Helsingin kaupunginteatterin Asmodeus ja 1313 sielua tarjoaa kerralla elokuvamaailman termein elokuvan ja sen jatko-osan. Varsinainen tarina on yli sadan vuoden takaa. Runar Schildtin pienoisromaani Asmodeus och de tretton själarna ilmestyi jo vuonna 1915. Tarinan on dramatisoinnut näyttämölle Juha Hurme, joka on myös kirjoittanut siihen jatko-osan, joka sijoittuu ei edes nykyisyyteen vaan tulevaisuuteen. Tulevaisuuteen, jossa ilmastonmuutos on nostanut merien korkeutta niin paljon, että Suomen pääkaupunkikin sijaitsee Lahdessa. Mukavasti myös Suomi on erotettu Venäjästä Putininsalmella Laatokan ja Äänisen yhdistyttyä niin Suomenlahteen kuin Jäämereen.
Kiinnostuimme etenkin tuon alkuperäisen tarinan dramatisoinnista, sillä hienoisina Göran Schildt -faneina tunsimme myös hänen isänsä, Runar Schildtin, surullisen tarinan. Mieshän kuoli oman käden kautta 1925 alle 40-vuotiaana, kolmen lapsen ollessa vielä pieniä, masentuneena ja kyvyttömänä kirjoittamaan, mikä johtui äärimmäisestä itsekritiikistä. Asmodeus ja 1313 sielua tarina kuitenkin pysyy hienosti kasassa ja etenee napakasti kohtauksesta toiseen.
Jatko-osa sen sijaan ei oikein pysynyt kasassa. Teemoina jatko-osassa ovat ympäristönmuutos, pakolaisuus, pandemiakin, vastenmieliset poliitikot ja muotona tanssiesitykset ja nuotion äärelle kokoontuneet majavat. Itse tarina hukkuu riemunkirjavien jooga-asujen ja majavien korvien sekaan – tai ehkä tarkoitus onkin ilmentää kaiken pirstaloitumista?
1313 sielua
Tarinan – tai tässä tapauksessa tarinoiden – ydin on, että demoni Asmodeus saapuu Suomeen suostuttelemaan 13 ihmistä lupaamaan sielunsa paholaiselle. Tarvittavat 13 sielua löytyykin pienessä täysihoitolassa tai sen liepeillä asuvista ihmisistä. Keräilijä vaihtaa sielunsa harvinaiseen postimerkkiin, poliitikko vastustajansa nujertamisesta ja pappikin vetää nimensä paperiin, sillä eihän sillä ole väliä, sillä eihän paholaista ole olemassa, hänen edustamassaan uskossa.
Toisella kierroksella samanlaiseen vedonlyöntiin Asmodeuksen ja pirun välillä panokseksi asetetaan 1300 sielua, sillä onhan Suomessa nyt paljon enemmän väkeä.
Kummatkin tarinat, Runar Schildtin vuodelta 1915 ja Juha Hurmeen uusi versio, sijoittuvat levottomaan maailmaan, alkuperäinen Suomen sisällissotaa ja ensimmäistä maailmansotaa edeltäviin vuosiin, jälkimmäinen Ukrainan sodan aikaan, mutta tyylilajina komedia jättää isommat kysymykset taustalle.
1915 sielut luvattiin paholaiselle allekirjoittamalla sopimus paperilla. 2026 sopimus sinetöidään, tietysti, kännykkää vilauttamalla. Ehkä tahattomasti, mutta mielestäni mielenkiintoisesti, ainakin yksi vuonna 1915 sielunsa paholaiselle myyvistä henkilöistä epäröi vielä allekirjoitushetkellä mielessä ohje, että älä allekirjoita mitään. 2000-luvulla kukaan ei oikeasti taida enää lukea kaikkia niitä sopimuksia, joihin vaikka nettiä käyttäessään klikkaa nopeasti OK, jotta pääsee eteenpäin.
Tyylikkäästä rentoon
Siinä missä pidin vanhan näytelmän selkeästä rakenteesta pidin myös ensimmäisen näytöksen puvustuksesta, joka on Sari Suomisen käsialaa. Vaikka arki-illan teatteriyleisössä ei nyky-Suomessa pukuja juuri enää näkynytkään – eikä tarvitsekaan näkyä – niin tyylikkääseen pukuun ja punaisiin asusteisiin pukeutunutta demonia katseli kyllä mieluummin kuin legginseihin ja nahkatakkiin tai huppariin pukeutunutta versiota. Vappu Nalbantoglu oli minulle näyttelijänä entuudestaan ihan tuntematon, mutta selvästikin seuraamisen arvoinen – sen verran hienon suorituksen hän näytelmän pääroolissa tekee.
Nykyaika oli läsnä paitsi toisen näytöksen sopimusten teossa myös näytelmän käsiohjelmassa. Olen tavannut vuosien mittaan teatterissa käydessäni ostaa käsiohjelman ja tallettaa ne kotona pieneen laatikkoon kirjahyllyssäni. Mutta nyt taitaa käsiohjelmien aikakausi olla päättynyt, sillä näytelmän käsiohjelman sijaan teatterissa tarjolla oli QR-koodi, jonka lukemalla löytyi nettiosoite, josta käsiohjelman voi lukea puhelimellaan. Käy se toki näinkin. Paperinsäästökin lienee hyvä asia, tosin siitä sitten seuraa myös se, että puhelimen käyttäminen vaikka näytännön aikana on asteen verran sallitumpaa kuin ennen!
Näytelmän tiimoilta tulevana perjantaina (10.2. klo 17) Helsingin kaupunginteatterissa on tarjolla maksuton yleisötilaisuus, jossa Juha Hurme ja kirjailija Kjell Westö kertovat Runar Schildtistä pienen näyttömän lämpiössä.
Samaisena iltana olemme kuitenkin vaihteeksi pienellä matkalla, sillä päätimme kerrankin tutustua talviseen Porvooseen. Pieneen matkaan innoittivat Porvoon Valofestivaalit, Inka Töyrylän Porvoon talot kertovat -kirja ja Pariisin Ville -hotelli. Sainpas tähänkin juttuun edes pienen matkaviittauksen :-) – vaikken nyt hetimmiten teatterissa käyntiä enemmän Helsinkiin olekaan menossa, Lahdesta puhumattakaan!
(Kävimme katsomassa näytelmän pressilipuilla.)
Kiinnostavalta kuulostava näytelmä, vähän harmittaa itseäni, kun niin harvoin tulee käytyä. Näin siitä huolimatta, että usein näytöksistä kovasti nautin silloin kun vain tulee mentyä. Ja talviseen Porvooseen voisin kommentoida, että talvinen Porvoo on tosiaan hieno!
Kiitos Mikko! Vähänhän tuo vaatii viitseliäisyyttä, vaikka pääkaupunkiseudulla asuisikin, mutta kyllä me useamman kerran vuodessa tulemme käyneeksi teatterissakin.