä penkomisella. Joten olihan minun ihan pakko nähdä Hyacint näyttämölläkin!

Pidimme viikon ohjelmaamme pitkään avoimena ja ostimme liput torstain iltapäivänäytökseen vasta pari päivää ennen – ja päädyimme ison näyttämön yläkatsomon melkein ylimmälle riville. Aluksi olin vähän pettynyt, mutta kyllä sieltäkin näki ja kuuli – ehkä jopa paremmin kuin permannon viimeisiltä riveiltä. Näkökenttäni halkaiseva pylväs kyllä harmitti vielä toisessakin näytöksessä. Ehkä ne liput olisi kannattanut ostaa vähän aikaisemmin – varsinkin kun näytelmää olisi isolla katetulla näyttämöllä hyvin voinut seurata vaikka sateellakin.

Teatteria teatterissa

Ensimmäinen näytös ei ihan vakuuttanut. Toki näytelmä toisti ihastuttavan tarkkaan televisiosarjaa ja hetken aikaa riitti hyvän kopion ihastelu. Hyacintin, eli Jaana Saarisen, leningitkin olivat ihanasti juuri oikeanlaisia ja Mikko Jurkan esittäma Onslow oli tasan esikuvansa näköinen. Teatterin tekeminen teatterin lavalla oli kuitenkin mielestäni jotenkin turhankin kulunut asetelma. Mutta – ei kesäteatteria pitäne ottaa kovin vakavasti – ja pian huomasin oikeasti nauravani taas kerran Sheridanin puhelulle, jossa hän kaipasi rahoitusta pyhiinvaellusmatkalla Himalajalle! Ja itse asiassa, jo sitä ennen, Seppo Maijalan, Herra Milsonin, Millyn, toistuva itsensä vähättely tuntui johonkin asti ihan tuoreelta ja olihan hän hahmonakin ainakin minun muistilleni ihan uusikin.
Richardia jäin vähän kaipaamaan – hänelle ei tässä tarinassa ollut roolia lainkaan.

Toisessa näytöksessä oli jo yllättäviäkin elementtejä: Hyacint kokinasussa ja suojalaseissa on jotain ihan muuta mitä olisin odottanut ja Daisyn, Rosen ja Onslown vuolaat positiiviset kannanotot Hyacintin puolesta yllättivät nekin kivasti. Niinhän se on, vaikka suku onkin pahin, niin parhaimmillaan pidetään kuitenkin aina omien puolta!

Muista tätä kesänä näkemistäni kesäteatteriesityksistä poiketen Heinolan kesäteatterin näyttelijäjoukko koostui kokeneista ammattilaisista. Kesäyleisö sen sijaan oli kaiken ikäistä ja olikin mukava havaita miten teinit ja eläkeläiset nauroivat näyttämöllä samoille vitseille ja kokivat yhdessä jotain mukavaa Heinolan kesässä! ”Jos Hyacint olisi ollut Titanicilla, niin se kelluisi edelleen” kirvoitti koko katsomosta hersyvät naurut.

Näytelmää ehtii katsomaan vielä tulevalla viikolla, viimeinen näytös on 28.7.2019.

Kiva yksityiskohta, sattumaa tai suunnitelmaa, oli myös näytelmän teatteri ja taidenäyttely -teemaa toistava Heinolan kameraseuran näyttely teatterilla. Ehdoton suosikkini oli tämä Kari Utin työ.

Lammin ja Vääksyn kautta Heinolaan

Kävimme Heinolassa päiväseltään ajaen lenkin Tuuloksen ja Lammin kautta Vääksyn kanavalle ja sieltä edelleen Heinolaan. Paluumatkalla poikkesimme vielä lyhyesti Lahden satamassa.

Lammin hautausmaalla pyrimme poikkeamaan aina, jos edes jotenkin sillä suunnalla olemme liikkeellä, sillä isäni (ja hänen puoleista sukuaan) on haudattu Lammin vanhan kivikirkon takana sijaitsevalla hautausmaalle. Lammi oli isäni lapsuuden maisemaa, jota hän monesti ehti minulle (ja Lassellekin) esittelemään vielä eläessään eikä meillä, minulla ja sisaruksillani, ollut mitään syytä olla noudattamatta isäni toivetta tulla haudatuksi tänne. Ei ihan Ormajärven rannalle, muttei kauas siitä.

Lammin lähellä poikkeamme usein myös siellä käydessämme Kauppakeskus Tuulosessa: se tarjoaa Lasselle paikan kahvitauolle sillä aikaa kun Pirkko koluaa Voglian myymälän ja päätyy useimmiten  ostamaan jonkun täysihintaisen tuotteen, vaikka enemmän tai vähemmänkin alennettujakin olisi tarjolla tankokaupalla. Halutessaan Tuulosessa voi myös ihailla Hanssin-Jukka lentokonetta, joka kahvilauransa Hämeenlinnassa päätettyään päätyi tänne vitriiniin.

