Dili – pari päivää Itä-Timorin pääkaupungissa

Itä-Timorissa tukikohtanamme oli pääkaupunki Dili ja sen ykköshotelli (?) Hotel Timor. Saattoi kyllä olla, että hotellissa oli enemmän työmatkalaisia ja avustustyöntekijöitä kuin turisteja. Turistin kannalta hotellin sijainti sataman takana ei ollut ihan optimaalinen rannan kannalta, mutta hotellin ravintola oli itätimorilaiseksi kelvollinen ja lähellä oli tasokas, mutta hintatasoltaan kallis ”portugalilainen” supermarket Pateo. Jos rantaelämä on tärkeää, niin ehkä kannattaa etsi majoitusta Cristo Rein suunnalta, esimerkiksi Beachside Areia Brancan rannalla vaikutti kivalta ainakin kahvilansa osalta.
Tosin sieltä on sitten Dilin keskustaan puolestaan matkaa.

Ihastuin aikoinaan Hesarin toimittajan, Mari Mannisen, kaupunkien perusnähtävyydet -listaan: kirkot, patsaat, kansallismuseot, torit, vanhatkaupungit, panimot ja viinitilat, näköalapaikat, eläintarhat ja ostoskeskukset. Eikä Dili ole sittenkään kaupunkina ihan erilainen, vaikka Itä-Timor maana vielä eksoottiselta saattaakin kuullostaa.

Kirkot, patsaat ja museot osasto on Dilissä rajua kamaa. Täällä ei ole esillä mitään vanhoja kuokkia tai kivikautisia astioita vaan ne ovat enemmänkin samaa sarjaa kuin vaikka kansanmurhia esittelevä museo Ruandan Kigalissa.

Vanhaakaupunkia ei ole, ei myöskään viinitiloja, mutta kahvi- ja vaniljatiloilla poikkesimme, tosin pääkaupungin ulkopuolella. Eläintarhatkaan ei taida olla köyhän maan juttu, mutta ainakin vuohia voi nähdä jopa Dilin kaduilla. Kelpaako rotta eläimeksi? Niitäkin voi nähdä Dilin rannalla, tosin vapaana nekin.

Näköalapaikka, maailman toiseksi korkein Cristo Rei -patsas onkin sitten mahtava. Patsaallakin on liittymänsä maan rankkaan historiaan.

Torilla – tai Dilin tapauksessa valtavilla markkinoilla – tuli mieleen markkinat Kamerunin Yaoundessa. Minua harmittaa edelleen Aventuran oppaan kielto ottaa kyseisille markkinoille kameraa tai edes kännykkää mukaan, en edelleenkään usko, että sitä olisi varastettu tai että ihmiset olisivat suuttuneet pyynnöstä ottaa muutama kuva. Dilin markkinoilla kuljimme oppaan kanssa ja kaikki olivat tosi ystävällisiä – ehkä meille, ehkä oppaallemme.

Itä-Timorin kansanmurha

Itä-Timorin kohdalla historiaa ei kuitenkaan voi sivuuttaa. Maassa, joka on kokenut yhden pahimmista kansanmurhista toisen maailmansodan jälkeen, on mielestäni melkein rikos ohittaa se ja kiirehtiä valkoiselle hiekkarannalla. 200 000 uhria ei ehkä kuullosta paljolta, mutta niihin niihin aikoihin maan väkiluku oli luokkaa 600 000.

Timorin saari oli siirtomaavallan aikana jaettu Hollannin ja Portugalin kesken. Länsi-Timor siirtyi Indonesialle 1949, mutta Itä-Timor pysyi Portugalin hallussa. Neilikkavallankumouksen jälkeen Portugali päätti luopua siirtomaistaan ja Itä-Timor itsenäistyi 1975 vasemmistolaisen Fretilin liikkeen johdolla. Tämä ei kuitenkaan käynyt Indonesialle, joka valloitti maan lähes välittömästi. Miehittäjä käyttäytyi kuten miehittäjät taitavat tavata käyttäytyä ja julmuudet taisivat olla samaa luokkaa kuin Ukrainan Butšassa. Miehitys ja sissisota jatkuivat aina vuoteen 1999 asti, jolloin Indonesia lopulta kansainvälisen painostuksen alla taipui kansanäänestykseen, jossa itätimorilaiset suurella enemmistöllä äänestivät itsenäisyyden puolesta ja maa lopulta itsenäistyi 2002. Levottomuuden leimahtivat uudelleen 2006 ja maan edes jonkinlainen rauha oli pitkään kansainvälisten rauhanturvaajajoukkojen varassa.

Santa Cruzin verilöyly toi maan tapahtumat maailman tietoisuuteen

Dilissä patsaat, Motaelin kirkko ja Santa Cruzin hautausmaa kertovat tuokiokuvana miehitysajan tapahtumista syksyllä 1991. Indonesialaiset joukot ampuivat Motaelin kirkon edustalla vapaustaistelija Sebastião Gomesin. Gomes haudattiin Santa Cruzin hautausmaalle ja indonesialaiset joukot päätyivät avaamaan tulen rauhanomaista hautaussaattoa vastaan. Paikalla ollut kuvaaja Max Stahl onnistui kuvaamaan tapahtumat hautausmaalla ja saamaan filmin ulos maasta ja julkisuuteen ja tätä tapahtumaa pidetään käännekohtana Itä-Timorin toiselle itsenäistymiselle, sillä Indonesia ei enää voinut kiistää Itä-Timorin tapahtumia, joista hautaussaattueen tulittaminen lienee vain yksi monista. Vihdoinkin maailma heräsi Itä-Timorin tapahtumiin hautausmaalla kuvatun materiaalin levitessä länsimaissa ja lopulta mm. USA silloisen presidenttinsä Bill Clintonin johdolla irtisanoutui kaikesta yhteistyöstä Indonesian kanssa.

