Kustannusyhtiö Bookcover lähettää lehdistötiedotteen uudesta kirjasta, jonka kirjoittajasta kerrotaan vain: ”Tarinan kirjoittaja Inga Liisa ei anna haastatteluja”. Aikana, jolloin somenäkyvyys on valuuttaa, lause kuullostaa oudolta. Siis kirjailija, joka ei halua julkisuutta.
Lehdistötiedotteessa on muitakin lauseita, jotka herättävät uteliaisuuteni:
”Espoolainen Anne, 16-vuotias oppikoululainen, on monien muiden eurooppalaisten nuorten tapaan maailman ensimmäisenä Interrail-kesänä jännittävällä reppumatkalla” ja
”Anne, hänen isosiskonsa ja tämän kaveri kulkevat muun muassa Kööpenhaminassa, Länsi- ja Itä-Berliinissä, Amsterdamissa, Pariisissa sekä Sveitsissä”.
Saan käsiini kirjan Laulu rohkeudesta ja pienen selailun jälkeen nostan sen lyhyen lukulistani kärkeen ja pian uppoudun siihen.
Matkakirjaksi siitä ei sittenkään oikein ole. Kirja ei myöskään kerro kovin paljoa reilaamisesta, vaikka reilaaminen saattoikin suomalaisen Annen ja sveitsinranskalaisen Christianin yhteen Genevenjärven rannalla kesällä 1972.
Sivuhuomautuksena: Interrailille vanhempani eivät minua päästäneet, mutta kesällä 1974 sain sen sijaan viettää viikon Roomassa ja toisen Pariisissa. Elämäni ehkä pisin soolomatka, lentäen ja turvallisesti hotelleissa asuen.
Anne ja Christian
Nuoret suunnittelevat yhteistä tulevaisuutta Sveitsiin pieneen Casiman kylään Sveitsin italiankielisessä etelässä. Ensin on kuitenkin saatettava opinnot loppuun. Sen jälkeen on säästettävä rahaa matkaa varten. Sen jälkeen tapahtuu milloin mitäkin, tapahtuu elämä. Haave yhteisestä elämästä jää elämään, mutta jotenkin se ei vaan toteudu, aina on jotain, joka estää matkan Suomesta Sveitsiin tai päinvastoin. Laulu rohkeudelle on ehkä juuri laulu sille uupumaan jäävälle rohkeudelle – mutta laulu rakkaudelle soi läpi elämän.
Välillä minulla alkaa ärsyttää: ei voi olla, että tämä on näin vaikeaa. Ei matka Suomesta Sveitsiin tai toiseen suuntaan ole niin pitkä, vaikea tai kallis, ettei sitä pystyisi toteuttamaan. Miksi Anne ei tee päätöstä, että milloin mistäkin vastoinkäymisestä huolimatta, hän voisi sittenkin lähteä. Tai Christian voisi tulla Suomeen. Onko unelma onnesta sittenkin kauniimpi saavuttamattomana unelmana kuin käytännön toteutuksena?
Vasta Christianin sairastuminen neljä vuosikymmentä kestäneen kaukosuhteen jälkeen saa Annen lähtemään Sveitsiin. Sitä ennen suhde elää Annen ja Christianin kirjeissä ja ehkä yksittäisinä puheluina. Skype tai Facetime ei kuulu tähän suhteeseen.
Hienoisesta mahdottomuuden illuusion herättämästä ärsytyksestä huolimatta teksti pitää kuitenkin otteessaan. Anne kuvaa Christianille arkeaan Suomessa ja Christian elämäänsä Sveitsissä. Suomalaisena Annen arki, vaikkakin se on kovin erilaista kuin oma arkeni on ollut koskaan, tuntuu sittenkin tutulta, mutta Christianin, taiteilijan ja puusepän arki korkeiden vuorten ympäröimässä kylässä, jossa eletään hyvinkin perinteiseen tapaan on kiinnostavaa ja kiehtovaakin.
Annankin arkeen mahtuu taidetta ristipistotöiden muodossa.
Kirjeiden taustalla kirjan sivuilla soi Neil Young, Moody Blues tai The Beatles. Osa näistä kappaleista on tainnut soida minunkin elämäni varrella.
Lopuksi pitkä odotus puolin ja toisin kuitenkin palkitaan. Kirjan viimeisillä sivuilla on lause: ”Viimeinen etappimme on pian edessä, kotimatka. Olemme kuin 18-vuotiaat, odotamme innoissamme kotiinpääsyä – valtavan ihanista kokemuksistamme huolimatta!” Matka San Franciscoon ja kotimatka sieltä Casimaan päättää tarinan kauniisti.
Kuvat kirjasta. Kirjan sain arvostelukappaleena.
Upeita kuvia ja tekstejä!!
Kiitos kommentistasi! Ja kiitos myös kirjailijan puolesta :-)
Mielenkiintoinen kirja. Ihmetyttää kyllä, jos kirjailija ei anna haastatteluja. Vaikka se ei mieleistä puuhaa olekaan, on se osa kirjan myyntiä.
Kiitos Marika! Ei tule muuta mieleen, kuin että tarina on henkilökohtainen, eikä halua paljastaa henkilöllisyyttään siitä huolimatta, että on halunnut tarinan kirjoittaa ja julkaista.