Vääksyn kanava oli hyvää jatkoa Saimaan kanavaan, johon ”paneuduimme” aikaisemmin tänä kesänä. Joskus vuosikymmeniä sitten muistelen, että olisimme jopa yöpyneet Tallukassa ja silloin nähneet Vääksyn kanavankin, mutta siitä on niin kauan, ettei sitä voi oikeastaan enää laskeakaan. Osuimme paikalle juuri sopivasti parin veneen ajaessa kanavaan ja pääsimme näkemään tämänkin kanavan ihan toiminnassakin, tosin tietysti rannalta käsin.

Lounaan söimme Vääksyssä Kanavan Kunkussa, joka ylittikin odotuksemme ruuan ollessa meille ihan riittävän gourmet-tasoista.

Paluumatkalla poikkesimme tosiaan myös Lahden satamassa, mutta tässä vaiheessa pitkä päivä vei jo suuremman innostuksen tutustua sen enempää sinänsä viehättävään alueeseen – joka sekin oli meille jo aikaisemmilta vuosilta toki jossain määrin tuttu. Ehkä laivaravintoloita oli tullut vuosien mittaan lisää?

Eftermiddag

Eftermiddag -näytelmä oli varsinainen löytö. Myös sikäli, että oli niin sattumaa, että ”löysin” sen. Pysähdyimme alkukesästä matkalla Lappeenrantaan jollekin itäisen Uudenmaan huoltoasemalle ja päädyin lukemaan Östnyland -lehden arviota näytelmästä. Susanne Ringellin näytelmä sijoittuu jonnekin Afrikkaan, jossa sinne päätyneet turistit viettävät yhdessä ja erikseen kuumaa iltapäivää. Kiinnostui asetelmasta heti tammikuisen Afrikan matkamme jäljiltä, mutta harrastelijaryhmän muutamista näytöksistä lopulta vain esitys Porkkalassa heinäkuun alussa sopi ohjelmaamme. Enää esityksiä ei ole, eli tätä näytelmää ei enää ole mahdollista nähdä.

Näytelmän nähtyäni uskaltaisin väittää, että iltapäivän keskustelu käytiin Beninin rannalla. Länsi-Afrikan rannikolla on toki useita valtioita, mutta voodoo mainitaan näytelmässä sen verran usein, että se sijoittaisi sen Beniniin.

Iltapäivä Beninissä

Susanne Ringellin teksti on tavoittanut monta osuvaa yksityiskohtaa Länsi-Afrikasta, kuten esimerkiksi sen, että turistin oletetaan maksavan pienistä palveluista tai ostavan jotain, mutta turistin on vaikea saada käsiinsä pientä rahaa, joten kaikesta päätyy helposti maksamaan vähän enemmän! Rahasta kun ei kuitenkaan oikein saa koskaan takaisin.

Ystävättäret ottavat turistielämän rennosti, ehkä uima-altaan äärellä, lisäten aurinkovoidetta säännöllisin väliajoin. Yhtä säännöllisin väliajoin matkailuun vakavammin suhtautuva herrasmies keskeyttää heidät. Matkalla pitää tietysti kuvata: ”Fotografier är resans hårdvaluta, det man får för pengarna, det man har att slå i bordet hemma.” Valokuvat ovat matkan valuuttaa: nämä kokemukset sait rahallasi, vapaasti suomennettuna.

Afrikassa kun ollaan, niin mikään ei toimi, ei ainakaan koko aikaa: vettä saa vaan osan aikaa, samoin sähköä. Ikävintä on, että vessakaan ei toimi ilman vettä ja se, että siivooja tulee, ja kaataa siihen vettä, on noloa.

Toinen ystävättäristä tekee koko ajan muistiinpanoja muistikirjaansa – tarvitaan paitsi valokuvia, myös kirjallisia muistoja! Ei sentään blogitekstejä …
Mies puolestaan yrittää saada nettiyhteyden toimimaan: miten saan luettua mailini?!

Turistista matkailijaksi?

Afrikka saa myös turistit pohtimaan matkansa oikeutusta ja sitä isoa eroa eurooppalaisen turistin ja paikallisten afrikkalaisten välillä: ”Alla vi som reser hit bor i jugendhus i centrum av huvudstäder till välorganiserade länder där ölet inte tar slut och vattnet rinner.” Me kaikki asumme jugendtaloissa maissa, joissa olut tai juokseva vesi ei lopu.