Vierailimme Motaelin kirkolla, Santa Cruzin tapahtumien muistomerkillä sen edustalla ja itse hautausmaalla Sebastião Gomesin haudalla. Sen lisäksi kävimme niin Chega! -museossa kuin Vastarintamuseossa.

Chega! -museon näyttely on toteutettu entiseen vankilaan ja se kertoo Indonesian miehityksen ajasta ja sen katkerasta lopusta. Pääosa tarinasta kerrotaan julisten vankilan sisäpihoilla. Tässä on jotain samaa kuin Tuol Slengissä Kambodzassa – vain kallot puuttuvat, mutta uhrien valokuvia sen sijaan on esillä.

Vastarintamuseon museona tyylikkäämpi ja sen näyttely on toteutettu nykyaikaisen museon tapaan myös multimediaa hyödyntäen. Täällä mekin näimme lopulta tuon syksyllä 1991 kuvatun filminpätkän.

Lopuksi kävimme vielä Max Stahlin arkistossa (CAMSTL-Centro Audiovisual Max Stahl Timor), jossa näimme vielä tuota filminpätkää taustoittavan lyhyen Max Stahlista ja Itä-Timorin itsenäisyystaistelusta kertovan elokuvan.

Cristo Rei

Cristo Rei -patsaalla kannattaa vierailla vaikka alkuillasta. Polttavin osa päivästä on ehkä jo takana ja patsaalle vievien arviolta noin 500 portaan nouseminen ei ole enää niin rankkaa. Toki askelta keventävät matkan varrella olevat 14 välietappia, eli 14 pientä pyhättöä, joissa kerrotaan pääsiäiseen sijoittuvaa tarinaa Jeesuksen elämästä.

Patsas liittyy Itä-Timorin traagiseen menneisyyteen sitä kautta, että Indonesia lahjoitti sen Itä-Timorille vuonna 1996 jonkinlaisena anteeksipyyntönä tai sovinnoneleenä.
Tosin Itä-Timor ei sitä ihan purematta niellyt. Tuolloin vankilassa ollut vastarintajohtaja Xanana Gusmão kritisoi sitä sanoen mm:
”Tämä on Jakartan propagandaa oman kansansa ja kansainvälisen yhteisön pettämiseksi.” Dilin kirkko ei ole Jakartan alaisuudessa vaan suoraan Vatikaanin alaisuudessa.
Sittemmin timorilaiset ovat hyväksyneet patsaan ja jopa Gusmão Itä-Timorin pääministerinä vuosina 2007–2015 toimiessaan tuki patsaan kunnostusta.

Patsas on 27 metriä korkea – Kristus-patsas Riossa on 38 metriä korkea.

Alkuilta on hyvää aikaa vierailla patsaalla myös siksi, että läheisen Areia Brancan ranta on ehkä Dilin paras paikka katsoa auringonlaskua.

Vihanneksia, sikoja ja perinnetekstiilejä

Museovierailujen välissä poikkesimme Taibessin isoilla hedelmä- ja vihannesmarkkinoilla, joilla toki myytiin myös sikoja, kanoja ja vanhoja, luultavasti Euroopasta tai Australiasta tuotettuja vaatteita.

Pistäydyimme myös työpajassa, jossa kudottiin perinteisiä Tais-tekstiilejä – tämä Itä-Timorilainen perinne on kuulemma jo prosessissa Unescon aineettomaksi maailmanperinnöksi.

Tais-tekstiilejä myytiin paitsi Taibessin markkinoilla myös Hotel Timorin matkamuistokaupassa Things & Stories ja erityisesti Tais-tekstiileihin keskittyvällä pienemmällä markkinapaikalla.

Majakka ja kanuunoita

Yhden päivän talsimme Dilin rantoja itseksemme ja löysimme me Dilistäkin yhden majakankin!
Vuonna 1896 rakennettu Farolin majakka nousee 19 metrin korkeuteen hiukan keskustasta länteen. Kierreportaita pitkin olisi saattanut voida noustakin siihen, mutta jätettiin väliin.

Toisella suunnalla, hiukan keskustasta itään, vanhat portugalilaiset kanuunat suuntaavat edelleen merelle.

Rannalta näkyy myös Atauron saaren siluetti. Vaikka monet suosittelivatkin Atauron saarella käyntiä, niin sinne normaalisti, siis aikaa ennen koronaa, päivittäin kulkevat pikaveneet eivät kulkeneet normaalisti – ilmeisesti ainakin osa niistä oli jossain ulkomailla huollossa tai muussa käytössä.
Saarelle olisi päässyt vain lentäen tai kalastajaveneillä, mutta kumpikaan tapa ei riittävästi meitä innostanut lähtemään saarelle, jossa tarjolla olisi ollut rantoja ja snorklausta, joista kumpikaan ei nyt ollut ihan ykköskiinnostuskohteitaimme.
Itätimorilainen keski-ikäinen järkevän tuntuinen oppaamme totesi, ettei hänkään kalastajaveneellä lähtisi tuota väliä ylittämään – ilmeisesti monen tunnin mittainen matka on sen verran rajua menoa.