Naiset pohtivat lopuksi myös sitä, että haluavatko he vielä olla turisteja: ”Kanske jag måste sluta resa. Det är som om jag inte längre klarar av att vara turist, ibland äcklar det mig, min egen rikemansroll, och resenär kan jag inte bli. ” Ehkä minun pitäisi lopettaa matkustaminen – en halua enää olla rikas turisti, muttei minusta ole matkailijaksikaan. Aktiivinen mies sen sijaan mainostaa seuraavaksi kohteeksi Itä-Afrikkaa:

”Öst-Afrika kan man tala om djur, när jag var där på Safari – det betyder för övrigt resa, på swahili betyder det resa – när jag var där på Safari, savannen var fantastisk, när jag var där såg jag ”The Big Five” som man talar om. Det är ”The Big Five” som räknas, elefant, lejon, buffel, noshörning, leopard, plus en massa småkrafs som gnu och giraffer och zebror, de gjorde sig bra på bild, flockarna, hjordarna, massor av djur, ni borde verkligen åka på Safari – Öst-Afrika är ett eldorado, Kenya, Tanzania – fast numera är det ju så många som gör det att litet av lystern försvinner, jag var där för länge sedan, medan det ännu var ett äventyr.”

Vapaasti taas suomentaen: Safari, siis matka swahiliksi. Big Five: norsu, leijona, puhveli, sarvikuono, leopardi ja paljon muita eläimiä, laumoina: ne näyttävät hyvältä kuvissa. Tosin nyttemmin niin monet käyvät Itä-Afrikassa, että matkan loistosta on vähän hävinnyt, silloin kun minä kävin siellä, silloin se oli vielä seikkailu.

Nu sopar de sanden igen

Afrikkalaiset elävät omaa elämäänsä – hiekkaa lakaisten. ”Nu sopar de sanden igen. Sopar, sopar, det dammar. Det är ett evighetsgöra, jag kan inte begripa det! Vad är det för vits med att sopa på sanden?”
Hiekka lentää, lakaiseminen on loputonta, mikä idea on hiekan lakaisemisessa?

(Mma Ramotswe -sarjan uskollisena lukijana olen ainakin oppinut, että hiekan lakaisemisen yksi idea on pitää piha sillä lailla puhtaana, että käärmeet eivät tulisi puhtaan pihan yli sisälle taloon.)

Porkkalan Rigårdsnäs on kesäteatterille kivan idyllinen ympäristö – tosin väliaika saattaa venyä, kun ihmiset jäävät ihailemaan rannan maisemaa!

Fiskarsin sijaan Inkoon kautta Porkkalaan

Porkkalaan matkasimme Fiskarsin ja Inkoon kautta. Olimme ensin ajatelleet, että josko mekin, kerran, kevyesti designista kiinnostuneina, kävisimme katsomassa Fiskarsin antiikki- ja designtapahtumaa. Mutta vaikka ajoimmekin Fiskarsiin asti, päätimme jättää tapahtuman väliin: paikoituksen tilanne Fiskarsissa oli vaan niin toivoton, että luovutimme ja käännyimme takaisin, sillä ei tilaisuus meille niin tärkeä ollut.

Päädyimme Backersin leipomon kahvilaan pohtimaan seuraavaa siirtoamme ja parin wienermunkin jälkeen päätimme jatkaa päivää Inkoossa. Backers vaikutti muuten erinomaisen suositulta paikalta sekin: useimmat kahvilaan pistäytyvät ostivat myös leipää (tai kävivät siellä vaan ostamassa leipää). Mekin muistelimme ostaneemme Backersin saaristolaislimppua koti-K-kaupastakin ja ostimme sitä lopulta sitten mukaan täältäkin.

Inkoo on sekin ollut jos ei nyt jokakesäinen niin kuitenkin jossain määrin vakiintunut kesäkohteemme. Galleria Karaijan pienet näyttelyt ovat usein osoittautuneet helmiksi ja onpahan seinällämme yksi meriharakkataulu mutkan kautta sieltä hankittuna. Pidimme näkemistämme Jari Kostetin töistä, mutta meriharakka-aiheiset oli jo näyttelystä myyty, joten otin taiteilijaan yhteyttä ja kerroin haluavani ostaa mahdollisia tulevia meriharakka-töitä ja taisi olla seuraavana kesänä, kun sain viestin, että kiinnostaisiko tämä ja kiinnostihan se!

Nyttemmin Galleria Karaija on laajentunut myös pienellä käsityömyymälällä HUONE ett RUM ja tällä kertaa galleriassa ollut Päivi Hintsasen näyttely ei erityisesti puhutellut minua, mutta muutamaa pientä lintutaulua myymälän puolella harkitsin vakavasti. Tällä kertaa mukaan lähtivät kuitenkin vain alpakkavillaiset ranteenlämmittimet. Olin näitä jo jouluna katsellut Tallinnassa, mutta näin hillittyjä ja tyylikkäitä en sieltä pienellä etsimiselläkään löytänyt.

Lisää niin Päivi Hintsasen töistä kuin samasta tilasta muuten Marjon matkassa -blogin jutussa.

Inkoossa söimme Sågen-ravintolassa pikaisen buffet-lounaan – ehkei ihan gourmet-ruokaa, mutta nopea ja maukas vaihtoehto kuitenkin.
Porkkalan niemelle, Rigårdsnäsiin, oli kuitenkin sen verran matkaa, ettemme kovin pitkäksi aikaa voineet jäädä Inkoon satamaan fiilistelemään.